Nykyvanhemmat tekevät yhden ison virheen, väittää Supernanny Pia Penttala – ”Selkeästi isoin ongelma”
Lapsi tarvitsee rakkauden lisäksi myös rajat, kasvatuksen rautainen ammattilainen muistuttaa.
Kun Pia ”Supernanny” Penttalalta kysyy, mikä on keskeisin kasvatukseen liittyvä ongelmakohta, johon hän on suomalaisissa lapsiperheissä törmännyt, vastaus ei kauaa viivy:
– Kyllä isoin ongelma on selkeästi se, etteivät vanhemmat uskalla tuottaa lapsilleen pettymyksiä ja pitää kiinni rajoista, joita lapsi tarvitsee omaan kehitykseensä.
Rajattomuus voi näkyä arjen pienissä tilanteissa, kuten nukkumaanmenon rutiineissa. Kun olisi aika käydä yöpuulle, alkaakin hervoton meno ja meteli, jota aikuiset voimattomana seuraavat sivusta.
– Iltariehumistilanteet johtuvat yleensä siitä, että rajoja puuttuu monesta muustakin kohdasta päivän aikana, Penttala toteaa.
– Ilta-aikaan tilanne sitten oikeastaan vain kärjistyy, kun kaikki ovat jo väsyneitä ja tulee ylilyöntejä. Riski rumasti karjumiseen lisääntyy ja ymmärrys empaattisesta kasvattamisesta heikkenee.
Pienen lapsen tehtävä ei ole päättää kaikesta itse
Iltaisin toistuvasti riehuva lapsi on saatettu päivän aikana jättää liikaa yksin ja itsensä varaan, eivätkä vanhemmat ole ottaneet johtajuutta päivän rutiineissa.
Lue myös: Hermo loppu jatkuvaan kieltämiseen? Kokeile vaihtoehtoisia keinoja huonon käytöksen kitkemiseen
– Lapsi on ehkä saanut mennä ja melskata miten haluaa, ja hänelle on tullut tunne että ”saan päättää kaikesta ihan itte”. Nukkumaan mentäessä hän on sitten jo aivan ylivirittyneessä tilassa, Penttala kuvaa.
Hän muistuttaa, ettei pienen lapsen tehtävä ole päättää kaikesta itse, vaan vanhempien on lempeästi mutta päättäväisesti osoitettava arjen rutiinien rajat.
Niihin kuuluu esimerkiksi rauhoittumishetki tai pari päivän aikana, mikä ei välttämättä tarkoita nukkumista. Varsinkin isommalle lapselle lyhyt lepohetki tai vaikkapa rauhallinen lukutuokio sohvalla voi riittää ylivirittyneisyyden estämiseksi.
– Lapsi ei osaa tehdä tunnesäätelyä yksin, vaan tarvitsee siihen aikuista. Ei voi vain sanoa, että ei meidän Matti halua rauhoittua, sillä jo ihan fysiologisesti lapsi sen rauhoittumisen tarvitsee.
Vielä viisivuotiaanakin lapselle on ihan jo tunnesäätelyn kannalta välttämätöntä rauhoittua päivän aikana hetkeksi, Penttala muistuttaa.
Muutos käyntiin vaikka lukujärjestyksen avulla
Jos arki on mennyt ranttaliksi ja illat hulinaksi, ei vanhempien kuitenkaan ole syytä vaipua epätoivoon – muutos on aivan mahdollinen, ja alkaa aina vanhemmista.
Muutos arjessa vaatii muutoksen omassa toiminnassa, Penttala muistuttaa.
– Aikuisten pitäisi puhua keskenään ja valita, mitkä asiat otetaan päätöksenteon alle. Tueksi muutoksen kannattaa ottaa vaikka päivän kulkua selkeyttävä lukujärjestys. Se voi tuntua aluksi tönköltä, mutta toimii.
Kun aikuiset ovat tehneet päätöksen muutoksesta, se kerrotaan ikätasoisesti lapselle ja autetaan häntä korjaamaan vanhoja huonoja käytäntöjä.
Aivan pienen, esimerkiksi nukkumaanmenon kanssa tappelevan lapsen, voi päivällä hyvänä hetkenä ottaa syliin ja leikitellä ja sanoa: Olen miettinyt, että kun aina tulee se uni-itku, niin sille pitäisi nyt tehdä jotakin.
5-6–vuotiaalle voi jo puhua totisemmin, mutta kuitenkin leikkisästi siitä, että tätä nukkumista pitää vielä harjoitella, autan sinua ja opitaan yhdessä.
Kivijalkaa luomassa
Penttala muistuttaa, ettei lapsi kiusallaan käyttäydy huonosti tai tappele rutiineja vastaan.
On ehdottoman tärkeää, että lapsella säilyy luottamus siitä, että hänet hyväksytään perheessä juuri sellaisena kuin hän on. Lapsen tulee saada uskoa siihen, että virheitä saa tehdä ja häntä autetaan oppimaan niistä. Taitopuutteita saa olla.
– Tämä on sitä kivijalkaa, jota luodaan myöhempää elämää varten. Murrosiässä lapsi tietää voivansa ihan missä tilanteessa tahansa tulla kotiin ja kertoa asiansa, tapahtui mitä tapahtui.
Kivijalan luomiseen kuuluvat Penttalan mukaan oleellisesti arjen rakenteet, rajojen asettaminen ikätasoisesti ja niistä kiinni pitäminen. Tavallinen arki perheen kesken, yhteiset ruokailuhetket, yhteiset lomasuunnitelmat: näistä yksinkertaisista asioista koostuu turvallinen arki, jossa lapsi kokee olevansa rakastettu ja hoivattu.
Myös syy-seuraussuhteen opettaminen lapselle on osa lempeän määrätietoista kasvattamista. Sen toteutumista lapsen tulisi Penttalan mukaan kohdata vähintään viikoittain.
– Moni ajattelee syys-seuraussuhteen opettamisen olevan jotenkin rankaisemista, mutta ei se sitä ole. Kun teini saa kotityöstään taskurahaa, jo siinä toteutuu syy-seuraussuhde. Samoin kun ottaa kynän käteen ja piirtää, syntyy viiva.
Kuka määrää, lapsi vai aikuinen?
Toinen monissa nykyvanhemmissa negatiivisia ajatuksia synnyttävä sana on määrätä. Aikuisen ei kuitenkaan tulisi pelätä lapsensa määräämistä.
– Jos lapsi kiukuspäissään sanoo, sinä et määrää vaan minä, on aikuisen tehtävä lempeän määrätietoisesti sanoa: ei, sinä et määrää, vaan minä. Se tuo lapselle valtavasti turvaa. Se on rajojen asettamista.
Kun Penttalalta kysyy mahdollisia syitä sille, miksi nykyvanhemmat niin usein ovat ongelmissa rajojen asettamisen kanssa, hän miettii hieman pidempään.
– On ihanaa, että on päästy eroon siitä sodanruntelemasta kasvatuksesta, jossa lapsen pitää vaan pärjätä. On tullut pehmeitä arvoja, joiden puolestapuhuja ehdottomasti olen. Mutta ollaanko vähän hakoteillä ja liiankin pehmeitä jo? Onko unohdettu mihin pehmeys liittyy ja se, että selkeät rakenteet pitää olla, hän pohtii.
Rakenteiden selkeydellä on Penttalan mukaan tärkeä merkitys lapsen kehitykselle: arjen toistuvuus ja tavallisuus vahvistaa lapsen edellytyksiä syödä ja nukkua hyvin – ottaa mallia erilaisista turvallisen arjen rakenteista.
– Toinen selkeä ajatukseni on, että nykyvanhemmat ovat todella kiireisiä. Kun arki on hektistä ja tunteja vuorokaudessa rajallisesti, pitää valita taistelunsa. Välillä tulee ehkä katsottua liikaa asioita sormien välistä ja lapselle avautuu mahdollisuus valta-asemaan perheessä, Penttala toteaa.
Hän muistuttaa, että vanhemmuudessa tarvitaan rohkeutta ja määrätietoisuutta. Täydellinen ei tarvitse missään nimessä yrittää olla.
– Huonokin saa olla ja tehdä ylilyöntejä, se kuuluu elämään. Mutta pitää osata myöntää se, palata asiaan ja sanoa lapselle, että anteeksi, äidillä on ollut rankka päivä ja pää kipeä, siksi karjuin.
Siinä samalla lapsi näkee ja oppii, että kaikki tunteet ovat sallittuja ja epätäydellisyys on osa elämää.
Lue myös: Kyllä, tottelematonta lasta saa rangaista – Supernannyn oivallus auttaa sinua rankaisemaan oikein
Kommentit (11)
Hei! Hyvin ohjeistit tärkeää asiaa. Tästä aiheesta pitäisi kirjottaa enemmän. Ihmettelen, miten lasten kanssa puuhailevat ihmiset jaksavat. Rakkaus lapsia kohtaan on tärkein. Selvät rajat ja liiat kiellot pois. Lapsi ymmärtää kyllä puhetta, kun selitetään. Ei – sanaa mahdollisimman vähän. Lapselle on hyvä luoda turvallinen kodin ilmapiiri, hänet tulisi hyväksyä juuri sellaisenaan kuin hän on. Jos vanhempien kiireinen elämänrytmi vaikuttaa lapsessa levottomuutta, se ei ole lapsen vika. Moittimista ja rankaisua pitäisi pyrkiä välttämään. Lapsi tarvitssee välillä syliä, halauksia ja suukkoja, aitoja sellaisia, näistä hän saa parhaat eväät myöhempää elämää varten. Ymmärtävätö lapsen vanhemmat, mikä rikkaus lapsessa on, kuinka tärkeä heidän tehtävänsä on!
Vanhempien tulisi ensisijaisesti huolehtia siitäkin ettei polta itseään loppuun että on sitä virtaa vetää niitä rajoja ja pitää niistä kiinni. 8h töitä pienten lasten kanssa arjessa on oikeasti aika rankkaa, monessa työssä ihmiset vielä vetää ittensä ihan loppuun. Pitäisi jäädä sitä energiaa sille taaperollekkin.
Omieni kanssa tuli tehtyä monta virhettä, nyt ehkä toimisin toisin. Vaikka sen hetkisen ymmärrykseni mukaan toiminkin kuten parhaaksi koin.
Ensimmäisen lapsensa kanssa vanhemmat opettelevat uutta tilannetta elämässään, miten olla äiti tai isä.
Ja myöhemmässä vaiheessa useimmat opettelevat miten olla mummo tai vaari ja elää ”oikein” lapsenlasten, heidän vanhempiensa ja toisen suvun isovanhempien kanssa.
On hienoa ja positiivista, että nykyään voi pyytää ja saada apua. Ja että apua tai neuvoja kaivatessaan sitä myös uskaltaa pyytää. Kukaan ei ole täydellinen. Eikä tarvitsekaan olla.
Silti – juuri rajat ovat rakkautta – aikuinen on aikuinen ja päättää ja ottaa vastuun asioista, toki lapsen ajatuksia tilannekohtaisesti kuunnellen.
Ihan samaa mieltä olen minäkin. Rajat ja rakkaus. Silloin on lapsenkin turvallista kasvaa. Myös lujuudella ja lempeydellä pärjää pitkälle. Jari Sinkkonen onkin sanonut, että parasta, mitä vanhemmat voivat lapselleen tehdä, on tuottaa hänelle pettymyksiä.
Mielestäni lapsilla täytyy laatia rajat, ja pysyttävä niissä. Vapaa kasvatus on haitallinen asia. Omat lapseni olen kasvattanut vanhan aikaisesti. Opettanut mikä on oikein ja mikä väärin, miten käyttäydytään. Osataan kiittää ja pyytää anteeksi. Väkivaltaa en hyväksy, rangaistus muotoja on muitakin. Esim. Kotiaresti
Heistä on kasvanut työtä tekeviä aikuisia, ja heidän lapset ovat myös kasvatettu samoilla menetelmillä. Ovat jo tolkkuja aikuisia.
Olen täysin samaa mieltä.
Valitettavasti tämän päivän arvot yhteiskunnassa eivät ole perhekeskeisiä, vaan urakeskeisiä, ja raha ja valta ajavat vanhemmat kovan kiireen ja paineen alle. Lapset tarvitsisivat enemmän vanhempiaan ja omien vanhempiensa aikaa.
Lapsuusvuodet ovat lapsen elämässä ainutkertaisia ja korvaamattomia hetkiä lapsen loppuelämän kannalta.
Parasta mitä lastaan rakastava vanhempi voi lapselleen antaa on vanhemman aika ja huomio.
Ja parasta mitä vanhemmat voivat elämässä saada on oma lapsi/lapset.
Keskitytään siis ennen kaikkea lapsiin ja vähemmän työhön. Tehdään vähemmän työtunteja ja jäädään mieluummin kokonaan kotiin. Kyllä niitä töitä kerkeää sitten tekemään, kun lapset kasvavat ja lentävät kotoa pois.
Muistetaan vanhemman tehtävä, lastenkasvatus. Ollaan ymmärtäväisiä vanhempia, mutta ei lasten kavereita. Lapset oppivat kunnioittamaan vanhempia, kun olemme sen arvoisia. Kun vanhempi asettaa rajat ja toimii johdonmukaisesti, niin lapsi kokee olonsa turvalliseksi ja oppii luottamaan vanhempiinsa. Hän tuntee ja tietää, että vanhemmat tarkoittavat hänen parastaan, vaikka lapselle ei annetakaan kaikkea periksi.
Voimia kasvatustehtävään, se ei olekaan ihan niin helppo tehtävä kuin mitä joskus nuorena ajatteli. Vanhempanakin epäonnistumme, mutta lapsen on tärkeää myös saada nähdä, miten tilanteita korjataan, pyydetään ja annetaan anteeksi.
Boomerit uskoivat kuriin, nykyisin ei enää uskota: https://kaksplus.fi/perhe/kasvatus/6-asiaa-joita-boomerit-eivat-ymmarra-nykyajan-kasvatuksesta/
Rankaisu, pakottaminen ja huudattaminen voivat usein vahingoittaa lasta: https://kaksplus.fi/perhe/kasvatus/ethan-kasvata-lasta-enaa-nain-voi-pahimmillaan-jopa-vahingoittaa-lasta/
Vanhemmat ovat melkoisessa ristipaineessa. Mikä olisi riittävän lempeä tapa saada lapsi tottelemaan? Ja toimiiko se lempeä tapa käytännössä? Vai saako tottelemisesta edes puhua, vai pitäisikö mieluummin puhua tunnesäätelystä ja tunnetaidoista?
Lempeät keinot eivät välttämättä toimi heti ensimmäistä kertaa kokeillessa, mutta siksi tarvitaankin toista vanhemmuuden supervoimaa eli kärsivällisyyttä. Kun johdonmukaisesti toimii samalla lailla päivästä toiseen, lopulta lapsikin oppii. Omasta kokemuksesta tiiän, että tämä voi kestää vuodenkin, mutta kyllä se sitten palkitsee, kun homma viimeinenkin sujuu.
Lapsi ehtii saada huonolla käytöksellään aika paljon vahinkoa aikaan, jos käytöksen korjautuminen voi kestää vuodenkin ajan. Kärsivällisyys ei tästä syystä useinkaan ole hyve.
Vuosi on kyllä melko pitkä aika saada lapsi oppimaan haluttu asia. Toki riippuu aina lapsesta ja asiasta, mutta tulee myös mieleen, että monesti lapsen käytös helpottuu jo ihan pelkästään, että aika auttaa asiaan. Ja vuodessa lapsen kehityksessä on ehtinyt jo tapahtua isoja harppauksia toivottuun suuntaan jo ihan sen vuoksi, että yleensä asiat helpottuvat kun ikää tulee lisää.
Kuinka moneen asiaan sitten onkaan jo ehditty suhtautua liialla lempeydellä, kun olisi tarvittukin tiukempaa otetta rajojen pitämiseen.
Mutta ehdottomasti: läsnäolo, rajat, johdonmukaisuus ja ennen kaikkea rakkaus ovat arjen toimivat työkalut. Siinä sitä sitten onkin tasapainottelua ihan siinä arjen käytännön työn keskellä. Eikä todellakaan aina niin helppoa.