”Tämä lapsi ei tule ikinä kävelemään”, tokaisi lääkäri vastasyntyneestä Miina-tytöstä – Sitten tapahtui jotain odottamatonta
Pian Miina-vauvan synnyttyä havaittiin, että hän oli saanut aivoverenvuodon. Ennuste oli huono, mutta nykytilanne on yllättänyt kaikki.
Voimakastahtoinen kypärän kantaja. Muinaissaksalainen merkitys Miina-nimelle kuvastaa äidin mielestä osuvasti viisivuotiasta tyttöä, joka innoissaan viilettää kaduilla kypärä päässään juuri, kun on oppinut polkemaan ilman apupyöriä.
Vastasyntyneestä Miinasta lääkäri ei kuitenkaan uskonut, että tyttö ikinä kipuaisi pyörän selkään tai ottaisi edes askelia. Vaikka vauva syntyi terveenä, tervettä tyttöä ei luvattu vietäväksi sairaalasta kotiin.
Järkyttävä uutinen
Vastasyntynyt Miina oli saanut useamman epileptisen kohtauksen. Reilun viikon ikäisenä hänen päästään otettiin magneettikuvat.
Emmi-äiti ei ole unohtanut hetkeä, jolloin lääkäri kertoi tulokset. Oli iltamyöhä, Emmin mies oli jo lähtenyt kotiin kahden isosiskon luokse ja Emmi oli yksin huoneessa pidellen vauvaa sylissään. Lääkäri tuli nojaamaan ovenpieleen ja ilmoitti tytön saaneen aivoverenvuoron. Ei ollut varmaa, selviäisikö lapsi.
– Miina melkein tippui käsistäni. En kuullut enää mitään, näin vain, että lääkärin suu liikkui. Vastasin, että et voi sanoa tällaista, lähde pois, Emmi kertoo.
Paikalle riensi omahoitaja lohduttamaan shokissa olevaa äitiä. He olivat yhtä mieltä siitä, ettei sellaisia uutisia kuuluisi koskaan kuulla ensin alas istumatta.
Lääkäri oli lisäksi tokaissut: tämä lapsi ei tule ikinä kävelemään, mutta onneksi kotiin saa pyörätuoliliuskat.
Emmi kuitenkin päätti, että hän vielä näyttäisi lääkärille.
– Silloin leijonaemo heräsi sisälläni. Ajattelin, että antaa tulla mitä vaan, me kyllä selviämme.
Kaikilla on oma tyylinsä selvitä traumasta
Leijonaemo oli oikeassa. Elämä siitä eteenpäin on sujunut perheessä ihmeellisen hyvin.
Aivoverenvuotoon ei koskaan löydetty syytä. Sen löytämiseen täysiaikaisella vauvalla on postimerkin kokoinen mahdollisuus.
Veriarvot olivat myös kotiutumisen jälkeen hälyttävät, ja Miina käskettiin kiidättää pian takaisin sairaalaan. Parin viikon päästä arvot olivatkin yhtäkkiä kunnossa. Sairaalassa sitä pidettiin täytenä ihmeenä, muutos oli käsittämätön.
Miina parin vuorokauden ikäisenä vauvateholla.
Uusi arki alkoi lupaavasti, vaikka epävarmuutta ei ollutkaan helppoa karistaa kannoilta. Perheen muista lapsista huolehtiminen auttoi Emmiä pääsemään normaaliin elämään kiinni. Läheisten kanssa käydyistä keskusteluista oli myös apua.
– Olen ikuisesti kiitollinen perheelle ja ystäville siitä, että sain puhua ja puhua, purkaa tunteita. Kävin myös puhumassa terapeutille.
Kaikilla on oma tyylinsä selvitä traumasta, Emmi uskoo. Se tapahtuu päivä kerrallaan, vaikka metsässä kurkku suorana huutaen, jos tarvitsee.
Emmin mies vietti aikaa yksin autotallissaan luurit päässä ja uppoutui työntekoon. Aluksi se jopa kiukutti Emmiä, kunnes hän käsitti sen olevan kumppanin tapa käsitellä tapahtunutta ja tunteitaan.
– Miina hitsasi perheemme todella tiiviiksi. Saman asian läpikäynyt puoliso on paras tuki, koska hän tietää, mitä toinen on kokenut.
”Aluksi halusin tallettaa jokaisen muiston”
Viiden vuoden aikana ei ole ilmaantunut juuri mitään poikkeavaa Miinan kehityksessä, vaikka pää olikin alkuun jäykkä, tyttö kasvoi hitaasti ja vuoden ikäisenä tehdyt kuvaukset paljastivat paljon arpikudosta aivoissa.
– Miina myös oppi aika myöhään puhumaan. Mutta en tiedä, oliko kyse siitä, että isosiskot puhuivat aina hänen puolestaan, Emmi naurahtaa.
Lapsen kasvua seuratessa tulee kuitenkin helposti etsineeksi poikkeavuuksia. Kun monet Miinan ikäiset tekivät jo palapelejä, Emmi luuli, ettei tyttö hahmota niitä, koska hän ei ollut niiden rakentamisesta kotona kiinnostunut. Sitten selvisi, että päiväkodissa Miina rakensikin isompien lasten palapelejä.
– Vastoin kaikkia odotuksia Miina nousi jo yhdeksänkuisena tukea vasten seisomaan, Emmi yhä hämmästelee.
Miina veti itsensä seisomaan yhdeksänkuisena arkkupöytää vasten.
Aivoja tutkitaan säännöllisesti, ja pian koittaa jälleen niiden kuvaaminen. Vain aika näyttää, millainen tyttö Miinasta kehittyy.
Pelko menettämisestä hellitti alkuvaiheiden jälkeen otettaan. Miinan uskalsi helpommin laskea silmistään ja antaa muille hoitoon.
– Aluksi muistan ottaneeni todella paljon Miinasta kuvia. Halusin tallettaa jokaisen muiston ja iloita jokaisesta pikkujutustakin, koska en tiennyt, paljonko saisimme niitä yhdessä.
Rakastettu – vammaisena tai terveenä
Tällä hetkellä ilo syttyy äidin sydämessä vaikkapa katsellessa Miinan kauniita, perheen ainoita ruskeita silmiä tai seuratessa sitä, miten tyttö rakastaa eläimiä. Lapsensa tarinaa Emmi-äiti haluaa kertoa eteenpäin, jotta se voisi rohkaista toisia, jotka ovat kokeneet vastaavaa.
Joskus tarinaa kertoessa joidenkin puolituttujen sanat ovat jääneet kaihertamaan mieltä. Heille pääasia on ollut se, ettei tytöstä tullut vammaista lasta. Äidille se ei ole tärkeintä.
– Vaikka Miinassa olisi ollut jotain ’vikaa’, silti olisimme halunneet hänet. Vaikka hän olisi vammainen, hän olisi yhtä rakas ja toivottu kuin ennenkin.
Emmi toivookin, että lapsia arvostettaisiin, ja heistä puhuttaisiin arvostavaan sävyyn, olivatpa he vammaisia tai eivät. Vanhempien hän myös toivoo olevan avoimia siitä, jos oma lapsi ei olekaan samanlainen kuin muut.
– Ei tarvitse hyssytellä, kaikenlaiset lapset saavat näkyä sellaisina kuin ovat. Se on vain rikkaus.
Kommentit (2)
Voi Emmi. Minä niin tunsin vanhan kouraisun sydämessäni, kun luin tekstiäsi. Olen kokenut lähes samanlaisen tilanteen. Marraskuussa tulee 27 vuotta kuluneeksi tuosta järkyttävästä päivästä. Olin saanut 3 lapseni, pienen kauniin tyttären ja olin lähdössä kotiin 2pv ikäisen ”terveen” vauvan kanssa. Lääkäri suoritti vauvalle kotiinlähtö tarkastusta, seurasin sivusta. Lääkäri ei puhunut yhtään mitään tutkimuksen aikana, kunnes tempaisi stetoskoopit korviltaa ja tokaisi: ”Täältä kuuluu paha sivuääni sydämestä, toinen korva on väärässä kohden, toinen peukalo on alempana ja jalatkin tällä on ihan kippurassa.” Sen jälkeen kääntyi vaan hoitajalle antamaan ohjeita, mitä kaikkia kokeita ja tutkimuksia pitää tehdä. Minä jäin ku orpo piru helvetissä yksin, tytär sylissäni itkien juoksin huoneeseeni. Myöhemmin tuli vielä uutta shokkia, kun aina löytyi jotakin uutta vikaa noin 6-vuotiaaksi asti. Hänen ei pitänyt oppia kävelemään, puhumaan, lukemaan, yms. Monta raskasta vuotta takana, lukemattomat määrät sairaalapäiviä, leikkauksia, terapioita, yms. Tänä päivänä mun rakkaani on melkein 27-vuotias itsenäisesti asuva nuori kaunis nainen. Hänellä on oma koira, on käynyt Luovin ammattiopistossa sisustusartesaaniksi. Toki hänen sairaudet ovat monimuotoisia ja hän on eläkkeellä. Käy työtoiminnassa 3pvnä viikossa, avustaja käy 2 x viikossa ja minä autan, minkä pystyn. Hän on lievästi kehitysvammainen,
kuulovammainen (keskivaikea), sydänleikattu,yms muutama liitännäissairaus. Hän kävelee, juoksee, ajaa pyörällä, puhuu ku ruuneberi, laulaa karaokea(todella kaunis ääni). Kalastaa ja retkeilee kanssani.
Että, ei ne lääkärien töksäytykset aina pidä paikkaansa. Lapset ovat rakkaita, olivatpa ns terveitä tai vammaisia. Tsemppiä sinulle Emmi, Miina, että koko muu perhe.
T. Raisa
Luulisi, että lääkäreitä koulutetaan tuon tyyppisiin tilanteisiin.Koin samanlaisen tilanteen edesmenneen mieheni lääkärin sanoissa.Ei muuta kun saattohoitoon totesi lääkäri kovalla äänellä kaikkien kuullen.Onneksi mieheni oli juuri tullut heräämöstä eikä kuullut mitä lääkäri sanoi. Eipä tarvittu saattohoitoa eli vielä ihan ilman saattohoitoa