Raskaus 05.06.2015 Päivitetty 15.06.2021

Synnytyskertomus: ”Aborttipäätös tehtiin puolestamme”

Mira sai lääkäriltä puhelun, jossa kerrottiin, ettei mitään ole tehtävissä. Abortti olisi pakollinen.

Teksti
Liisa Järvinen

”Olimme 23-vuotiaita ja odotimme ensimmäistä lastamme. Kaikki vakuuttelivat, että kaikki menee varmasti hyvin. Olimmehan parhaassa lapsentekoiässä.

Muistan aina kätilön sanat ensimmäisessä ultrassa: ”Täällä on aika paljon niskaturvotusta.”

Ei mitään toivoa

Niskaturvotuksesta ja verinäytteestä laskettiin riskiluku, joka oli olemattoman pieni. Lapsivesipunktioon ei kannattanut mennä. Oli suurempi riski, että punktio aiheuttaa keskenmenon kuin että sikiöllä on jotain vialla.

Kun varasin aikaa rakenneultraan, suustani pääsi, että haluan sittenkin lapsivesipunktioon. Jostain tuli äkkiä tunne, että pitää mennä sinne.

Muutama päivä punktion jälkeen sain puhelun sairaalasta kesken työpäivän. Lääkäri sanoi, että sikiöltä on löytynyt kromosomipoikkeavuus, 18-trisomia, eikä mitään ole tehtävissä. Sikiöllä ei ole mitään toivoa selvitä, ja raskaus pitää keskeyttää.

Muistan, että onnistuin jotenkin kävelemään esimieheni huoneeseen. Olin sokissa.

Kylmä kätilö

Koska raskaus oli edennyt jo viikolle 17, raskaudenkeskeytykseen piti hakea lupa. Lääkäri oli täyttänyt lupahakemuksen valmiiksi, ja me kirjoitimme nimet alle.

En koe, että jouduimme varsinaisesti itse tekemään päätöstä raskaudenkeskeytyksestä. Lääkäri teki meille selväksi, ettei ole mitään järkeä jatkaa raskautta. Sikiö olisi todennäköisesti kuollut kohtuun joka tapauksessa. Tai jos raskaus olisi mennyt loppuun asti, syntynyt lapsi olisi kärsinyt korkeintaan viikon.

Seuraavana iltana otin lääkkeen, joka estää keltarauhashormonin vaikutuksen kohdussa ja keskeyttää raskauden. Aamulla synnytys käynnistettiin.
Keskeytyksen hoitanut kätilö suhtautui meihin kylmästi, vaikka hän varmasti tiesi, mikä tilanteemme oli.

Minulle tuli ensimmäistä kertaa sellainen olo, että olemme tekemässä aborttia.

Vauva kaarimaljassa

Kuollut sikiö tuli ulos helposti. Olin lukenut, että kannattaa ehdottomasti katsoa lasta. Jos sitä ei tekisi, tulisi katumaan koko loppuelämänsä.

Kun kysyimme, saammeko nähdä lapsen, kätilö meni hämilleen. Hän laittoi lapsen vastahakoisesti, silmiään pyöritellen kaarimaljaan ja ojensi sen meille.

Poikamme näytti pieneltä, täydelliseltä ihmiseltä. Otimme hänestä valokuvia.

Kätilö vei lapsen ruumiinavaukseen ja sieltä sairaalan yhteistuhkaukseen.

Kun palasimme kotiin, siellä odottivat turvakaukalo ja muut vauvatarvikkeet.

”Sellaista sattuu”

Raskausmaha katosi nopeasti. Olin juuri käynyt ostamassa äitiyshousuja, mutta niille ei ollut enää tarvetta. Tuntui, että joka puolella oli raskaana olevia ja vauvoja.

Minä ja mieheni emme pystyneet tukemaan tai ymmärtämään toisiamme omalta surultamme. Kaipasin kipeästi lähipiirin tukea, mutta sainkin karulla tavalla huomata, ketkä todella ovat läheisiäni.

Jotkut eivät ikinä ottaneet yhteyttä tai tulleet käymään.

Pahinta oli vähättely. Sellaista sattuu, jotkut sanoivat.

Kuukautta myöhemmin menimme sukujuhliin. Kun saavuimme paikalle, tuli aivan hiljaista. Väki kaikkosi ympäriltämme, eikä kukaan tullut puhumaan meille.

Minua auttoi se, että sain jäsenneltyä ajatuksiani ja tunteitani puhumalla. Kävimme mieheni kanssa myös psykoterapeutin juttusilla.

Pelottava raskaus

Aloimme heti yrittää uutta raskautta, ja loppukesällä, kolme kuukautta keskeytyksen jälkeen, tein positiivisen raskaustestin.

Poikamme laskettuna aikana lokakuussa veimme kynttilän hautausmaalle kivelle, joka on muistona syntymättömille lapsille.

Jouluna muistelimme, miten olimme jo ehtineet iloita, että saisimme viettää joulua perheenä.

Uusi odotus meni pelon vallassa. Koska raskaudenkeskeytys tehtiin niin myöhään, se luokitellaan synnytykseksi. Missään vaiheessa ei kuitenkaan otettu huomioon, että synnytys oli minulle jo toinen. Tyttö syntyikin aika vauhdilla toukokuussa, tasan vuosi keskeytyksen jälkeen.

Kun näin hänet ensimmäisen kerran, mietin, miltä poikamme olisi mahtanut näyttää.

Enkeli elää puheissa

Monet tuntuvat luulevan, että tapahtunutta ei enää tarvitse miettiä, koska meillä on terve lapsi. Emilia ei kuitenkaan korvaa meille ketään, vaan poikamme tulee aina olemaan ensimmäinen lapsemme. En kuitenkaan aina jaksa selittää asioiden todellista laitaa, jos joku kysyy, onko Emilia esikoisemme.

Silloin tunnen piston sydämessäni.

Muuten en ole koskaan potenut syyllisyyttä tapahtuneesta. Kerran joku tuttu sanoi, että jouduitte tappamaan lapsenne. Se kuulosti kauhealta, sillä en koe tehneeni niin.

Uskomme, että pojalla, joka kävi täällä kääntymässä, oli jokin tarkoitus. Ainakin hän teki meistä entistä paremmat vanhemmat.

En tiedä, kuvittelevatko ihmiset, että olemme unohtaneet kaiken kahdessa vuodessa. Päinvastoin, poikamme on puheissamme melkein viikoittain.
Jossain vaiheessa aiomme kertoa Emiliallekin, että hänellä on enkeli-isoveli.”

Mira, 26

Lue myös

Jaa oma kokemuksesi

Kaupallinen yhteistyö

Kokeile Kaksplussan laskureita

X