Kesken matonpesun kuului outoa napsuntaa – Anoppi arvasi heti syyn
Eipä osannut miniä aavistaa, mitä seuraava yö toisi tullessaan. Kirjoitus osallistui Kaksplussan synnytystarinakisaan.
Oli helteinen toukokuun loppu vuonna 2020. Odotin neljättä lastamme raskausviikolla 39+1.
Olin voinut koko raskausajan erinomaisesti, enkä odottanut synnytyksen olevan vielä lähellä. Harjoitussupistuksia ei ollut juuri tullut, toisin kuin aiemmissa raskauksissani.
Nautimme kesäpäivästä perheen kanssa ja lähdin illan tullen pesemään kaikki talomme matot anoppilaan. Pesin kymmenisen mattoa painepesurilla auringosta nautiskellen.
Kun pidin taukoja matonpesusta, kuulin erikoisia napsauksia vatsasta. Anoppi sanoi, että kalvot ne siellä napsuvat, ettei taida synnytys olla kaukana.
Hymähdin, että enpä usko ajan vielä koittaneen.
Äkkilähtö yöhön
Menin myöhään illalla kotiin. Lapset olivat jo nukkumassa. Huokasin miehelleni, joka makasi sohvalla katsomassa televisiota, ettei tämä lapsi synny ikinä, kun ei ollut yhtäkään supistusta koko matonpesun aikana.
Päätin mennä ajoissa nukkumaan, koska jalkoja särki. Kehotin miestäkin menemään nukkumaan, koska seuraavana aamuna olisi aikainen herätys ja meno vauvan kasvu-ultraan. Vauvasta oli arvioitu isokokoista.
Nukahdin syvään uneen, mutta heräsin jo kello 1.20 kauheaan pissahätään. Nousin sängystä ja kuulin pienen naksauksen. Samalla jotain lämmintä valui reittä pitkin lattialle.
Tunsin outoa painetta, mutta ajattelin pissanneeni vain alleni. Vaapuin vessaan pyyhe haarovälissä.
”Anoppi saapui kymmenessä minuutissa meille tukka pystyssä.”
Ennen kuin ehdin istua pöntölle, vettä lorisi lattialle ihan kunnolla. Synnytys oli siis käynnistynyt spontaanisti.
Voi miten mahtavaa, ajattelin. Mikään aikaisemmista synnytyksistäni ei ollut käynnistynyt vesien menolla. Olin innoissani, että saisin kokea myös sen, koska tämä vauva olisi meidän viimeinen vauvamme.
Kiirehdin herättämään mieheni, joka lähti keittämään kahvia. Hätyytin miestä soittamaan äitiään lapsenvahdiksi, jotta pääsisimme lähtemään. Meiltä oli noin tunnin matka sairaalaan ja aloin olla tuskainen.
Soitin synnärille Kokkolaan. Kätilö kysyi varovasti, tulisimmeko todella omalla autolla, kun vedet olivat jo menneet ja kyseessä oli neljäs lapsemme. Vastasin, että tulemme, koska olo on ihan hyvä.
Anoppi saapui kymmenessä minuutissa meille tukka pystyssä. Into piukeana hän totesi olleensa varma, että lähtö tulee tänä yönä, kun kalvot niin kovasti napsuivat illalla.
Kärsimysten tie
Lähdimme matkaan noin kello 1.45. Matka oli tuskainen. Supistukset kiihtyivät noin kymmenen minuutin sisällä niin, että ne alkoivat tulla minuutin välein. En muista matkasta juuri mitään muuta kuin sen, että keskityin hengittämiseen ja aina uuteen supistukseen. Jokainen töyssy tiessä tuntui olevan liikaa.
Miestä pyysin ajamaan niin kovaa kuin hän uskaltaisi. Onneksi oli yö eikä paljon liikennettä missään. Kiemuroin tuskissani etupenkillä ja läähätin kuin mikäkin eläin. Rukoilin mielessäni, ettei lapsi syntyisi autoon.
”En unohda sitä hetkeä koskaan.”
Pääsimme Kokkolaan perille ennen puolta kolmea yöllä. Jouduimme soittamaan summeria pääovella, jotta kätilö tulisi meitä vastaan. Ne minuutit olivat pitkiä. Sain hädin tuskin sanottua, että lapsi syntyy tähän ihan juuri. Kätilö tuumasi, että olittepa te nopeita. Ambulanssi oli lastattu valmiiksi meitä varten, mutta sitä ei ollut sittenkään tarvittu.
Pääsin suoraan saliin ja olin jo seitsemän senttiä auki. Ilokaasu helpotti vähän, mutta hetken päästä oksensin runsaasti.
Toiveeni oli päästä ammeeseen, ja onnekseni kätilö ehdottikin sitä seuraavaksi. En pystynyt kivuiltani puhumaan, mutta nyökkäsin vastaukseksi.
Unelmien synnytys
Pääsin ammeeseen ja sain nojata miestäni vasten. Siinä hetkessä olimme vain me. Vesi tuntui ensin hyvältä, mutta aikani vedessä oltuani minua alkoi kovasti ahdistaa.
Pyysin päästä ylös. Kätilö halusi tutkia minut ja selvisi, että olin jo kymmenen senttiä auki. Mitä ihmettä, nytkö minä synnytän, ajattelin.
Tunsin, että korvissa humisi ja kuulin vaimeat käskyt. Ponnista! Ponnista! Käännyin nelinkontin ja ponnistin kaksi kertaa niin lujaa kun jaksoin.
Tunsin, kuinka vauva syntyi vauhdilla veteen. Sain ottaa vauvan itse vastaan ja nostaa hänet rinnalleni. En unohda sitä hetkeä koskaan. Unelmani vesisynnytyksestä oli toteutunut.
Tummatukkainen prinsessa, 3520 grammaa, syntyi auringon noustessa kello 3.48. Synnytyksen kokonaiskestoksi merkattiin vain kaksi tuntia ja kahdeksan minuuttia, josta ponnistus kaksi minuuttia.
Emmi, neljän tytön äiti
Lue myös: Synnytys liikkuvassa autossa: ”Olisihan tuossa voinut käydä vaikka ja mitä”
Jaa oma kokemuksesi