”Minä tai vauva emme tulisi jaksamaan loppuun asti” – kukaan ei huomannut sektioon joutuneen äidin paniikkia
”Leikkaus on rutiinia sairaalan henkilökunnalle, mutta olisi mielestäni hyvä muistaa, että synnyttäjille se ei sitä ole.” Kirjoitus osallistui Kaksplussan synnytystarinakilpailuun.
Esikoispoikani synnytys oli määrätty käynnistettäväksi laskettuna päivänä raskausdiabeteksen vuoksi. Myös oman äitini kaikki kolme synnytystä oli käynnistetty, joten näistä lähtökohdista en osannut yhtään varautua siihen, että oma synnytykseni voisi käynnistyä spontaanisti.
Esikoiseni laskettu aika oli tammikuun alussa ja mieheni kanssa vitsailimmekin, että kunhan lapsi tulee tammikuun puolella, on kaikki hyvin. Uuden vuoden toisena päivänä aloin tuntea kummallisia tuntemuksia, joiden uskoin mahdollisesti olevan supistuksia. Niitä tuli epäsäännöllisen säännöllisesti, mutta kipu pysyi tasaisena. Yötä vasten kivut loppuivat ja ajattelin kyseessä olevan väärä hälytys.
Seuraavana aamuna limatulppa irtosi ja googlettelin koko päivän, voisiko se olla jokin merkki lähestyvästä h-hetkestä. Tein itselleni lounasta ja laitoin Netflixin pyörimään. Supistukset alkoivat uudelleen, mutta nyt ne selvästi voimistuivat ja tihentyivät. Yritin lapata lounasta suuhuni supistusten välissä ja muuten makoilin sohvalla yrittäen keskittyä valitsemaani leffaan. Lopulta kivut alkoivat olla sitä luokkaa, että raahauduin kuumaan suihkuun. Istuin suihkun lattialle kuuman veden alla ja yritin hengitellä ohjeiden mukaan.
Kun kuuma suihkukaan ei tuntunut enää helpottavan, laahustin kylpytakki päällä takaisin olohuoneeseen ja soitin miehelleni pyytääkseni häntä kotiin. Kyllä, sen sijaan että olisin soittanut suoraan sairaalaan, soitin puolisolleni. En uskaltanut itse soittaa sairaalaan, jos vaikka vaivaisin heitä turhaan.
Kohti sairaalaa
Kun puolisoni saapui kotiin, makasin sängyllämme kippurassa päälläni edelleen pelkkä kylpytakki, vaikka ulkona oli melkein viisitoista astetta pakkasta. Pyysin miestäni soittamaan heti sairaalaan – en selviäisi enää. Sairaalasta onneksi kehotettiin tulemaan näytille.
Pukeutuminen oli päivän haastavin suoritus. Supistusten välissä yritin vetää vaatteita päälleni niin rivakasti kuin kykenin. Joka kerta uuden supistuksen iskiessä kaaduin sängylle ja kirosin, miksi olin mennyt suihkuun ja ottanut vaatteet pois. Mieheni joutui laittamaan sukat jalkaani, koska en kivuiltani enää siihen kyennyt.
Onneksi sairaalakassi sentään oli pakattuna valmiiksi. Joskin kiireessä jätin kaikki hygieniatarvikkeet ja hiusharjan ottamatta mukaan. Mieheni naureskeli myös jälkikäteen, että ei hän ollut pakannut itselleen mitään valmiiksi sairaalareissua varten, koska lapsen piti tulla laskettuna päivänä eikä yhtään aiemmin.
Lapsivedet hurahtivat housuuni, kun raahauduin pakkasessa auton takapenkille. Matkalla sairaalaan hengittelin takapenkillä kummallisessa asennossa ja tuijotin pimeää maisemaa, vaikka kello oli vasta puoli kuusi illalla. Moottoritiellä ei tuntunut niin pahalta, mutta jokainen kaupunkiajon käännös tuntui kuin kohtuni olisi siirtynyt viisitoista senttiä sivuun ja rutistanut tieltään kaiken muun. Lapsivettä tihkui siteestä huolimatta housuihini koko matkan ajan. Olin varma, että penkkiin jäisi ikuisiksi ajoiksi märkä tahra.
Parasta olivat pillimehut
Olin ravannut synnytyssairaalassa kontrolleissa raskausdiabetekseni vuoksi niin tiheästi koko viimeisen kuukauden, että osasin navigoida meidät helposti oikeaan paikkaan.
Sairaalassa synnytyksen todettiin käynnistyneen, mutta hyvin hitaasti. Olin vain yhden sentin auki. Ilmoitin, että haluan kaikki mahdolliset kivunlievityskeinot, koska kipukynnykseni oli puhdas nolla. Meidät ohjattiin synnytyssaliin, jossa sain kehotuksen hengitellä ja tens-laitteen helpottamaan supistuksia. Olin aina ollut huono hengittelemään, oli kyseessä sitten pilates-tunti tai synnytys. Yritin kuitenkin hengitellä kiltisti ohjeiden mukaan, vaikka se ei helpottanut oloani yhtään.
Parasta synnytyksessä olivat sairaalan pillimehut. Olin raskausdiabeteksen vuoksi joutunut noudattamaan erittäin kurinalaista ruokavaliota enkä ollut syönyt sokeria yli kolmeen kuukauteen. Pillimehu maistui taivaalliselta ja lipitin niitä monta tölkillistä aivan onnessani.
Lapsivettä tihkui edelleen koko yön ja aina kun nousin sängyltä ylös, jotain lorahti lattialle ja jaloilleni. Mieheni kuurasi lattioita ja auttoi minua vessaan.
Ensimmäisen kätilömme työvuoro päättyi ja hän harmitteli, ettei näkisi vauvamme syntymää.
Täydellinen romahdus
Yö oli pitkä. Synnytysosastolla oli ruuhkaa ja muistan tuijottaneeni huoneen näyttöä, josta näin kaikkien muiden synnyttäjien supistukset. Seurasin, kuinka synnyttäjä toisensa jälkeen poistui näytöltä ja uusi tuli tilalle. Muiden tilanne vaikutti etenevän, mutta omani ei edennyt pahenevia supistuksia ja katetria lukuun ottamatta mihinkään.
Epiduraaleja sain lukuisia, mutta niiden vaikutus oli hyvin lyhytaikainen. Toki ne veivät hetkeksi supistuskivut pois, mutta kipu siirtyi jostain syystä jonnekin pakaroideni ja peräaukon tietämille. Mieheni, joka oli aiemmin sanonut että tuskin pystyy h-hetken aikana nukkumaan, veti sikeitä miltei koko yön sohvalla. Minä tuijotin monitoreita, lipitin pillimehuja ja mietin, onko normaalia, että supistuskipu tuntuu peräaukossa ja olisiko sieltä pian kurkistamassa jotain, millä on silmät.
Aamun koittaessa tilanne alkoi heiketä. Minulta mitatut arvot näyttivät huonoilta ja vauvan voimat alkoivat ehtyä. Avautumiseni oli tyssännyt kahdeksaan senttiin ja vastaava lääkäri totesi, että on siirryttävä kiireelliseen sektioon, koska minä tai vauva emme tulisi jaksamaan loppuun asti.
Muistan romahtaneeni täysin. En ollut halunnut suunnitella synnytystä etukäteen, koska tiesin, ettei siihen voi mitenkään itse vaikuttaa. Olin vain halunnut kaiken mahdollisen kivunlievityksen. Sektion mahdollisuus ei ollut käynyt pienimmässä mielessänikään.
Lopulta sektio oli helpoin osuus
Itse leikkaus oli nopeampi kuin osasin odottaa ja kuulimme pian vauvamme ensiparkaisun. Poikamme syntyi tammikuun ensimmäisinä päivinä, kun ulkona oli hurjan kovat pakkaset ympäri Suomen. Vauvasta oli povattu isoa raskausdiabetekseni vuoksi, mutta ”jättivauva” painoi lopulta 3,4 kiloa. Pitkä hän toki oli – ja niin suloinen ja kaunis. Vauvalla oli heti syntyessään tarkkaavainen katse. Hänet tuotiin hetkeksi poskeani vasten, mutta hormonihuuruissani en tainnut edes kunnolla tajuta koko tilannetta. Onneksi mieheni otti valokuvia muistoksi.
Leikkaus siis sujui hyvin, mutta ihmettelen leikkaavan henkilökunnan tilannetajun puutetta. Itkin hysteerisesti naama punaisena koko sen ajan, kun minulle puettiin uusi sairaalakaapu ja kun minut kiidätettiin leikkaussaliin. Huone oli täynnä ihmisiä, mutta yksikään heistä ei tuntunut huomaavan paniikkiani. Tuntuu edelleen kummalliselta, ettei kukaan voinut sanoa edes muutamaa rauhoittavaa sanaa. Yksi hoitaja otti minua jossain vaiheessa hetkeksi kädestä kiinni ja puristin hänen kättään kiitollisena. Onneksi mieheni oli tukenani sektion ajan: myös sinä hetkenä, kun pelkäsin tuntevani veitsen vatsallani ja kun itkuni seasta sanoin kuolevani tähän.
Leikkaus on rutiinia sairaalan henkilökunnalle, mutta olisi mielestäni hyvä muistaa, että synnyttäjille se ei sitä ole.
Loppupeleissä itse sektio oli helpoin osuus: vatsan kokoon karsiminen oli kamalaa. Asentoni oli epämukava, vatsani alkoi murista äänekkäästi, minua väsytti ja heikotti. Joku sanoi, että synnyttäjä taisi nukahtaa, enkä jaksanut korjata häntä.
Kuuntelin, miten henkilökunnan jäsen toisensa jälkeen huusi vain, että ”Hyvin meni tiimi. Lähden nyt. Moikka!” Mietin, jäikö saliin enää ketään paikkaamaan minua vai loppuiko kaikkien vuoro juuri sillä hetkellä, kun vatsani oli leikattu auki.
Syy kiireelliseen sektioon selvisi
Heräämössä odottelin tunnon palaavan jalkoihini ja join lisää pillimehuja. Minulla oli niin kova nälkä, että silmissä musteni. Yksi hoitaja tajusi, että kaikki olivat synnytykseni aikana puhutelleet minua väärällä nimellä: kutsumanimeni on vasta kolmas nimeni. Mieheni oli korjannut hoitajia sinnikkäästi, mutta minä en ollut viitsinyt.
Kuuntelin, miten oman soppeni takana joku Jari-niminen mies kuorsasi äänekkäästi oman toimenpiteensä jälkeen.
Lopulta pääsin perhehuoneeseen, jossa mies ja poikamme odottivat minua. Sain kuulla, että poikamme keuhkoja oli imuroitu syntymän jälkeen ja hän oli saanut lisähappea. Mieheni oli myös kohdannut matkalla leikkaussaliin aamuvuoroon saapumassa olleen ensimmäisen kätilömme, joka oli hämmästellyt, että olimme edelleen siellä.
Sain myös tietää, että syynä kiireelliseen sektioon oli se, että vauva oli kakannut lapsiveteen ja niellyt sitten vettä keuhkoihinsa.
Jälkikäteen olen harmitellut, että olin synnytyksessäni niin sisällä omissa kivun tuntemuksissani ja sektioahdistuksessani, että tunnuin unohtaneen, miksi koin sen kaiken. Olen ollut myös surullinen siitä, etten saanut kokea perinteistä alatiesynnytystä enkä ensikontaktia vauvaani. Synnytystä ei käyty myöskään jälkikäteen kanssani läpi sairaalan henkilökunnan toimesta, vaikka odotin sitä.
Onneksi sairaalan henkilökunta oli muuten aivan ihanaa. Olimme sairaalassa kolme päivää, kun vauvamme sokereiden kohentumista seurattiin. Minä söin nautinnollisesti kaikkea ilman raskausajan diabeteksen tuomia rajoituksia ja ihailin, miten mieheni hoiti vauvaa mielettömän hyvin heti ensihetkistä alkaen. Itse vaapuin eteenpäin seiniä pitkin tai nojailin milloin mihinkin yrittäessäni liikkua.
Synnytys pyöri jälkikäteen mielessä
Loppiaisena palasimme kotiin. Huomasimme synnytysosaston taulusta, että sinä päivänä kun tulimme sairaalaan, oli ollut varsinainen ennätysyö: vauvoja syntyi sinä päivänä sairaalassa peräti 13. Ihmekös, että koko yön tuijottamallani monitorilla oli niin vilkasta.
Kotona hämmästelin edelleen olohuoneen nurkassa pystyssä olevaa joulukuusta. Onneksi mieheni oli sentään tajunnut korjata tekemäni lounaan jääkaappiin ennen lähtöämme. Muuten koko kämppä olisi takuulla haissut tonnikalalta.
Synnytys pyöri mielessäni pitkän aikaa, mutta kuten ystäväni minulle totesi, se hälvenee kyllä. Ja niin on käynyt. Mietin synnytystäni säännöllisesti, mutta enemmän keskityn ihanaan ja juttelevaiseen poikaani. Kaikki synnytyksen ja raskausdiabeteksen vastoinkäymiset olivat sen arvoisia, että poikani syntyi terveenä. Hän on valloittava tapaus.
En edes muista, miltä supistuskivut tuntuivat. Muistan vain pillimehut ja poikani ensimmäisen parkaisun.
Toki synnytyksen jälkeen tuntui siltä, että olisin synnyttänyt peräaukollani, jossa epiduraalin puuduttavat vaikutukset tuntuivat vielä hyvän aikaa kotiuduttuamme.
Jaa oma kokemuksesi