Lukijan tarina: Synnytin perätilavauvan alateitse
– Olin punninnut mielessäni perätilasynnytyksen riskejä vauvan ja itseni kannalta ja keskustellut asiasta läheisteni kanssa. Luotin siihen, että synnytystä seurataan tarkkaan, ja jos se ei etene tai jotain sattuu, apu olisi lähellä.
”Kesäkuu oli jo alkanut, ja laskettuun aikaan vielä jokunen päivä. Olin valmistautunut toiseen synnytykseeni henkisesti jo kuukausia, sillä ennenaikaiset supistukset olivat pakottaneet minut sairauslomalle töistäkin jo kuukautta ennen äitiysloman alkua. Lisäaihetta miettimiseen toi vauvan asento: vauva oli edelleen perätilassa.
Vauva oli pysytellyt perätilassa koko ajan. Kun raskausviikkoja oli yli kolmekymmentä, olin varma, ettei vauvani enää käänny raivotarjontaan, mutta olin valmis synnyttämään hänet alateitse. Olin asian kanssa sinut, mutta totta kai mietin asiaa ja yritin löytää hyvää, luotettavaa tietoa perätilasynnytyksen kulusta ja riskeistä. Olen itse syntynyt aikoinaan perätilassa ja kuullut äitini kertovan siitä, ja siksi asia oli minulle tuttu enkä pelästynyt sitä. Kertoessani tilanteestani muille ihmisille, suurin osa piti minua hulluna, kun edes harkitsen alakautta synnyttämistä tässä tilanteessa. Tämä sai minut miettimään, asetanko minä vauvani vaaraan oman tahtoni vuoksi
Olin punninnut mielessäni perätilasynnytyksen riskejä vauvan ja itseni kannalta. Keskustelin asiasta erityisesti mieheni, kätilöystäväni, äitini ja siskoni kanssa. Nämä ihmiset tukivat päätöstäni synnyttää alateitse. Mieheni luotti arviontikykyyni, ja kätilöystäväni kannusti yrittämään. Luotin siihen, että perätilasynnytystä seurataan tarkkaan, koska se on riskisynnytys. Jos synnytys ei etene tai jotain sattuu, apu on lähellä.”
Motivaatio synnytykseen tärkeää
”Vauvaa yritettiin kääntää ulkoisesti noin kuukautta ennen laskettua aikaa, mutta se ei onnistunut. Ajattelin myös, että ehkä vauvallani on joku syy olla ”väärinpäin”, ja siksi harkitsin pitkään, suostunko käännösyritykseen ollenkaan. Lantioni kuvattiin, ja se todettiin tarpeeksi tilavaksi alakautta synnyttämistä ajatellen. Kävin synnytyssairaalassani kontrolleissa, joissa seurattiin vauvan painoa, ettei vauva ehdi kasvaa liian suureksi.
Keskustelin lääkärin kanssa, joka oli iloisesti yllättynyt halustani synnyttää alateitse. Hän kertoi äidin motivaation alakautta synnyttämiseen olevan varsinkin perätilasynnytyksessä oleellista. Perätilasynnytyksessä äidin on tehtävä normaalia enemmän töitä, sillä lääkäri ja kätilöt eivät pysty auttamaan vauvaa samalla tavalla kuin raivotarjonnassa syntyvää. Esimerkiksi imukupin käyttö ei ole mahdollista.
Lääkäri myös pyysi minua valmistautumaan henkisesti siihen, että jos synnytyksessä tulee ongelmia, alatiesynnytys vaihtuu lennosta sektioksi, sillä vauvan tai äidin vointia ei haluta vaarantaa. Minulle sektio oli ns. viimeinen vaihtoehto, mutta totta kai olin valmis siihen(kin) vauvani vuoksi.”
”Kai sinulla on hammasharja mukana?”
”Olin tullut taas kontrolliin synnytyssairaalan äitiyspoliklinikalle. Raskausviikkoja oli 39+2. Ultralla varmistettiin vauvan olevan edelleen perätilassa, ja painoakin vauvalla oli ultran mukaan jo 3 600g. Sisätutkimusta tehdessään lääkäri naurahti ja sanoi: ”Kai sinulla on hammasharja mukana? Kohdunsuu on jo neljä senttiä auki.” Lääkäri olisi ollut valmis käynnistämään synnytyksen heti, mutta minä halusin käydä vielä kotona. Olin odottanut synnyttämistä kuukausia, ja tilanne tuli eteeni kuitenkin yllättäen.
Minun ja vauvani vointi oli hyvä, joten lääkäri antoi minun mennä vielä yöksi kotiin. Sovimme, että tulen mieheni kanssa seuraavana aamuna sairaalaan synnytyksen käynnistämistä varten. Vietin ihanan viimeisen illan toistaiseksi vain yhden tyttären äitinä leikkipuistossa antaen kaiken huomioni esikoiselleni. Ihmettelin, miten oloni voi olla niin hyvä, vaikka kohdunsuu on saman verran auki kuin esikoisen synnytyksessä sairaalaan mennessä.
Seuraavana aamuna veimme mieheni kanssa esikoistyttäremme mummon hoitoon ja suuntasimme kohti synnytyssairaalaa. Äitini kysyi, että jännittääkö minua. Pieni, hyvä jännitys minulla oli, mutta olin hyvin luottavaisin mielin. Luotin lääkäreihin ja kätilöihin sekä heidän ammattitaitoonsa, ja ennen kaikkea: luotin itseeni.”
Supistus kerrallaan
”Sairaalassa oli rauhallista, ja kätilöt vaikuttivat kiireettömiltä. Pääsimme synnytyssaliin ja keskustelimme kätilömme kanssa perätilasynnytyksestä ja sen kulusta. Klo 10.20 aloitettiin oksitosiini-infuusio, ja aloin neuloa lapasia vauvalleni. Supistuksia rupesi tuntumaan säännöllisesti melko pian, mutta supistukset olivat vielä täysin kivuttomia. Neuloin, ja infuusion nopeutta nostettiin. Ymmärsin kätilöiden käyttäytymisestä, että jotain pitäisi jo alkaa tapahtua. Hiljalleen supistukset rupesivat myös tuntumaan kunnolla. Noin klo 14 sanoin miehelleni, että neulominen saa nyt jäädä toiseen kertaan, kun supistuksia alkoi tulla niin tiuhaan, ettei niiden välissä enää ehtinyt ajattelemaan lankaa ja puikkoja.
Iltavuoron hoitajat kävivät esittäytymässä, ja ilmeisesti näytin vielä niin hyvin voivalta, että he saivat käsityksen, ettei mitään tapahdu vielä pitkään aikaan. Supistukset tihenivät tihenemistään ja voimistuvat yhtäkkiä. Pyysin kätilöiltä jotain helpottamaan kipujani ja sain lämpöpussit, vaikka omasta mielestäni olisin jo kaivannut jotain tujumpaa. Otin pussit kiitollisena vastaan, mutta en pystynyt käyttämään niitä, sillä kivut ajoivat minut liikkeelle ja niitä olisi pitänyt pidellä käsin paikoillaan.
Kello oli vähän vaille neljä, kun kuulimme vaimean poksahduksen ja tunsin, kuinka lapsivettä lorahti housuihini. Kutsuin taas kätilömme paikalle kipulääkkeen toivossa, ja hän tarkisti kohdunsuun tilanteen, 6 cm auki, ja ehdotti seuraavaksi suihkuun menemistä. Urheasti menin suihkuun, mutta en pystynyt supistuskipujen vuoksi suihkuttamaan itse, vaan mieheni suihkutti alaselkääni. Oli polvillani lattialla ja nojasin suihkutuoliin. Tunsin, että lapsivettä valuu lisää, minkä jälkeen supistukset edelleen tihentyivät ja voimistuvat.
Edellinen supistus ei ehtinyt kunnolla loppua, kun uusi supistus jo alkoi. Leppoisa suihkussa käynti supistuksia hengitellen päättyi tähän astisen elämäni kovimpaan kipuun ja päädyin makaamaan kylpyhuoneen lattialle. Kätilön ja mieheni avulla pääsin takaisin sänkyyn ja sain vaatteet päälleni ja anestesialääkärin hääräämään selkäni taakse spinaalipuudutusta. Makasin kyljelläni, silmät kiinni ja puristin mieheni kättä. Ajattelin vain äitini neuvoa, kun lähdin synnyttämään esikoistani: ”Yksi supistus kerrallaan, muuta ei tarvitse kestää eikä miettiä.”
Ei lupaa ponnistaa
”Spinaalipuudutus tehosi hyvin, ja hetken päästä pystyin jo nauramaan äskeiselle kylpyhuone-episodille. Lääkäri kävi luonamme juttelemassa synnytyksen kulusta ja oli tyytyväinen, että synnytys lähti niin hyvin käyntiin. Kätilö mietiskeli ääneen, että jos parissa tunnissa saisimme vauvan maailmaan, niin puudutus riittäisi hyvin loppuun asti. ”Apua”, ajattelin, ”Niinkö lähellä toisen tyttäreni tapaaminen jo on?” Tunsin olevani hyvissä käsissä. Vaikka kyseessä oli riskisynnytys, tunsin olevani turvassa, sillä kätilöt ja lääkäri seurasivat tilannettamme tarkkaan. Kello oli noin puoli kuusi illalla.
Reilun tunnin ajan juttelimme mieheni kanssa niitä näitä, kunnes kipu alkoi taas tuntua voimakkaampana. Kohdunsuu oli jo täysin auki. Vaikeinta perätilasynnytyksessä oli se, että ponnistaa ei saanut ennen kuin tarjoutuva osa oli näkyvillä eli vauva jo osittain syntynyt. Vauvan piti vain antaa tulla, omalla vauhdillaan. Makasin kyljelläni. Paineen tunne ja ponnistamisen tarve olivat valtavat, mutta en saanut lupaa ponnistaa. ”Mitä pidemmälle kestät ponnistamatta, sitä helpompi ja lyhyempi on ponnistusvaihe”, kannusti kätilömme. Sen lauseen turvin jaksoin taas, sillä mielessäni oli esikoiseni synnytyksen tunnin ja 10 minuutin ponnistusvaihe.
Klo 19.15 pyysin, voinko spinaalipuudutusta laittaa uudestaan, mutta se oli jo liian myöhäistä. Ilokaasu oli ainoa vaihtoehtoni, ja sitä otin, vaikka pelkäsin, että siitä tulee paha olo kuten esikoisen synnytyksessä. Toisaalta ajattelin, että paha olo ja oksentaminen ovat tässä tilanteessa melko pieniä ongelmia. Onnekseni ilokaasu toimikin todella hyvin. Kun keskityin hengittämiseen, supistukset ja ponnistamisen tarve menivät siinä sivussa.
”Nyt tämä syntyy!”
”Noin klo 19.30 minulla ei ollut edelleenkään lupaa ponnistaa. Tunsin jotain jo liukuvan jalkojeni välissä. ”Nyt tämä syntyy”, huusin, ja kätilöopiskelija tuli tarkistamaan tilannetta. ”Joo, kutsun vähän lisäapua”, hän sanoi, ja kohta huoneeseen tuli oma kätilömme, kolme muuta kätilöä sekä kaksi lääkäriä. Käännyin selälleni ja nostin jalat niille varattuihin tukiin. Perätilasynnytyksessä synnytysasentokin on määrätty ennalta. Lääkäri tuli luokseni. ”Hyvänen aika, minähän tarvitsen hanskat! Hän syntyy!”, hän huudahti tilanteen nähdessään. ”Joo, siltä minustakin tuntuu!” puhisin, sillä tunsin vauvan liikkuvan koko ajan ulospäin. Sain viimein luvan ponnistaa ja neljän minuutin mittaisen ponnistusvaiheen aikana lääkäri auttoi ulos meidän ihanan tyttäremme. Kello oli 19.43.
Meitä oli varoitettu siitä, että perätilavauvat ovat usein vähän pelästyneitä synnytyksestä ja ulosauttamisesta, mutta meidän neitimme ei ollut moksiskaan. Jalat vinksottivat minne sattuu niin kuin perätilavauvoilla aina. Ihana, terve tyttö: 52 cm ja 3 930 g. Minusta vuosi verta ja selvisi, että kohdunsuulle oli tullut pieni nirhauma. Pelkäsin joutuvani leikkaussaliin toimenpiteeseen nirhauman ompelemisen vuoksi, mutta onneksi niin ei käynyt, vaan lääkäri sai vuodon tyrehtymään lääkkeellisesti ja käsin painaen. Verta ehti kuitenkin vuotaa 1 300 ml.
Synnytyksen jälkeen päällimmäinen tunteeni oli onnellisuus ja seuraavana tuli ylpeys. Minä pystyin siihen! Synnytin perätilavauvan alateitse! Vauvani ja minä voimme hyvin. Kaikki äskeinen kipu oli jo muuttumassa kultaiseksi muistoksi. Kuiskasin miehelleni, etten olisi pystynyt tähän ilman häntä. Vaikka hän ei suostunut ottamaan urakasta kunnian ripettäkään, vaan koki olleensa mitättömässä roolissa kipujani seuraamassa, minä sain hänen läsnäolostaan voimaa enkä sen vuoksi menettänyt uskoa itseeni.
Koin synnytyksen hyvin voimaannuttavana kokemuksena. Jos minä ja tyttäreni olemme tällaisesta selvinneet, selviämme tulevaisuudessakin mistä vain. Sain tyttäreni rinnalleni, viimeisetkin hoitohenkilökunnan jäsenet lähtivät huoneestamme ja äskeinen kiire ja häly rauhoittuivat. Jäimme kolmestaan ihmettelemään toisiamme ja sitä, mitä meille äsken tapahtui: Kolmesta tulikin neljä. Radio oli soinut koko ajan hiljalleen taustalla, ja nyt kuulimme, mitä siellä laulettiin: ”Lupaan olla sun, kun päivä kääntyy iltaan, kun pöly laskeutuu ja ollaan ihan hiljaa. Lupaan olla sun…”
Perätila jo toisessa polvessa
Jaa oma kokemuksesi