”Silloin huomasin, että alushousuni olivat veressä” – säikähdystä seurasi yllättävän pitkä tie synnytyssaliin
Matka kohti uutta elämänvaihetta olikin odottamattoman monimutkainen. Kirjoitus osallistui Kaksplussan synnytystarinakilpailuun.
Helteinen kesä oli edennyt heinäkuun alkuun. Jäätelö maistui, ja ulkona tuoksui huumaavalta. Auto kaarteli maaseudun pieniä teitä. Istuin pelkääjän paikalla ja silittelin vatsassani potkivia pieniä jalkoja. Olimme lähteneet mieheni kanssa viikonlopuksi avioliittoleirille Pohjanmaalle.
Saavuimme vanhan kartanon pihaan. Venyttelin ja ravistelin itseäni pitkän ajomatkan jälkeen. Meidät otettiin sydämellisesti vastaan ja ohjattiin yläkertaan majoittumaan. Laitoimme yhteistuumin lakanat sänkyyn ja katsoimme kelloa. Pian olisi aika lähteä alakertaan leirin aloitushetkeen.
Päätin vielä käydä vessassa. Silloin huomasin, että alushousuni olivat veressä. Kauhistuin ja aloin itkeä. Mieheni kanssa pohdimme, mitä pitäisi tehdä.
Mies soitti Seinäjoelle lähimpään synnytyssairaalaan. Minä vääntelin hädissäni käsiäni ja yritin tunnustella, vieläkö lapsi kohdussani liikkui. Minut pyydettiin puhelimeen. Sopersin raskausviikot, arvion veren määrästä ja kerroin pääasiat raskauden kulusta. Saimme ohjeen ajaa saman tien sairaalaan.
”Tänne saa tulla vasta tiistaina”
Kesäilta oli kaunis. Ihailin pohjalaisia suuria taloja ja kiinnitin huomiota merkityksettömiin yksityiskohtiin. Olin peloissani, kun viimein saavuimme sairaalan pihaan. Onneksemme opastekyltit olivat selkeät ja ohjasivat meidät suoraan synnytysosaston ovelle.
Soitimme ovikelloa. Odotimme. Odotimme. Soitimme ovikelloa uudestaan. Hetken kuluttua joku tuli avaamaan ja totesi: ”Tänne saa tulla vasta tiistaina.” Emme saaneet sanaa suustamme. Mieleen tuli ikiaikainen kertomus pariskunnasta, jolle ei ollut tilaa majatalossa. Kävi ilmi, että sairaalassa oli ollut remontti, joka valmistuisi vasta seuraavalla viikolla. Sen vuoksi synnytysosasto oli eri paikassa. Opasteet oli laitettu jo valmiiksi, sillä tokihan kaikki alueen synnyttäjät tiesivät tilanteen.
Meidät ohjattiin oikeaan paikkaan. Alkuhaastattelun jälkeen pääsin käyrille. Sykkeen perusteella vauvalla näytti olevan kaikki hyvin. Lääkäri kävi meitä katsomassa. Verta tuli edelleen, mutta hän ei löytänyt vuodolle syytä. Kohdunsuu oli kiinni, ja kaikki näytti olevan kunnossa. Varmuuden vuoksi minut kuitenkin otettiin yöksi osastolle.
Kalvojen puhkaisulla vauhtia synnytykseen
Seuraavana aamuna verta ei enää juurikaan vuotanut. Minut tutkittiin uudestaan, ja sain luvan lähteä pois. Lääkäri totesi, että synnytys saattaisi olla käynnistymässä ja vihjaisi, että olisi varmaankin parempi lähteä leirille menon sijaan ajamaan kotiin päin. Niinpä koukkasimme hakemaan tavaramme leirikartanosta ja aloitimme pitkän matkan takaisin kotiin.
Kului aikaa, eikä vauva osoittanut mitään merkkejä siitä, että haluaisi tulla ulos. Oma oloni alkoi käydä tukalaksi. Verenpaine oli koholla, jalat turposivat. Laskettu aika tuli ja meni.
Lopulta aloin kärsiä öisistä supistuksista, jotka lannistavasti loppuivat aamulla. En saanut nukuttua. Neuvolakäynneillä valittelin väsymystäni. Viimein terveydenhoitaja soitti äitiyspoliklinikalle ja sain kutsun tulla käymään.
Mieheni kanssa ajoimme sairaalaan. Vaapuin perille tuskaisena ja epätoivoisena. Meidät kohtasi reipasotteinen lääkäri, joka totesi: ”Jos puhkaisen kalvot, saatte vauvan syliin ennen kuuden uutisia.” Ratkaisu kuulosti hyvältä. Siirryimme synnytyssaliin.
Vauva liukui ulos yhdellä työnnöllä
Kalvojen puhkaisun jälkeen supistuksia vauhditettiin lääkkeillä. Kivut muuttuivat sietämättömiksi. Paikalle kutsuttiin anestesialääkäri. Sain epiduraalipuudutuksen, ja kivut katosivat. Samalla alkoivat kadota myös vauvan sydänäänet.
Hänelle laitettiin anturi päähän, ja minut ohjattiin nelinkontin sängylle. Happimaski kasvoillani pohdin, mitä tästäkin vielä seuraisi. Hetken hengiteltyäni vauvan syke tasaantui. Sain luvan kääntyä. Äheltäessäni ja etsiessäni parempaa asentoa aloin tuntea outoa liikettä jalkojeni välissä. Tajusin, että vauvan päässä oleva anturi liikkui. Ehdin huomauttaa asiasta miehelleni, mutta heti sen jälkeen alkoi ponnistuttaa. Kätilö kirjasi synnytyksen tapahtumia koneelle ja kuuli keskustelumme. Hän tuli lähemmäs ja komensi topakasti: ”Ei saa ponnistaa, minulla ei ole hanskoja kädessä!” Mies kannusti vieressä ja kehotti ponnistamaan.
Siinä kaksien ristiriitaisten neuvojen mietin hämilläni, osaisiko mieheni ottaa kopin. Onneksi kätilö oli nopea ja sai hanskat käteensä. Vauva liukui ulos vain yhdellä työnnöllä. Kuului ensimmäinen parkaisu.
”Onneksi olkoon, tyttö tuli!” ilmoitti kätilö. Samassa ilmestyi ovensuuhun hänen kollegansa, joka totesi homman edenneen nopeasti.
Rinnoilleni nostettiin tyttö, jolla oli tuuheat, tummat hiukset. Mies rutisti minua lujasti. Syntymäajaksi kirjattiin 17.42. Kuuden uutisia emme sinä iltana katsoneet, mutta muistimme lääkärin lupauksen. Meillä oli läheisillemme kerrottavana vain yksi suuri uutinen.
Rouva Huu
Jaa oma kokemuksesi