Synnytyskertomus: ”Luulin jo, että en osaa synnyttää”
Petran synnytys kesti koko viikonlopun. Synnytys ei tuntunut etenevän ollenkaan ja Petra ehti jo ajatella, että ehkä hän ei osaa synnyttää.
”Siitä on yhdeksän kuukautta enkä ole puhunut asiasta kenellekään. Minulle sanottiin etukäteen, että naiset haluavat käydä läpi synnytystään. Että se on se juttu, mistä yhteen kokoontuvat äidit aina illan päätteeksi puhuvat. Niin kuin miehet armeijasta. Että on terapeuttista puhua siitä. Onhan se elämän suurimpia asioita.
Mutta kun en minä tiedä mitä sanoa. Että lapsi on maailmassa ja se siitä. Että minä synnytin kolme päivää eikä edes lapsen syntyminen poistanut epäonnistumisen tunnetta. Että minä en osaa synnyttää. Että minä olen epäonnistunut äitinä jo ennen kuin olin virallisesti äiti.
Lue myös: Synnytys vaihe vaiheelta
Supistuksia kaksi vuorokautta
Minä olin niin suunnattoman ylpeä itsestäni. Sinnittelin kotona supistusten kanssa yli kaksi vuorokautta ja ajattelin olevani vahva ja avoin kaikelle. Kestin supistukset Tens-laitteen avulla ja kellotin niitä kännykkäsovelluksen kanssa. Ne koventuivat ja tihenivät, mutta minä kestin. Keskityin Tensiin ja kellottamiseen. Kyllä minä osaan ja pystyn, ajattelin.
Minä olen epäonnistunut. Se oli ajatukseni, kun kätilö sairaalaan päästyämme ilmoitti, että homma on aivan alkutekijöissään. Minä olen yli kaksi vuorokautta tätä tehnyt ja yli vuorokauden ihan tosissani hikeä valuen. Enkä minä ole saanut mitään aikaiseksi. Epätoivo ja valtava väsymys.
Synnytyssalin vuorokaudelta muistan vain välähdyksiä. Kivunlievityksiä, jotka eivät auttaneet. Pitkiä minuutteja, kun makasin valveilla ja puoliso torkkui. Yleisurheilun MM-kisat telkkarissa. Yritin katsoa miesten satasen finaalia, koska olin sitä odottanut. Sanoin itselleni, että yhden kymmenen sekuntia nyt pitää jaksaa keskittyä. En olisi jaksanut.
Olin kuolemanväsynyt, vaikkakaan en voinut nukkua. Ensimmäinen epiduraali toimi ja mietin, että tämä on varmasti maailman paras keksintö. Se ei olekaan se automaattivaihteinen auto, kuten olin juuri kesällä nauranut, se olikin epiduraali. Mietin, olisiko tämä hauska juttu sanoa ääneen, mutta en viitsinyt.
Kätilöt vaihtuivat. Ja vaihtuivat. Kivunlievitys loppui eikä seuraava toiminut. En pystynyt liikkumaan. Pelkäsin, että kivunlievitysvaihtoehdot loppuisivat ja minun pitäisi pystyä tähän ilman. En ehkä pystyisi.
Lue myös: Jäikö synnytyksestä trauma? Näin tunnistat ja hoidat sen
Pitkä ponnistusvaihe päättyi imukuppiin
En osaa synnyttää, ajattelin kun kolmannen vuorokauden jälkeen pääsin vihdoin ponnistamaan. Sekään ei nimittäin edennyt. Tunnin ponnistusvaiheen aikana päähäni tuli ajatus, että minä en yksinkertaisesti pysty tähän. En vain jaksa enää.
Mietin jälleen sanoisinko väsymykseni ääneen, mutta totesin, ettei siitä olisi hyötyä.
Muistan kätilön pään pudistukset, lääkärin ja kätilön merkitsevät katseet ja sakset kätilön kädessä. Lääkärin lauseen ”Jos seuraavalla ei synny, niin lähdetään…”.
Ja sillä hetkellä tyttö suostui imukupin avulla saapumaan. Lääkäri puhisi, että on ihan poikki eikä olisi jaksanut enää vetää. Ajattelin, että hänellä oli varmasti rankkaa.
En osaa synnyttää, ajattelen vieläkin, vaikkakaan en enää välitä siitä. Tämän tarkemmin en kuitenkaan asiaa pysty ajattelemaan. Tyttö on täydellinen ja kaikesta huolimatta synnyttäisin uudelleen vaikka viikon, jos se olisi tarpeen.”
Kirjoitus osallistui keväällä 2016 Kaksplussan järjestämään synnytystarinakirjoituskilpailuun.
Lue myös nämä synnytyskertomukset:
5 päivää kipua ja komiikkaa
Pitkiä vokaaleja ja mielikuvaharjoituksia
Pelkoa ja onnistumisia synnytyssalissa
Jaa oma kokemuksesi