Yksin synnyttäneen kauhunhetket päättyivät voimaantumiseen: ”Minä tein sen, selvisin”
Kun puoliso oli poissa eikä puudutusta ehditty antamaan, synnyttäjä joutui kohtaamaan pahimman pelkonsa. Kirjoitus osallistui Kaksplussan synnytystarinakisaan.
Keskellä kylmää talvea jäin vihdoin raskausvapaalle. Odotin perheemme toista lasta, kovin toivottua pikkusiskoa.
Synnytys kävi usein mielessäni. En osannut jännittää, sillä kuvittelin kaiken sujuvan jokseenkin samalla kaavalla kuin esikoiseni synnytyksessä, joka oli kestänyt 23 tuntia. Suunnittelin käyttäväni sairaalaan päästyäni TENS-laitetta, ja supistusten käytyä kovin kivuliaiksi ottaisin epiduraalipuudutuksen.
Ajatus ilman epiduraalia synnyttämisestä tuntui pelottavalta ja kamalalta, joltain, mitä en missään nimessä haluaisi kokea.
Öinen paniikki-itku vessassa
Noin kuukautta ennen laskettua aikaa mieheni piti lähteä käymään kotimaassaan. Laskeskelimme, että hänen palattuaan jäljellä olisi vielä yhdeksän päivää laskettuun aikaan. Ehtisimme tehdä viime hetken hankinnat ja mies tulisi synnytykseen tuekseni. Esikoisemme oli syntynyt lasketun ajan jälkeen, joten oletin niin käyvän tälläkin kertaa.
Kaksi viikkoa ennen laskettua aikaa ja kolme päivää ennen mieheni paluuta heräsin aamuyöllä outoon oloon. Havahduin ja nousin salamana ylös sängystä, kun tunsin jotain valuvan ja kastelevan housuni sekä sängyn.
Kaikki hyvin. Enää kolme päivää. Ehkä join liikaa vettä illalla, hoin mielessäni matkalla vessaan. Vessaan päästyäni kuitenkin tiesin, mitä valuminen oli. Lapsivettä, aivan samanlaista kuin esikoisen synnytyksen käynnistyessä.
Tunsin sykkeeni nousevan. Käteni alkoivat täristä. Tuntui kuin rintani päälle olisi vyörynyt valtava kivi, oli vaikeaa hengittää. Aloin itkeä yrittäen olla herättämättä esikoistani. En halua synnyttää yksin. En voi. En pysty siihen, ajattelin.
Soitin miehelleni. Ei vastausta. Seuraavaksi yritin soittaa äidilleni. Ei vastausta.
Panikoin yksin vessassa ja itkin yhä enemmän. Pian äitini kuitenkin soitti takaisin. Kerroin hänelle hysteerisenä, että lapsiveteni menivät. Äitini rauhoitteli minua puhelimessa ja lupasi, että isäni tulee hakemaan esikoisen hoitoon ja vie minut sairaalaan.
Puhelun jälkeen sain myös mieheni kiinni, joka ei ensin uskonut synnytyksen oikeasti käynnistyneen. Enää kolme päivää, hän hoki rauhallisesti. Lopulta sain vakuutettua hänet siitä, että vauva syntyy tänään. En selviä tästä yksin, sopersin hänelle ääni väristen.
Helpotuksen merkkejä
Supistuksia alkoi tulla pikkuhiljaa, mutta automatkalla kohti vanhempieni kotia ne hiipuivat. Jäin vanhemmilleni odottelemaan supistusten kunnollista alkua. Suunnittelimme, että äitini tulee sairaalaan mukaan töistä päästyään.
Oli lohduttavaa ajatella, että en joutuisikaan synnyttämään yksin. Ehtisihän äitini ainakin ponnistusvaiheeseen tuekseni ja turvakseni.
Aamupäivällä supistukset alkoivat, tällä kertaa säännöllisinä. Supistus supistukselta ne kävivät kivuliaammiksi. Hetken päästä kipu alkoi tuntua todella kovalta ja lähdin isäni saattamana kohti synnytyssairaalaa. Sairaalan pihalla sekä loputtoman pitkiltä tuntuvilla käytävillä jouduin pysähtymään monta kertaa, koska en kyennyt kivuissani liikkumaan.
Pääsin seurantahuoneen sängylle makaamaan ja vatsani ympärille asetettiin anturit, joilla seurattiin supistuksia ja vauvan sykettä. Kätilö teki sisätutkimuksen ja totesi, että olen vain kolme senttimetriä auki. Tuskastuin ajatellessani, miten kauan joutuisin vielä sietämään supistuskipuja. Sain avuksi toivomani TENS-laitteen, josta oli ollut iso apu esikoisen synnytyksessä.
Kätilön lähdettyä hoitamaan töitään jäin seurantahuoneeseen yksin. Makasin sängyllä ja tuijotin tyhjyyteen. Oloni oli niin pieni ja haavoittuvainen kipujen keskellä. Supistusten aikana yritin lievittää kipua hengityksen ja äänenkäytön avulla. Ajattelin, että pari tuntia pitäisi kestää, kunnes äitini tulisi tuekseni.
Maattuani seurantahuoneessa puolisen tuntia olin todella kipeä. Huomasin hiljattain voimistuvan paineen tunteen jokaisella supistuksella. Kutsuin kätilön paikalle, ja pyysin päästä vessaan. Tunteen oli pakko olla vessahätää, olinhan äsken ollut vasta kolme senttiä auki.
Kätilö ei kuitenkaan päästänyt minua vessaan vaan ehdotti, että alkaisimme valmistautua toivomani epiduraalipuudutuksen laittoa varten. Hän lähti hakemaan kanylointitarvikkeita. Jäin huoneeseen yksin helpottuneena siitä, että kohta kipu helpottaisi.
”Olin varma, että kuolen kipuun”
Kätilön oltua poissa noin minuutin tunsin hyvin voimakkaan kivun valtaavan kehoni. En pystynyt liikkumaan tai puhumaan, vaan huusin taukoamatta rämpyttäen soittokelloa. Paikalle tuli kaksi kätilöä ja minulle tehtiin uusi sisätutkimus. Kätilö totesi, että kyllä tämä on ihan kokonaan auki. Epiduraalia ei ehdittäisi enää antaa.
En voinut ymmärtää kuulemaani. Huusin tuskissani ja anelin epiduraalia, pelkäsin synnyttää ilman puudutusta. Kätilö ehdotti, että siirtyisimme synnytyssaliin, jonne kutsuttaisiin lääkäri laittamaan minulle pudendaalipuudutus. Hyvä, saan edes jonkin puudutteen, ajattelin.
Toinen kätilöistä lähti hakemaan lääkäriä, kun toinen auttoi minut pyörätuoliin ja kuskasi synnytyssaliin. Huusin edelleen joka supistuksella tuskissani. Olin varma, että kuolen kipuun. Ajattelin miestäni ja äitiäni, halusin vain tutun henkilön vierelleni pitämään kädestä. Ajatus ilman tuttua tukihenkilöä synnyttämisestä pelotti.
Päästyäni makuulle lääkäri tuli paikalle. Hän teki pikaisen tutkimuksen ja totesi, että vauva on jo tulossa. Edes pudendaalipuudutusta ei voinut enää laittaa. Sain ilokaasua viemään supistuskivuilta pahimman terän. Luulin saavani paniikkikohtauksen. Juuri se, mitä pelkäsin, oli käymässä toteen. Joutuisin synnyttämään ilman puudutusta ja tukihenkilöä.
Pahimman pelon voittaminen
Paikalla salissa oli kaksi kätilöä ja lääkäri. Heidän kylmänrauhallinen olemuksensa sai minut rauhoittumaan. Toinen kätilöistä kysyi lempeästi, että mitä jos synnytettäisiin nyt ilokaasun voimin. Eihän minulla muita vaihtoehtoja ollut, mutta kysymys sai minut tuntemaan itseni entistä varmemmaksi. Olen vahva. Pystyn siihen. Ammattilaiset ovat tukenani.
Aloin rauhassa ponnistella jokaisella supistuksella. Supistusten välissä lääkäri ojensi minulle ilokaasua. Ilokaasu helpotti oloani, ja aloin naureskella supistusten välissä, mikä huvitti muitakin. Välillä aloin tuntea oloni hieman sekavaksikin. En kuitenkaan halunnut luopua ilokaasusta, sillä sen avulla sain rohkeutta ponnistaa.
Pian vauvan pää oli jo ulkona. Sain koskea sitä. Vauvalla oli hiuksia, tunsin ne sormenpäissäni. Lapsi alkoi huutaa jo ennen vartalon syntymistä. Vartalon syntyessä huusin itsekin puristaen vierelläni olevan lääkärin käsivartta lujaa. Kipu vartalon syntyessä oli lähes sietämätöntä, mutta kestin sen vauvani ensihuudon kuulemisen voimalla. Kaikesta huolimatta syntymän hetki oli mielestäni kaunis ja rauhallinen.
Ja niin hän oli täällä: 3,2-kiloinen ja 10 pisteen pieni tytönalku. Sain vauvan alavatsani päälle rinnan sijasta, sillä napanuora oli lyhyt. Hetken ajan tuntui kuin maailmassa ei olisi mitään muuta kuin minä ja pieni tyttöni. Katselin haltioissani pieniä sormia, kauniita ruskeita silmiä ja vastasyntyneen viisasta katsetta.
Soitin onnessani nopeat videopuhelut sekä miehelleni että äidilleni hehkuttaen, että minä tein sen, selvisin. Olin onneni kukkuloilla. Minä, joka pelkäsin ilman puudutusta ja tukihenkilöä synnyttämistä, olin juuri tehnyt niin! Ja voisin tehdä uudelleenkin.
Kotiuduimme vuorokauden kuluttua. Pian miehenikin saapui kotiin tapaamaan uusinta perheenjäsentämme ensimmäistä kertaa.
Synnytys oli nopea ja kivulias, mutta erittäin voimaannuttava kokemus. Isossa osassa hyvää synnytyskokemustani olivat kätilöt ja lääkäri – ammattilaiset, jotka kohtasivat minut lämpimästi kannustaen ja tukien. Siitä olen heille ikuisesti kiitollinen.
Voimaantunut
Jaa oma kokemuksesi