"Erakkoäidit"...

Hei!
Haluaisin vastauksia teiltä äideiltä, jotka viihtyvät parhaiten laps(i)ensa kanssa kahdestaan kotona. Minulla on kaveri, jolla on saman ikäinen lapsi ja olen yrittänyt heitä monesti pyytää meille leikkimään tai vaikka leikkipuistoon, mutta he eivät yleensä halua lähteä. Nyt olen pikkuhiljaa tajunnut, että häntä lähinnä ahdistaa se kun joutuu keksimään tekosyitä kieltäytymiseen, kun haluaisi oikeasti vain olla rauhassa kotona, joten oon lakannut pyytämästä häntä. Harmittaa vaan, kun asutaan pienellä paikkakunnalla ja täälläpäin ei paljon muita kavereita ole. Mutta jos toinen ei halua seuraa, niin eipä voi pakottaakaan. Vai onko kyseessä kuitenkin se, ettei hän vain henk.koht. pidä minusta? Tietty vaikea tähän on henkilöitä tuntematta vastata, mutta kaipaisin siis kommentteja tilanteeseen teiltä äideiltä, jotka ette tykkää käydä missään, eli miten suhtaudutte pyytelijöihin ja olisiko paras tapa toimia vaan olla pitämättä yhteyttä ja moikata jos nähdään sattumalta kaupassa, tms.?

 

Minä itse olen aika laiska ja saamaton. Usein tuntuu ettei viitsi sopia mitään kenenkään kanssa, jos joutuukin tekemään oharit kun ei saakaan aikaiseksi lähdettyä. Vauvan kanssa on vaan niin työlästä lähteä ja mitä jos se kiukuttelee vaan..

Minusta parasta olisi jos kaverit tulisi meille kotiin tai johonkin tähän ihan lähelle ulos. Itselläni vasta 5kk vauva joten ei vielä leikkipuistoissa käydä, sitten kun on sen aika niin varmaan pakko ottaa itseä niskasta kiinni.

Senkin haluan tähän sanoa, että kun on erakoitunut, ollut vaan kotona, niin kynnys tavata ihmisiä on suurempi. Tuntuu että omasta elämästä ei ole mitään kerrottavaa, ei mitään mistä jutella.

Oli kyllä yksi tyttö, joka käyttäytyi todella röyhkeästi seurassani (heitti roskat kotipihallani luontoon, kävi vessassa niin että ovi oli aina auki, meni röyhkeästi jääkaapille vaikka en kovin hyvin tuntenut häntä, vaati ostelemaan hänelle ja lapselleen kaikenlaista kaupasta, vaati työntämään hänen lastaan vaunuissa, ei pitänyt lapselleen mitään kuria..), jolloin keksin tekosyitä miksi ei voida nähdä, koska olen niin raukka etten viitsinyt sanoa etten halunnut häntä ystäväkseni.

 

Itse huomaan viettäväni tytön kanssa paljon aikaa kotona ihan kahdestaan ja minusta siinä ei ole mitään vikaa. Jotenkin tähän aikaan vuodesta en yksinkään haluaisi niin paljon liikkua missään kun on pimeätä ja kylmää. Kaupoissa tykkään kylläkin käydä, siis sellaisissa mihin pääsee helposti rattaiden kanssa.

Koko ulos lähteminen lapsen kanssa on iso operaatio pukeutumiseen ja kaikkine kantamuksineen kun pitää olla ruoat, vaipat, lelut ym. mukana. En ihan huvin vuoksi lähde liikenteeseen. Luulen, että keväällä/kesällä kynnys lähteä neljän seinän sisältä ulos on matalampi. Nyt nautiskellaan lämmöstä, kynttilöistä ym. Jokainen omalla tyylillään...

 

lapsista muuten pidemmän päälle huomaa, onko niitä viety paljon ihmisten ilmoille vai ei. Tottahan ne kiukuttelee kylässä, jos niiden kanssa ei koskaan missään käydä ja istutaan vaan äitin kanssa kotona. Minusta lapselleen tekee kyllä aikamoisen karhunpalveluksen, jos ei pienestä asti totuta ihmisiin ja vieraisiin paikkoihin, ikätovereihin.. Joku voi sanoa, ettei 5 kuukautinen vielä ymmärrä, mutta kyllä sen stresinsietokyky kasvaa huimastikin, kun välillä kyläillään, ollaan toisten ihmisten sylissä, katsellaan muita lapsia yms yms. Minäkään en mistään mammakerhoista varsinaisesti perusta, mutta jos tuttavapiirissä ei ole samassa elämäntilanteessa olevia ihmisiä ja muut ystävät ovat päivällä töissä, niin lapsen takia sellaisissa kannattaa vaikka kerran viikkoon käydä tunti pari istumassa.. Silloin jää vielä monta päivää viikkoa kohti, jotka voi istua kynttilänvalossa kotona..

 

Mulla on hyvä ystävä, joka on juuri kuvaillun kaltainen erakkoluonne. Olen tuntenut ystäväni ihan lapsuudesta saakka ja tiedetään toisistamme ihan kaikki. Ystäväni on aina inhonnut sosiaalisia tilanteita. Hänestä on vaikea keksiä puhuttavaa, kova hälinä ärsyttää häntä ja ennen kaikkea hänen itsetuntonsa on vähän rempallaan. Hän miettii kovasti, mitä muut hänestä ajattelevat, tuntee alemmuuden tunnetta muita kohtaan ihan turhaan. Nyt hänellä on pieni vauva ja toivoisin jo ihan vauvansa takia, että kävisi vaikka neuvolassa vähän juttelemassa asioistaan.

Mä olen itse sosiaalinen luonnen ja ystäväpiirissä on monta vauvaa. Nähdään kerran, pari viikossa isolla porukalla jonkun kotona. Ystäväni ei ikinä osallistu, vaan haluaa aina tavata vain kahdestaan. Vaikea eläytyä erakkoluonteisten ajatusmaailmaan, kun oma maailma on siitä niin kaukana. Itse tulisin hulluksi, jos viettäisin kaikki päiväni neljän seinän sisällä ainoana tekemisenä suunnilleen pyykin pesu. Vauvakin on niin tottunut liikkumaan, että tuntuu hermostuvan, jos ei päivän aikana ole muuta ihmeteltävää kuin äidin syli ja olohuoneen seinät.

Kummityttöni on aina ollut kotona äidin kanssa kaksistaan. Vierasti ja oli tosi arka ihan vauvasta lähtien. Nyt on kymmenen vuotias eikä vieläkään rohkene tehdä oikein mitään eikä puhua sukulaisille eikä tuttaville. Harmi, kun on jo sen ikäinen, että voisi käydä hänen kanssaan teatterissa tai lintsillä tms. Ei vaan halua liikkua äidin ja isin helmoista minnekään ja on nyt jäänyt tosi etäiseksi.

 

No, zfara75, oletkos ajatellut että myös vauvat ovat erilaisia? Jos sinun lapsesi tuntuu kaipaavan menoa, niin ei se tarjoita että kaikkien äitien olisi rampattava jatkuvasti jossain vauvojensa kanssa tai että kaikki vauvat menoa kaipaisivat. Jotkut vauvat esimerkiksi ovat niin 'rutiiniensa orjia', että eivät pysty nukkumaan muualla päikkäreitä kunnolla kun omassa pinniksessä, tai ehkä torkkuvat vaunuissa mutta eivät nuku kunnolla ja sitten kiukuttelevat väsyneinä. Jotkut vauvat myös ovat herkempiä hälinälle ja vieraille ihmisille aivan kuten aikuisissakin löytyy seuralisia ja syrjäänvetäytyviä tapauksia. Eiköhän kyse ole enmmänkin synnynnäisestä temperamentti-erosta kun siitä, että joku nyt voi tehdä lapsestaan syrjäänvetäytyvän olemalla liikaa kotona. Luuletko että alle vuoden ikäinen nyt varsinaisesti osaa ajatella, että 'taas me ollaan kotona vaan, lähdettäispä johonkin'... Ja kyllä kotonakin voi tekemistä keksiä paljonkin pienen kanssa.

Siinä olen samaa mieltä, että jonkin verran tottumukset ehkä voivat muokata lasta. Jos nyt ei KOSKAAN käydä missään vaan istutaan kaikki päivät vuodesta kotona niin tokihan se lapseen vaikuttaa. Kyllähän aikuiset ovat myös mallina lapselle ja jos aikuinen vaikkapa suhtautuu tosi negatiivisesti vieraisiin ihmisiin ja välttelee heitä niin voihan sillä olla vaikutusta lapseen. Mutta kyllähän jokainen on myös syntymästä saakka oma persoonansa joka sitten itse tekee omat johtopäätööksensä muista ihmisistä aikanaan kun vähänkasvaa.Mutta kyllä pienelle riittävät vielä normaalit kaupassakäynnit ja satunnaiset vierailut tuttavaperheissä tai se, että vieraita tulee joskus omaan kotiin. Ei minusta ole mitään perustetta ehdoin tahdoin tyyliin joka päivä lähteä johonkin, jos äitiä ei itseään huvita.

Itselläni on puolivuotias lapsi, ja aika paljon ollaan kotona. Kerran, pari viikossa vierailen tutullani, jolla on myös pieni lapsi, tai hän vierailee meillä. Joinain päivinä käymme ehkä kaupassa tai kävelyllä. itse koen aika rasittavaksi kotoa lähtemisen kun ulkona on kylmä ja märkää. Mieluummin olen kotona kun pakkaan kimpsut ja kampsut ja lähden ulos rämpimään.Tietysti välilä on päästävä 'ihmisten ilmoille'. Mutta kerhotyyppiä minä en ole.

 

Minä viihdyn kotona lapsen kanssa (kohta 1 v.) En ole innostunut kerhoista enkä avoimesta päiväkodista vaikka lähistöllä olisi molemmat tarjolla. Se ei tarkoita sitä, että lapseni olisi arka ja "äidin helmoissa".

Tottakai olemme kyläilleet/meillä on ollut vieraita (monenikäisiä lapsia äiteineen) ja sukulaisia tavataan.

Olen tullut äidiksi kypsällä iällä (36v.) ja huomaan, että samanikäinen lapsi ei ihan riitä siihen, että kovasti alkaisi kaveeraamaan esim. naapureiden kanssa jos muuta yhteistä ei löydy. En väitä, että iällä on tässä välttämättä merkitystä kylläkään...

 

En usko, että ystäväsi karttelee sinua Hän on vaan meitä kotihiiriäiti tyyppejä kuten minäkin. Varmasti hänen lapsensa kasvettuaan, hän tulee taas mökistään ulos ihmistenilmoille ja silloin voitte viettää taas yhdessä aikaa lapsien kanssa tai ilman. Viihdyn itsekkin hyvin kotona lasten kanssa ja kaipa minua voi erakoksikin kutsua, vaikka asunkin keskellä kapunkia. Käymme kaupassa ja kävelyllä, mutta emme paljoakaan harrasta kyläilyjä saatika puistoleikkejä muiden äitien ja heidän lasten kanssa vaan viihdymme omassa pihapiirissä. Työskentelen ammatikseni päiväkodissa ja täytyy myöntää, että karttelen leikkipaikkoja jossa on paljon lapsia ja aikuisia (nyt keskityn vain omaani sillä töissä saan huolehtia ja puida myös muidenkin lasten asioita).
Vaikka olenkin luonteeltani sosiaalinen nautin nyt rauhassa pienokaisestamme samalla vanhimpianikin lapsia paimentaen.

 

Mää vaan: en tarkoittanut noin negatiiviseen sävyyn kirjoitustani, kuin sen tulkitsit. VAstasit sen verran hyäkkäävään sävyyn, etten halua kiistellä asiasta kanssasi enkä perustella mitään. Itse kun en ole kiistelyä ja riitelyä vailla.

Erakko?: Olen kanssasi samaa mieltä, ettei saman ikäinen lapsi oikein riitä, että alkaisi tosiaan kaveeraamaan kenen vaan kanssa. Meillä on naapurustossa lapsia aivan valtavasti ja seinänaapurimme kutsuu kylään suunnilleen joka toinen ilta. Itse en vaan koe tarpeelliseksi enkä ole suoraan sanottuna yhtään kiinnostunut tapaamaan ja kyläilemään.

 

esikoinen on hyvinkin hiljainen,arka ja kestää ennenkuin tutustuu toiseen ja yleensä tutustumisen jälkeen leikit rajuuntuu eli voidaan sanoa päästään siihen normaaliin lapsen leikkitasolle. koulussa kun on jo niin eka vuosi uuden open kanssa meni hissukseen ja nyt toisella vuodella jo uskaltaa opettajalta kysyä ja vähän "möykätäkkin" tunnilla.
kuopus taas villi viikari ja kaikki on mun kavereita heti,koskaan ei ole vierastanut,hyvin sosiaalinen tapaus.koulusta en vielä tiedä,kun sinne asti ei ole kerennyt.
eroahdistusta molemmat on kokenut ja molempien kanssa liikuttu suhteellisen paljon ja usein "maleksitaan" kauppakeskuksissa missä näkee uusia ihmisiä,kavereilla käydään ja tavataan ystäviäni kaupungilla,puistossa ym...
ja sitten toisinaan taas oleskellaan kotona.
eli kuljetaan ja ollaan kotona 50/50...
tällä vaan että ei se hiljainen arka luonne välttämättä sosiaalistu sillä että ollaan kokoajan liikenteessä ja taas päinvastoin sosiaalinen taannu kotonaolosta. mutta musta ( siis vaan mun ajatus/mielipide) jos on arka ja ujo lapsi,niin ei pidä jäädä ihan kokonaan kotiin, eikä sitä tarvii edes tavata ketään tai käydä kerhoissa ym. vaan voipi just käydä kaupungilla kauppakeskuksissa,siellä on kahviloita joissa näkee ihmisiä ja leikkipaikkoja lapsille,eikä aikuisen tarvii jutella toisten kanssa jos ei haluu.mutta antaa lapselle hieman varmuutta toimia,ettei jää ihan jalkoihin,kun kouluun menee....

 

Poikamme on nyt 14 kk. Kotona hän vaatii huomiotani lähes koko ajan ja jossain vaiheessa hän silti kyllästyy. Silloin on lähdettävä puistoon, kaupungille, kylään tai kerhoon. En yksinkertaisesti jaksaisi olla koko päivää pojan kanssa kahden kotona. Eikä jaksaisi poikakaan. Molemmilta menisi hermot.

 

Jos on kotona niin ei se mielestäni tarkoita et vaan neljän seinän sisällä oltaisiin. Me ainakin käydään ihan omalla pihalla jne.

Esikoisen vauva-aikana olin vielä aika kova menemään kun se oli pienen kanssa niin helppoa + asuttiin sellaisessa paikassa josta hyvät kulkuyhteydet bussilla.

Nyt lapsia on helmoissa kolme ja asutaan syrjemmässä.. Kylässä/kaupassa käydään silloin kun isukki on kotona=autolla pääsee. Muuten pääsääntöisesti ollaan kotona, kotipihalla tai lähiympäristössä. Kova homma lähteä kolmen kanssa bussilla joten sitä harrastetaan ehkä kerran kuukaudessa . Vieraita tietty käy aina välillä.

Lapset on siis kotihoidossa. Välillä olin vähän huolissani kun tyttö (silloin 2,5-3v) oli niin ujo ja hiljainen mutta turhaa sekin oli. Johtui vaan iästä tms. koskapa nykyään harvemmin ujostelee ja arastelee vain vieraita ihmisiä mikä on tietty ihan hyvä juttu =). Mielestäni ei pienten lasten niin kauheesti tarvitse kyläillä tai harrastaa. Sitä kerkiää sitten myöhemminkin (kouluiässä). Pääasia että silloin tällöin näkee muitakin naamoja kuin äiti/isä.

 

Toki riippuu lapsesta mikä lapselle riittää. Kannattaa kuitenkin kokeilla kaikkea mahdollista ainakin muutaman kerran ja katsoa nimenomaan lapsen reaktiota eikä miettiä mitä itse tykkää mistäkin, lapsen persoona kun on usein hyvin erilainen kun äidin eikä mielestäni ole lasta kohtaan oikein että äiti tekee asioita joista vain itse tykkää (esim. on vain kotona). Meillä tyttö ollut niin sosiaalinen ja aktiivinen etten olisi voinut ikinä kuvitella hänelle riittävän kotona olon edes ihan pienenä. Kauppakeskuksiin en taas lapsia rahtaa ihan periaatteesta eli mielestäni siellä ei ole lapselle mitään annettavaa. Ehkä voidaan joskus koko perhe käydä kauppakeskuksessa mutta kerrat yritetään pitää ihan jossain max. 1 krt /1-2 kk ja tietty kaupassa käydään n. joka toinen päivä. Kauppakeskukset on musta äitejä varten enkä ole ikinä täysin ymmärtänyt äitejä jotka jaksavat siellä kuljeskella ja kahvitella päivästä toiseen. Itse paljon mieluummin katson kun lapseni esim. puistossa ottaa kontaktia toisiin lapsiin, juoksee, nauraa, opettelee uusia asioita ja kehittää motoriikkaansa. Myös kerhoissa lapseni rakastaa käydä ja kerhojen rutiinit ovat tulleet lapselle heti tutuksi ja esim. kerholeiman hakeminen on 1-vuotiaalle kohokohta. Kerhoissa lapsi myös oppii paljon tilanteita joita ei kotona esiin tule kuten syöminen samassa pöydässä usean lapsen kanssa (oppii toisten lasten mallista tosi kivasti). Ja itseäni äitinä kiinnostaa ainakin suuresti kuinka lapseni käyttäytyy kaikissa tilanteissa ja miten häntä niissä voin opettaa ja tukea. Esim. hiekkalaatikolla kun toinen tulee ottamaan hänen lapionsa tai hän lainaa toisen lapiota. Tai kun hän yrittää heittää hiekkaa toisen päälle tai joku toinen lapsi puree häntä. Minä haluan ainakin olla paikalla näkemässä ja kokemassa kaikenlaisia elämään kuuluvia juttuja ja opettamassa ja kertomassa lapselleni niistä.

Itse olen täällä pienellä kylällä huomannut että ne tietyt samat äidit jaksavat harrastaa ja tehdä lastensa kanssa siis nimenomaan lapsen ehdoilla eli käydään paikoissa joista lapset tykkää ei välttämättä äidit. Esim. seurakunnankin juttuja toiset äidit pitävät liian jumalallisina mutta kyllä ne lapset vaan nauttivat niistä suunnattomasti eivätkä välitä yhtään siitä jeesustelusta jota siellä välillä toki hieman tyrkytetään. Ja siis nämä samojen äitien lapset ovat kyllä todella hyväkäytöksisiä, iloisia ja sosiaalisia. En tiedä onko näillä asioilla mitään syy-yhteyksiä mutta onpahan kiinnittänyt oman huomioni että kyllä mielestäni niistä lapsista näkyy keiden kanssa on oltu aidosti ja tehty asioita. Eivätkä nämäkään kaikki lapset ole mitään helppoja olleet vaan kaikilla on ollut ihan tavallisia omia vaikeuksia, mutta niihin on suhtauduttu vain osana elämää.

Ja haluisin ihan oikeasti tuoda esille sitä pointtia ettei äidin tulisi ajatella vain itseään. Itse olen aikoinani kärsinyt suunnattomasti siitä että oma äitini halusi olla vain neljän seinän sisällä kun itse olisin halunnut tehdä ja mennä. Äitini siis ajatteli vain sitä mitä hän haluaa tehdä aikä ajatellut minun erilaisen persoonani haluja. Nyt tämän lapsen lapsen kanssa on ihan sama juttu eli olisi tosi kiva jos esim. mummo veisi lapsen joskus jonnekin mutta ei ole yhtään ainuttakaan kertaa käynyt edes kärryttelemässä saati puistossa. Ottakaa kyllä tosi mielellään hoitoon mutta aina istutaan vaan sitten sisällä mummon luona.

Ja pointti mikä tossa menossa on myös on se että se kuuluu lapsen rutiineihin eli aamupäivän ja iltapäivän ulkoilu tai muu toiminta (esim. aamupäivän ulkoilun sijaan voi olla kerho). Aamupäivän toiminnan jälkeen on lapsi tosi helppo saada syömään ja päiväunille ja onhan sen päivittäisen ulkoilun hyvät puolet muutenkin todistettu mm. hapensaannilla ym. Enkä nyt tarkoita mitään 5 kuisia joilla ei vielä ole rytmiä ja rutiineita vaan taaperoita. Meidän 1v 4kk on ainakin jo niin iso likka että.

Ja kyllä mielestäni tuota sosiaalisuutta tulee alkaa opettelemaan jo ennen kouluikää. Meidän tutuilla on 3.5 vuotias joka ollut vain kotona äidin kanssa eikä hän osaa leikkiä kuin yksin. Syntymäpäivillä lapsi istuu yksin nurkassa leikkimässä eikä osaa ottaa mitään kontaktia toisiin lapsiin. Kyllä tällöin voi olla jo sitten myöhäistä ja voi tulla suuria vaikeuksia päiväkodissa ja koulussa joissa sitä äitiä ei olekaan tukemassa.

 

Eiköhän tämäkin asia ole niin lapsista kuin vanhemmistakin kiinni, erilaisia kun onneksi ollaan. Neljä ensimmäistä lastani kasvoi maalla keskellä ei yhtään mitään, ainoana kontaktina vanhemmat ja toisensa, sekä satunnaiset tuttavien ja sukulaisten kylässä käynnit, kasvettuaan kerhoikään pääsivät seurakunnan kerhoon nelivuotiaana pari kertaa viikossa. Ei heistä silti tullut mökkiintyneitä lapsia, vaan päinvastoin kaikki ovat hyvin sosiaalisia ja hyvin pärjänneet koulussa. Kavereita riittää nyt kaupunkiin muuton jälkeen välillä äidin mielestä riesaksikin asti

 

Antaapa kaikkien kukkien kukkia. Olen itse kumpaakin, tarvittaessa seyrallinen mutta myös erakko. Luova harrastukseni on yksinäistä puurtamista, ja minusta on tärkeää viihtyä itsekseen. Tuli mieleen, että ehkäpä tillä ei ihan täysin kemiat kohtaa ja siksi tämä erakkona pitämäsi äiti välttelee sinua.

Uskon, että seurallisuus tai erakkous on temperamenttikysymys. Toiset eivät viihdy hetkeäkään yksin, toiset aina, toiset ovat siltä väliltä. Tärkeintä olisi kai hyäksyä kaikenlaiset. Itse ahdistun ylisosiaalisten ihmisten seurassa, jotka taukoamatta pälpättävät eivätkä yhtään osaa olla itsekseen, joten oppimista on minullakin.

 

Mulla ei omasta mielestäni ole vielä kiire mennä mihinkään 5kk vauvani kanssa. Tarviiko tästäkin nyt syyllistää äitejä, että ollaan liikaa kotona? Tottakai kun lapseni rupee tarvitsemaan enempi sosiaalisia kontakteja niin se järjestyy. Tämä pikkuvauva-aika nyt menee äidin jaksamisen mukaan. Voihan olla että kukaan ei syyllistänyt ketään, luin ihan pikasesti vaan jotain tästä ketjusta ja tuli vaan semmonen tunne.. se kun on niin yleistä tällä palstalla.

 

Tuossa monet ovat todenneetkin, että lapselle riittää jos silloin tällöin käydään tutuilla kylässä missä näkee muita lapsia. Tämän takia olen yrittänyt pitää yhteyttä ko. kaveriin, mutta ollaan sitten alettu käydä kerhossa, että nähdään siellä muita. Äitikin tosin kaipaisi välillä päivisin juttuseuraa, kerhossa ei olla ainakaan vielä tutustuttu kehenkään paremmin. Vaikka onkin tärkeää viihtyä yksin, on se miehelle aika rankkaa kun joutuu töistä tultuaan toimittamaan kaikkien sosiaalisten suhteitten virkaa. No, ei sille voi mitään jos kemiat eivät kohtaa, kuten joku jo yllä totesi. Kiva kuitenkin, että te kaikki erilaiset äidit valotatte omia näkemyksiänne asiasta

 

Enkä minäkään tarkoittanut ettei leikki-ikäinen tarvitsisi sosiaalisia kontakteja. Tarkoitin vaan ettei alle kouluikäinen vielä tarvitse niitä jatkuvasti. 5-vuotisneuvolassa siihen yleensä puututaan jos lapsi on kovin ujo ja hiljainen. Valmistaudutaan siis tavallaan eskariin ja kouluun menoon. Neuvotaan esim viemään muiden samanikäisten joukkoon, yleensä ehkä osapäivähoitoon tms.

Se on selvä että varsinkin jos lapsia on vain yksi niin pitää jossain vaiheessa alkaa viemään muiden joukkoon esim puistoon. Alle 2-vuotias ei vielä oikein osaa leikkiä muiden kanssa (vaan on muiden seurassa ja touhuaa omiaan) mutta varmasti nauttii kun saa välillä olla muiden lasten joukossa.

Kotona ollessa meidän lapset leikkii pääasiassa ihan keskenään (1,5v, 4v ja 6v), pihalla kun ei useinkaan näy muiden lapsia. Sitä en tiedä miksei näy, lapsia kun on paljon.... Sukulaisteni lapsia nähdään kyllä aika usein. Täällä ei ole mitään puistoja tms vaan ainoa "harrastus" on kerran viikossa jumppa isommilla lapsilla.

Esikoisen taaperoaikana käytiin kyllä puistossa jne. kun asuttiin keskeisemmällä paikalla =).