Mikä tätä miestä vaivaa ihan oikeasti?

Viestiketju alueella 'Parisuhde' , aloittaja SunsetG, 04.09.2019.

  1. SunsetG

    SunsetG Uusi jäsen

    Rekisteröitynyt:
    04.09.2019
    Viestejä:
    1
    Saadut tykkäykset:
    0
    Hei,
    kaipaisin asiallisia kommentteja ja mielipiteitä mieltäni paljon rassaavaan asiaan.
    Olen siis etäsuhteessa (välimatkaa 250 km) minua kolme vuotta nuorempaan mieheen. lältämme ollaan kolmenkympin tienoilla. Tykkään hänestä todella paljon ja kaipaan häntä, koska näemme niin harvoin. Se satuttaa, ettemme näe ja tästä syystä koen vaipuneeni kovin alakuloiseksi kesän ja loppukevään aikana, koska mietin jatkuvasti, että mistä kenkä puristaa, kun tapaamiset tuntuvat olevan niin harvassa. Välillä vain itken pahaa oloani. Minulla oli lievää masennusta jo ennen miehen tapaamista muista syistä johtuen, mutta masennus oli silloin taka-alalla paljolti.

    Ongelmana on siis se, että tuntuu siltä, ettei mies haluaisi tavata tai ehkä haluaa, mutta ei ehdota mitään tai saa tapaamisia aikaiseksi. Hän on kyllä sanonut, että voin tulla hänen luo milloin vaan ja olla pidemmänkin aikaa, mutta odotan enemmänkin sellaista kutsua, jossa hän pyytää vaikka tiettynä viikonloppuna. Tuntuu jotenkin hassulta lähteä vain ilman mitään sen tarkempaa kutsua. Ollaan tunnettu reilut puolitoista vuotta. Ensimmäisen vuoden ajan vain kirjoittelimme sähköposteja. Sitten tapasimme ja olemme tavanneet nyt yhteensä 8 kertaa, joista yksi yö yhdessä. Talvella hän kysyi minua tyttöystäväkseen, johon vastasin myöntyvästi. Loppukeväällä/alkukesällä huomasin hänen jotenkin muuttuneen. Hän ei enää sanonut pitävänsä minusta tai rakastavansa minua tai kaipaavansa minua tai että olen hänelle tärkeä, kuten hän ennen sanoi ihan oma-aloitteisesti. En tarkoita, että näitä tarvitsisi jatkuvasti sanoa, mutta koen ne etäsuhteessa tärkeinä. Edes silloin tällöin ja mielestäni on kummallista, ettei yhtäkkiä enää sanokaan.

    Nyt ollaan oltu ennätyspitkä aika näkemättä, pian 6 viikkoa. Emme muutenkaan ole nähneet kuin 4-5 viikon välein. Otin asian puheeksi puhelimessa. Puhelu kesti melkein 3 tuntia ja vaikka yritin olla vahva niin itkin osan aikaa. Kysyin koska nähdään. Hän sanoi, että kai me joskus nähdään. Puhelun päätteeksi sanoin hänelle lopulta, että onkohan parempi sitten ettemme ole enää missään tekemisissä. Hän sanoi etten kai minä niin hänelle voisi tehdä. Sanoin että voin, jos hän ei halua kuulla minusta enää. Seuraavana iltana hän kuitenkin otti yhteyttä.

    Hän mm. pyysi anteeksi ja sanoi, että olen ollut hänelle tärkeä osa hänen elämää eikä tahtoisi menettää minua. Kuitenkin sanoi miettivänsä, että jos aiheuttaa minulle pahaa oloa teoillaan ja sanoillaan niin kokee sen vääränä eikä halua, että itken yöni hänen vuoksi. Sanoi, ettei halua olla esteenä koulunkäynnilleni, koska sen pitäisi olla nyt etusijalla (en ole jaksanut siis käydä koulua muutamaan kuukauteen, kun asiat parisuhteessa ovat todella huonosti ja vie voimiani). En ole koskaan sanonut hänen olevan esteenä, sanoin vain, etten ole enää jaksanu opiskella vaikka olisi pitänyt.
    Hän olisi toivonut että oltaisiin voitu selvittää asiat riitelemättä. Hänestä tuntuu, että joka puhelu viime aikoina on mennyt siihen. (Minusta me emme ole riidelleet, mutta ehkä hän kokee sen riitelynä). Hän ei halua riidellä eikä kuulemma oikein edes osaa sitä. Mies mietti myös että johtuuko se hänen kohdalla siitä, että olisi sitoutumiskammoa. Kun hän on ollut niin kauan yksin. Ei ole aikaisemmin seurustellut ja olen huomannut sen, että hän ei tunnu ymmärtävän oikein mitään naisista. On kuulemma ujokin.

    Vika ei kuulemma kuitenkaan ole minussa. Hänen mielestään on hienoa, että olen käynyt terapiassa (masennuksen takia siis, ehkä ei olisi tätä kannattanut kertoa) ja ajattelee, että minun tulisi ensin selvittää ne asiat ja koulu loppuun. Hän tahtoisi kuulemma minun olevan taas onnellinen ja iloinen ja sanoi, että taitaa tehdä minut onnettomaksi (tässä hän kyllä osui naulan kantaan. Tekee onnettomaksi, kun ei sano miksi ei tavata).
    Sanoi, että sattuu sekä häneen että minuun, kun hän tekee minut onnettomaksi, mutta ei kuulemma ole katoamassa minnekään. On aina siellä, kun tarvitsen häntä. Antoi minulle keväällä lahjaksi sydänkaulakorun ja sanoi, ettei se rakkaus ole kuulemma kuollut. Väitti, että hänen sydän kuuluu mulle aina ja hän toivoo, että voisin antaa hänelle anteeksi vielä joku päivä ja että hän rakastaa minua, mutta sanoi ymmärtävänsä, jos en halua häntä hänen elämäänsä enää. Kertoi, että muistelee niitä hyviä hetkiä ja ettei halua, että jäisin yksin ja sanoi että haluaisi minut iloisena takaisin. Sen saman ihmisen, johon hän ihastui ensi hetkellä tavatessa.

    Itken nykyään aina, kun lähdetään omiin koteihimme. Itku tulee siitä, kun en tiedä koska nähdään seuraavan kerran, mietin kuinka monta viikkoa siihen menee ja se vaikuttaa myös, kun olemme viettäneet niin vähän aikaa yhdessä. Yleensä tavattu aamulla ja lähdetty koteihimme illalla. Tämä aika menee niin nopeasti. Sanoin, että yritän selvittää ja miettiä mistä se itkeminen johtuu. Että olenko vain luonteeltani niin herkkä vai onko minulla jokin ongelma. Selitin myös nämä em. asiat, että se vaikuttaisi positiivisesti, jos näkisimme useammin enkä itkisi silloin. Hän sanoi, että ei usko sillä olevan vaikutusta kuitenkaan ja lisäksi hän sanoi, ettei minun tarvitse selvittää mistä se johtuu. Hän sanoi, että minä vain olen sellainen ja rakastaa mua sellaisena kuin olen. Sain hänet kuulemma jopa itkemään, kun hän tajusi, että on mahdollisuus menettää mut kokonaan (puhelinkeskustelumme).

    Hän lupasi mulle selvittävänsä omat ongelmansa ja lopettavansa viikonlopputyöt ja yrittävänsä järjestää aikaa myös minulle. Saa nähdä.
    Sanoi, etten ole kuitenkaan yksin ja että hän on vielä siellä, mutta että tilanne hiukan paisui liikaa puhelimessa puhuessamme. Ei kuulemma tajunnut, että otan asiat niin voimakkaasti ja että kaikesta selviää puhumalla eikä riitely auta mitään. Mutta ei me riidelty minusta.
    Mies sanoi, että hänellä oli paha mieli koko seuraavan päivän ja se satuttaa häntä, että hän on aiheuttanut minulle pahaa oloa. Kaipaa kuulemma niitä onnellisia hetkiä kanssani talvelta. Hänestä tekee pahaa nähdä mut onnettomana ja oon ollu sellainen kuulemma myös parina edellisenä kertana kun olemme tavanneet (ilmeisesti tarkoittaa sitä, kun olen alkanut itkemään, kun olemme lähteneet omiin koteihimme ja tämä ei hänellä tunnu tuntuvan missään). Sanoi, että meillä molemmilla on ongelmia (hänellä mm. liiallinen työnteko ilmeisesti yksi, on vaikea kieltäytyä, jos joku pyytää tekemään jotain ja kaverinsa oli sanonut häntä työnarkomaaniksi) ja jotenkin ne ongelmat täytyy vaan ratkaista. Hän onkin vedonnut kiireisiin, että on niin paljon töitä, mutta sanoi nyt, että täytyy laittaa asioita tärkeysjärjestykseen ja aina ei vain tule sitä ajatelleeksi. Oon edelleen kuulemma hänen elämässään, mutta että henkilökohtaisia ongelmia täytyy ruveta ratkomaan.

    Hänen mielestään minä otan välillä kuulemma nää jutut tosi raskaasti enkä sitten saa unta ja itken. Aina kun tulee se aika lähteä niin en sano mitään. Hän kokee että sulkeudun. Kuulemma välillä ihan pelottaa se lähdön hetki, kun hän ajattelee, että olen suuttunut häneen.
    Sanoo olevansa kieltämättä myös olevansa aika väsynyt ja että kesä on ollut rankka. Ei usko, että minä olisin kuitenkaan sanonut tai tehnyt mitään pahaa. Häntä on stressannu viime aikoina paljon ja joka paikkaan koskenut ja ollut ihan loppu. Välillä hänestä on tuntunut, että haluaa vaan rauhoittua illalla kaikessa rauhassa eikä miettiä mitään.

    Noh, tässähän tuli myös mieleen nyt, että onkohan hänellä toinen. Kysyin onko hän löytänyt uuden kumppanin. Sanoi, että ei mitään sellasta.

    Ennen näitä keskusteluita kysyin onko hän häviämässä elämästäni miesystävänäni. Hän sanoi, että yrittää että ei olisi häviämässä, kun ei haluaisi, mutta viime aikoina on ollu rankkaa. Meillä kummallakin hänen mielestään. Mies miettii kuulemma paljon asioita, mutta hyviäkin juttuja on. Onnellisia. Haluaa puhua niistä kaikista, myös niistä jotka painaa, kaikella rakkaudella. Hyvillä asioilla hän tarkoitti tulevaisuutta mahdollisesti mun kanssa. Miettii uskaltaisiko joskus kenties kosia ja mennä naimisiin. Sanoi, että on toki niitä huonojakin asioita mitä on miettinyt, mutta ei mitään vakavaa. On myös sanonut, että onhan meillä tässä vaikka koko loppuelämä aikaa nähdä, ei ole kiire minnekään, kaikki aikanaan.

    Eli työkiireetkö on osasyy, mutta pääsyyt miksi ei halua tavata on minun alakuloisuuteni ja masentuneisuuteni sekä kouluni kesken oleminen? Haluaa tavata minua vain iloisena. Opiskelu estää parisuhteen? Tarkoittaa ilmeisesti sitä, että kun valmistun niin on helpompi miettiä tulevaisuutta. Sekä sitoutumiskammo? Mietin, että mitä ihmettä tässä nyt pitäisi tehdä. Täytyisikö minun yrittää nyt alkaa ajattelemaan kaikesta positiivisesti ja esittää hyvin iloista ihmistä vaikka suurin syy suruuni on meidän näkemättömyys, joka koskee minuun, koska pidän hänestä niin paljon ja haluaisin tällöin tottakai myös nähdä häntä edes kerran kuukaudessa. Mietin, että onko se sitten liikaa vaadittu. Eikö hän vain osaa, kun ei ole kuulemma koskaan seurustellut. Pitäisikö unohtaa hänet vaikka en todellakaan haluaisi? Tämä epätietoisuus kuitenkin sattuu, että uskalla enää edes kysyä enempää, kun hän kokee sen näköjään riitelynä vaikka yhtään kumpikaan ei ole edes ääntänsä korottanut tai alkanut haukkumaan.
    Itsekin tykkään yleensä edetä rauhallisesti suhteissa mutta haluaisin edes tavata jotta oppisin kunnolla tuntemaan ihmistä. En ole valmis menemään sänkyyn tai kihloihin kun vasta kun suhde on vakaa. Viestini on pitkä, mutta saako kukaan koppia tästä?
     
    #1
    Viimeksi muokattu: 04.09.2019
Alibi
Anna
Deko
Dome
Erä
Hymy
Kaksplus
Kippari
Kotilääkäri
Kotiliesi
Koululainen
Ruoka.fi
Parnasso
Seura
Suomen Kuvalehti
TM Rakennusmaailma
Tekniikan Maailma
Vauhdin Maailma
Golfpiste
Vene
Nettiauto
Ampparit
Plaza
Muropaketti