"Primitiivireaktio"

Mä kilahdan tytölle joskus ihan totaalisesti. Sanokaa nyt että te muutkin joskus!? Eniten mua ottaa päähän kun sen pitäs nukkua, mutta ei nukukaan ja mä saakeli lykkään vaunuja pihalla tuulessa ja tuiskussa. Sillon tekis mieli lyödä, potkasta, nipistää, tukistaa, kirkua, ravistella, hylätä, heittää auton alle yms. JA SIT TULEE IHAN SAIRAAN PAHA MIELI !!! Meiltä on kuollut yksi lapsia ja sit aina ajattelen, että jos tääkin otetaan pois kun olen näin kamala ihminen :'(

 

Tunnustan. Joskus näen tempperamenttisena ihmisenä todella tulenpunaista ja meen sillon esim. toiseen huoneeseen ja heitän tyynyn seinään tai lyön sänkyä. Se helpottaa. Muualla kuin kotona klassinen jalan polkeminen niin kovaa että sattuu toimii mulla myös, suosittelen. Ja et ole kamala ihminen vaan ihan normaali... Äitikin on vaan ihminen ja kaikilla meillä menee joskus hermo.

 

Joo,käy samoin silloin tällöin.Tai mulla kohdistu lapsiin mutta tässä taannoin hakkasin kauhalla pöytää ja kauha katkesi!!
En pystynyt kuin huutamaan,ei mitään järjen hiventä.
En pahaa lapsilleni halua enkä toivo enkä voisi satuttaa heitä mutta hermot jossain tilanteissa menee...

Mä oon ottanut mielikvua harjoituksia kehiin,eli kuvittelen auringonkukkaa,se joskus auttaa.Oon kattonut sellasta isoa kuvaa ja sitten palautan mieleeni sen kuvan ja hengitän ja puuskutan.
Kaksosista poitsu aina kuiskaakin että nyt hiljaa,äiti koittaa rauhoittua!! :wave:

Samaa olen lapsille koittanut opettaa,ovat myös temperamenttisia.Yhellä on vihko johon kirjoittaa kiukkuaan ja toinen hakkaa tyynyään.
Kolmas kuuntelee musaa kovalla ja neljäs murjottaa....

Kaks pienintä on niin pieniä etteivät isommin vielä tee muuta kuin huuda.

Musta on hyvä lapsen nähdä että äiti ja isi on ihmisiä myös aivan kuten hekin.Kaikilla on rajansa.
Anteeks pyydetään meillä jos menee asiattomaksi,kuten minä kauhani kanssa.

Mutta se että tunnistaa itessään tuon primitiivisen tunteen ja koittaa tehdä asialle jotain,se on musta tärkein.
Etukäteen miettiä ne keinot mitkä auttaa juur itteään.Se mikä toiselle toimii ei ehkä itelle käykään.

Tuo nukutus menis kyllä meillä niin että sisälle takasin ja uusiks myöhemmin...
Mutta jossain tilanteissa hermot menee ihan varmasti.


Jaksamisia!! :hug:

 

Vähän toisenlainen näkökulma täältä. Itselle ei ole koskaan tuollaiset ajatukset tullu mieleenkään ja uskon että jos tulee, niin fiilis on kamala. Ehkä minulla auttaa se, että jos tyttö ei nuku niin ajattelen vaan että mitä sitten, nukkuu sit myöhemmin kun väsyttää enemmän. Välillä päikkäreille meno on hankalaa, mutta en lähde tyttöä huudattamaan rattaissa tai sängyssä, siinä menee molemmilla hermot. Otan pois ja menee sitten vähän myöhemmin nukkumaan. Ihan hyvin meillä rytmi pysyy koossa vaikka otetaankin rennosti, korkeintaan tunnilla päikkäriaika heittää. Eli suosittelen kokeilemaan myös sellaista että ajattelet että mikä hätä tässä nyt on vaikka ei nukukaan juuri nyt heti. Eihän sitä itsekään pysty nukkumaan jos ei ole tarpeeksi väsynyt tai sattuu jonnekin. Aina ei ole varaa joustaviin aikatauluihin mutta näin kotiäidillä hyvinkin usein on

-Anni + tytteli 8,5 kk

 

Hermo menee välillä täälläkin - olen muutenkin helposti tulistuvaa sorttia, ja tuo vauvan itku/kitinä on tunnetusti maailman stressaavin ääni Toimin samoin kuin Sisi, eli menen toiseen huoneeseen hetkeksi puhaltelemaan. Tämä ohje oli muistaakseni niissä äippäpakkauksen/neuvolan vihkosissakin...

Kiva että Annisusannalla homma toimii noin rennosti, mutta me äidit ja vauvathan ollaan tunnetusti yksilöitä kaikki, ja se mikä pelaa yhdelle, ei välttämättä pelaa lainkaan jollekin toiselle Primitiivireaktiohan kertoo jo nimessään, että ollaan järkeilyn ulottumattomissa. Lastani kohtaan tunnen maailman suurinta rakkautta, joten vastareaktiokin on varmaan siksi aika voimakas välillä. Asiaan tietty vaikuttaa myös hormonit ja unen puute - väsyneenä kilahtaa helpommin kuin levänneenä. Meillä on vasta kuukauden verran nukuttu öitä kunnolla, eli vain muutamalla heräämisellä (poika nyt 7 kk), ja nykyään on huomattavasti helpompaa ottaa iisisti kuin ennen. Päikkäreitä tosin ei nukuta vieläkään kunnolla. Juu, mutta nyt alkaa mennä aiheen vierestä.

Tsemppiä ma-mille - kyllä tässä samassa veneessä on muitakin! Anna-Leena Härkönenhän se sai roppakaupalla sontaa niskaan sen Heikosti positiivinen -kirjansa jälkeen, kun kehtasi sanoa että äitiys ei olekaan ihan pelkkää ruusunpunaista unelmaa aina. Realismia kehiin siis, ei meidän(kään) tarvitse täydellisiä olla

 

kata-74 Hauska tuo kauhajuttu. Mä olen hakannut kengällä tuulikaapin seinään kun tyttö on ulkona vaunuissa temppuilemassa. Tuloksena mustia viiruja ja kipeä ranne. Olen myös paiskannut takkini lattialle niin tehokkaasti että heijastin meni sirpaleiksi, heittänyt rahapussini ovea vasten niin kovaa että lompsan vetoketju teki oveen naarmuja. Lisäksi puuskutukst, murinat, huutamiset yms.

Ja kuten Jensa kommentoi, viha ja rakkaus ovat niin lähekkäisiä tunteita, että ehkä siksi primitiivireaktiot tulevat joskus pintaan. Ikinä en voisi kajota lapseeni fyysisesti.