"mmmm"
Rahamoodissa rikkaat ovat ahneempia kuin pienituloiset
6.1.2014 11:00 82
Jani Kaaro
Vuonna 2012 kaksi miestä piiloutui pusikoiden taakse ruuhkaisella risteysalueella San Francisco Bayn alueella. Heillä oli mukanaan muistilehtiöt, joihin he pisteyttivät risteyksessä pysähtyvät autot niiden kalleuden ja statusarvon mukaan, ja seurasivat miten ne käyttäytyivät risteyksessä.
Miehistä toinen oli Berkeleyn yliopiston sosiaalipsykologian professori Paul Piff, ja hän koetti selvittää samaa asiaa, mikä mietitytti Matti Apustakin tuoreessa kolumnissaan, Sammakko, joka karkasi saarnastuolista. Ovatko rikkaat ryhmänä ahneempia ja piittaamattomampia kuin muut ihmiset?
Kiitos Piffin, ja muutaman muun tutkijan, meillä on aiheesta kvantitatiivista aineistoa. Katsotaan siis mitä tiede sanoo.
Piffin risteystutkimuksessa havaittiin, että kalleimmat autot kiilasivat toisten autojen eteen neljä kertaa useammin kuin muihin luokkiin kuuluvat autot. Toisessa kokeessa Piff ja kollegat seurasivat samalla logiikalla, miten autot käyttäytyvät kun jalankulkija on pyrkimässä suojatielle. Jälleen kerran, hienojen ja kalliiden autojen omistajat tölväsivät suojatielle kolme kertaa useammin kuin muut autot, pakottaen jalankulkijan odottamaan vuoroaan.
"Kaikki autonrämät päästivät jalankulkijan ensin", Piff kertoi New York Timesille.
Se, mitä Piff ja hänen kollegansa todistivat liikenteessä, ei tullut heille yllätyksenä, sillä he olivat nähneet saman monta kertaa laboratoriossa. Yhdessä tutkimuksessa he kutsuivat laboratorioon ihmisiä eri tuloluokista ja antoivat kaikille kymmenen dollaria. Tämän jälkeen heille sanottiin, että he voisivat antaa osan rahasta tuntemattomalle, jota he eivät koskaan tulisi tapaamaan. Ihmiset, jotka ansaitsivat 15 000-25 000 dollaria vuodessa antoivat 44 prosenttia enemmän kuin ihmiset tuloluokissa 150 000-200 000 vuodessa.
Toisessa tutkimuksessa ihmiset eri tuloluokissa pantiin pelaamaan noppapeliä tietokoneella. Palkintona oli 50 dollaria, jonka voitti, jos noppien yhteislukema oli yli 12. Peliä oli kuitenkin manipuloitu siten, että nopilla ei voinut saada yli kahtatoista, joten jos joku väitti saaneensa 13 tai 14, he valehtelivat. Jälleen kerran ihmiset tuloluokissa 150 000-200 000 valehtelivat useammin kuin pienituloisemmat.
Nämä tutkimukset näyttävät vahvistavan kirkonmiehien havainnon: Pienituloiset antavat vähästään, mutta suurituloiset eivät anna edes paljostaan. Mutta silti on pakko kysyä miksi. Kymppi tai viisikymppinen on 150 000 vuodessa ansaitsevalle pikkuraha miksi hän ei tutkimuksessa antaisi siitä osaa pois tai miksi hän petkuttaisi saadakseen sen?
Se ei johdu siitä, että kaikki rikkaat olisivat manipuloivia kieroilijoita. Ilmiö johtuu siitä, että rahalla on oma hyvin spesifi vaikutuksensa ihmismieleen.
Ymmärtääksemme rahan psykologiaa, palataan takaisin tutkimuksiin.
Piff on tutkinut rahan psykologista vaikutusta valikoimalla sattumanvaraisesti kaksi henkilöä, jotka ovat suunnilleen samanikäisiä, samaa sukupuolta ja samaa tuloluokkaa. Heidät pannaan pelaamaan monopolia, mutta peliä on manipuloitu siten, että henkilö A saa jo lähtökohtaisesti paremmat asemat, ja hän voittaa koko ajan. Henkilö B pysyy koko pelin ajan kaukana hännillä, teki miten hyviä siirtoja tahansa.
Kun peli alkaa, molemmille valkenee nopeasti, että jotakin on vialla. Ei ole mahdollista, että toinen voittaa ja toinen häviää koko ajan. Mutta koska kyseessä on tutkimus, he jatkavat pelaamista. Ehkä juju valkenee pelin edetessä.
Ensin henkilö A suhtautuu menestykseensä hieman nolosti ja anteeksipyyntelevästi. Mutta kun peli etenee, A alkaa muuttua. Hän muuttuu voitonriemuiseksi. Hän ei enää pyytele anteeksi, vaan paukuttaa nappulaansa pelilaudalla. Mitä enemmän hän voittaa, sitä röyhkeämmäksi hän tulee. "Olen voittamaton", hän nauraa. "Mulla on niin paljon rahaa." Hän levittää jalkansa tuolin alla leveään V-asentoon. Hän alkaa ilkeillä vastapelaajalleen, mutta välttää katsekontaktia.
Jos pelin alussa hän vielä osoitti vastapelaajaansa kohtaan empatiaa, viisitoista minuuttia myöhemmin siitä ei ole mitään jäljellä.
Palaan tähän tutkimukseen pian, mutta vilkaiskaamme sitä ennen pikaisesti Minnesotan yliopiston psykologin, Kathleen Vohsin tutkimuksia. Hän hyödyntää tutkimuksissaan niin sanottua priming-efektiä, eli hän pohjustaa vapaaehtoiset pienillä vihjeillä alitajuisesti ajattelemaan rahaa. Hän pyytää esimerkiksi, että vapaaehtoinen täyttää ensin jonkin lomakkeen viereisessä huoneessa. Huoneessa on tietokone, jonka virransäästökuvana on lentäviä seteleitä. Kontrolliryhmä tekee saman, mutta virransäästäjänä onkin lentäviä leivänpaahtimia.
Seuraava sivu un vapaaehtoinen on pohjustettu, hän luulee, että koe on jo ohi. Palauttaessaan lomaketta, häntä vastaan kävelee käytävällä nainen, jolla on syli täynnä kirjoja ja mappeja, ja nainen pudottaa muka vahingossa 27 kynää lattialle. Tulokset ovat osoittaneet, että kaikki koehenkilöt kyllä auttavat poimimaan kyniä, mutta rahalla pohjustetut keräävät kyniä johdonmukaisesti vähemmän.
Vohs on kokeillut tutkimusasetelmaa kaikenlaisissa tilanteissa ja osoittanut, että rahalla pohjustetut pitävät kahdenkeskisessä tilanteessa suurempaa fyysistä etäisyyttä haastattelijaan; lahjoittavat vähemmän hyväntekeväisyyteen; työskentelevät mieluummin yksin kuin ryhmässä; kestävät paremmin fyysistä kipua; ja tuntevat vähemmän kärsimystä joutuessaan ryhmän ulkopuolelle.
Vohsin mukaan raha virittää ihmismielen ainutlaatuiseen psykologiseen tilaan. Raha saa ihmiset ajattelemaan tavoitteellisesti ja rationaalisesti ja asettamaan oman etunsa yhteisen edun edelle. Kun ihmiset ovat rahamoodissa, he tuntevat vähemmän empatiaa toisia ihmisiä kohtaan ja tunne yhteenkuuluvuudesta muun ihmiskunnan kanssa heikkenee. He tuntevat olevansa omavaraisia eivätkä tunne tarvetta ottaa muita ihmisiä huomioon. Itse asiassa, muut ihmiset muuttuvat rahamoodissa olevalle häiriötekijäksi elleivät he sitten palvele tämän omia etuja.
Ihan täyttä Roope Ankkaa siis.
Palataanpa sitten vielä Piffin monopolitutkimuksiin, sillä siellä piilee tärkeä pihvi. Pelisession jälkeen Piff ja hänen kollegansa ovat haastatelleet molempia pelaajia, ja törmänneet eriskummalliseen ilmiöön. Nimittäin vaikka henkilö A on pelin alussa täysin tietoinen siitä, että peliä oli jollakin tavalla sorkittu, pelin loppuun mennessä hän käyttäytyy kuin olisi unohtanut sen.
Todellakin, hän on vakuuttunut siitä, että hän voitti oman nerokkuutensa ja kekseliäiden siirtojensa ansiosta, ja hän hehkuttaa korskeassa voittajafiiliksessään vielä pelin jälkeen.
Tämä on Piffin mukaan tapa, jolla ihmismieli toimii: Kun meille annetaan jokin etuoikeus, mielemme selittää muutamassa minuutissa, että ei sitä meille itse asiassa lahjoitettu, vaan ansaitsimme sen omalla erinomaisuudellamme.
Siksipä juuri kritiikki huippupalkkioita ja bonuksia kohtaan valuu johtoportaan harteilta kuin vesi hanhen selästä. Käsitys etuoikeudesta himmenee kuin loittonevan auton takavalot, kun mieli kääntää bonuksen ansaituksi palkkioksi kovasta työstä.
Huomatkaa vielä, että Piffin ja Vohsin tutkimuksissa suurin osa ihmisistä ei ole ollut rikkaita. Se tarkoittaa, että rahan ja etuoikeuksien aktivoimat mielen mekanismit koskevat meitä kaikkia, ei vain rikkaita. Mutta siinä missä pienituloiselle rahamoodi voi olla väliaikainen tila, kun hän esimerkiksi koettaa myydä autoaan, finanssimaailmassa eletään sen kanssa jollakin tasolla lähes joka hetki.
Konkretisoidakseni mitkä rahamoodi näyttää puhtaimmillaan, haluan esitellä teille vielä Wall Streetin pörssimeklareiden lehden, Traders Monthly. Se ei nimestään huolimatta sisällä ammattitietoa tai vihjeitä sijoittamisesta, vaan se esittelee tradereiden hulppeaa elämäntyyliä; mihin kaikkeen statuskamaan rahansa voisi sijoittaa.
Vuonna 2006, jolloin Goldman Sachs jakoi työntekijöilleen 16,5 miljardia dollaria bonuksina, lehti esitteli Lamborghineja, Maserateja ja Ferrareja. Lehdessä oli omat sivustonsa pienlentokoneille, pienille suihkujeteille sekä laatuviskeille, jotka maksoivat 20 000 dollaria pullo.
Lehden henki käy ilmi artikkelista, jossa etsitään maailman parasta levysoitinta. Kirjoittaja suosittelee 300 000 dollarin apparaattia, joka on "kuin huikea keskisormi kenelle tahansa, joka vierailee kotonasi." Toisin sanoen, haistata koko maailmalle tuhlaamalla statusesineisiin enemmän kuin kukaan muu. Kuriositeettina mainittakoon, että lehdessä kerrottiin myös traders-boxing -tapahtumasta, jossa traderit mittasivat nokkimisjärjestystään mätkimällä toisiaan nyrkkeilykehässä, toisten meklareiden nautiskellessa viskiä ja pihviä katsomossa.
Traders Monthly esittelee lähes täydellisen kuvan siitä, mitä Vohsin kuvaama rahamoodi on. Nämä traderit eivät osoittaneet erityistä empatiaa muita ihmisiä kohtaan. He ajattelivat ja ajoivat vain omaa etuaan. Ja he elivät irrallaan muusta yhteiskunnallisesta todellisuudesta omassa rahaeliitin kuplassaan. Viime kädessä se oli tämä porukka, joka saattoi koko maailman polvilleen motiivinaan status ja asenteenaan röyhkeä ja piittaamaton kilpailullisuus.
Eli mikä on vastaus Apusen kysymykseen? Ovatko rikkaat piittaamattomampia ja ahneempia kuin pienituloiset? Vastaus on kyllä, jos he ovat rahamoodissa, ja kollektiivisessa, säätelemättömässä rahamoodissa he voivat saada aikaan aikamoista tuhoa.
Kirjoittaja on tiedetoimittaja ja tietokirjailija.
6.1.2014 11:00 82
Jani Kaaro
Vuonna 2012 kaksi miestä piiloutui pusikoiden taakse ruuhkaisella risteysalueella San Francisco Bayn alueella. Heillä oli mukanaan muistilehtiöt, joihin he pisteyttivät risteyksessä pysähtyvät autot niiden kalleuden ja statusarvon mukaan, ja seurasivat miten ne käyttäytyivät risteyksessä.
Miehistä toinen oli Berkeleyn yliopiston sosiaalipsykologian professori Paul Piff, ja hän koetti selvittää samaa asiaa, mikä mietitytti Matti Apustakin tuoreessa kolumnissaan, Sammakko, joka karkasi saarnastuolista. Ovatko rikkaat ryhmänä ahneempia ja piittaamattomampia kuin muut ihmiset?
Kiitos Piffin, ja muutaman muun tutkijan, meillä on aiheesta kvantitatiivista aineistoa. Katsotaan siis mitä tiede sanoo.
Piffin risteystutkimuksessa havaittiin, että kalleimmat autot kiilasivat toisten autojen eteen neljä kertaa useammin kuin muihin luokkiin kuuluvat autot. Toisessa kokeessa Piff ja kollegat seurasivat samalla logiikalla, miten autot käyttäytyvät kun jalankulkija on pyrkimässä suojatielle. Jälleen kerran, hienojen ja kalliiden autojen omistajat tölväsivät suojatielle kolme kertaa useammin kuin muut autot, pakottaen jalankulkijan odottamaan vuoroaan.
"Kaikki autonrämät päästivät jalankulkijan ensin", Piff kertoi New York Timesille.
Se, mitä Piff ja hänen kollegansa todistivat liikenteessä, ei tullut heille yllätyksenä, sillä he olivat nähneet saman monta kertaa laboratoriossa. Yhdessä tutkimuksessa he kutsuivat laboratorioon ihmisiä eri tuloluokista ja antoivat kaikille kymmenen dollaria. Tämän jälkeen heille sanottiin, että he voisivat antaa osan rahasta tuntemattomalle, jota he eivät koskaan tulisi tapaamaan. Ihmiset, jotka ansaitsivat 15 000-25 000 dollaria vuodessa antoivat 44 prosenttia enemmän kuin ihmiset tuloluokissa 150 000-200 000 vuodessa.
Toisessa tutkimuksessa ihmiset eri tuloluokissa pantiin pelaamaan noppapeliä tietokoneella. Palkintona oli 50 dollaria, jonka voitti, jos noppien yhteislukema oli yli 12. Peliä oli kuitenkin manipuloitu siten, että nopilla ei voinut saada yli kahtatoista, joten jos joku väitti saaneensa 13 tai 14, he valehtelivat. Jälleen kerran ihmiset tuloluokissa 150 000-200 000 valehtelivat useammin kuin pienituloisemmat.
Nämä tutkimukset näyttävät vahvistavan kirkonmiehien havainnon: Pienituloiset antavat vähästään, mutta suurituloiset eivät anna edes paljostaan. Mutta silti on pakko kysyä miksi. Kymppi tai viisikymppinen on 150 000 vuodessa ansaitsevalle pikkuraha miksi hän ei tutkimuksessa antaisi siitä osaa pois tai miksi hän petkuttaisi saadakseen sen?
Se ei johdu siitä, että kaikki rikkaat olisivat manipuloivia kieroilijoita. Ilmiö johtuu siitä, että rahalla on oma hyvin spesifi vaikutuksensa ihmismieleen.
Ymmärtääksemme rahan psykologiaa, palataan takaisin tutkimuksiin.
Piff on tutkinut rahan psykologista vaikutusta valikoimalla sattumanvaraisesti kaksi henkilöä, jotka ovat suunnilleen samanikäisiä, samaa sukupuolta ja samaa tuloluokkaa. Heidät pannaan pelaamaan monopolia, mutta peliä on manipuloitu siten, että henkilö A saa jo lähtökohtaisesti paremmat asemat, ja hän voittaa koko ajan. Henkilö B pysyy koko pelin ajan kaukana hännillä, teki miten hyviä siirtoja tahansa.
Kun peli alkaa, molemmille valkenee nopeasti, että jotakin on vialla. Ei ole mahdollista, että toinen voittaa ja toinen häviää koko ajan. Mutta koska kyseessä on tutkimus, he jatkavat pelaamista. Ehkä juju valkenee pelin edetessä.
Ensin henkilö A suhtautuu menestykseensä hieman nolosti ja anteeksipyyntelevästi. Mutta kun peli etenee, A alkaa muuttua. Hän muuttuu voitonriemuiseksi. Hän ei enää pyytele anteeksi, vaan paukuttaa nappulaansa pelilaudalla. Mitä enemmän hän voittaa, sitä röyhkeämmäksi hän tulee. "Olen voittamaton", hän nauraa. "Mulla on niin paljon rahaa." Hän levittää jalkansa tuolin alla leveään V-asentoon. Hän alkaa ilkeillä vastapelaajalleen, mutta välttää katsekontaktia.
Jos pelin alussa hän vielä osoitti vastapelaajaansa kohtaan empatiaa, viisitoista minuuttia myöhemmin siitä ei ole mitään jäljellä.
Palaan tähän tutkimukseen pian, mutta vilkaiskaamme sitä ennen pikaisesti Minnesotan yliopiston psykologin, Kathleen Vohsin tutkimuksia. Hän hyödyntää tutkimuksissaan niin sanottua priming-efektiä, eli hän pohjustaa vapaaehtoiset pienillä vihjeillä alitajuisesti ajattelemaan rahaa. Hän pyytää esimerkiksi, että vapaaehtoinen täyttää ensin jonkin lomakkeen viereisessä huoneessa. Huoneessa on tietokone, jonka virransäästökuvana on lentäviä seteleitä. Kontrolliryhmä tekee saman, mutta virransäästäjänä onkin lentäviä leivänpaahtimia.
Seuraava sivu un vapaaehtoinen on pohjustettu, hän luulee, että koe on jo ohi. Palauttaessaan lomaketta, häntä vastaan kävelee käytävällä nainen, jolla on syli täynnä kirjoja ja mappeja, ja nainen pudottaa muka vahingossa 27 kynää lattialle. Tulokset ovat osoittaneet, että kaikki koehenkilöt kyllä auttavat poimimaan kyniä, mutta rahalla pohjustetut keräävät kyniä johdonmukaisesti vähemmän.
Vohs on kokeillut tutkimusasetelmaa kaikenlaisissa tilanteissa ja osoittanut, että rahalla pohjustetut pitävät kahdenkeskisessä tilanteessa suurempaa fyysistä etäisyyttä haastattelijaan; lahjoittavat vähemmän hyväntekeväisyyteen; työskentelevät mieluummin yksin kuin ryhmässä; kestävät paremmin fyysistä kipua; ja tuntevat vähemmän kärsimystä joutuessaan ryhmän ulkopuolelle.
Vohsin mukaan raha virittää ihmismielen ainutlaatuiseen psykologiseen tilaan. Raha saa ihmiset ajattelemaan tavoitteellisesti ja rationaalisesti ja asettamaan oman etunsa yhteisen edun edelle. Kun ihmiset ovat rahamoodissa, he tuntevat vähemmän empatiaa toisia ihmisiä kohtaan ja tunne yhteenkuuluvuudesta muun ihmiskunnan kanssa heikkenee. He tuntevat olevansa omavaraisia eivätkä tunne tarvetta ottaa muita ihmisiä huomioon. Itse asiassa, muut ihmiset muuttuvat rahamoodissa olevalle häiriötekijäksi elleivät he sitten palvele tämän omia etuja.
Ihan täyttä Roope Ankkaa siis.
Palataanpa sitten vielä Piffin monopolitutkimuksiin, sillä siellä piilee tärkeä pihvi. Pelisession jälkeen Piff ja hänen kollegansa ovat haastatelleet molempia pelaajia, ja törmänneet eriskummalliseen ilmiöön. Nimittäin vaikka henkilö A on pelin alussa täysin tietoinen siitä, että peliä oli jollakin tavalla sorkittu, pelin loppuun mennessä hän käyttäytyy kuin olisi unohtanut sen.
Todellakin, hän on vakuuttunut siitä, että hän voitti oman nerokkuutensa ja kekseliäiden siirtojensa ansiosta, ja hän hehkuttaa korskeassa voittajafiiliksessään vielä pelin jälkeen.
Tämä on Piffin mukaan tapa, jolla ihmismieli toimii: Kun meille annetaan jokin etuoikeus, mielemme selittää muutamassa minuutissa, että ei sitä meille itse asiassa lahjoitettu, vaan ansaitsimme sen omalla erinomaisuudellamme.
Siksipä juuri kritiikki huippupalkkioita ja bonuksia kohtaan valuu johtoportaan harteilta kuin vesi hanhen selästä. Käsitys etuoikeudesta himmenee kuin loittonevan auton takavalot, kun mieli kääntää bonuksen ansaituksi palkkioksi kovasta työstä.
Huomatkaa vielä, että Piffin ja Vohsin tutkimuksissa suurin osa ihmisistä ei ole ollut rikkaita. Se tarkoittaa, että rahan ja etuoikeuksien aktivoimat mielen mekanismit koskevat meitä kaikkia, ei vain rikkaita. Mutta siinä missä pienituloiselle rahamoodi voi olla väliaikainen tila, kun hän esimerkiksi koettaa myydä autoaan, finanssimaailmassa eletään sen kanssa jollakin tasolla lähes joka hetki.
Konkretisoidakseni mitkä rahamoodi näyttää puhtaimmillaan, haluan esitellä teille vielä Wall Streetin pörssimeklareiden lehden, Traders Monthly. Se ei nimestään huolimatta sisällä ammattitietoa tai vihjeitä sijoittamisesta, vaan se esittelee tradereiden hulppeaa elämäntyyliä; mihin kaikkeen statuskamaan rahansa voisi sijoittaa.
Vuonna 2006, jolloin Goldman Sachs jakoi työntekijöilleen 16,5 miljardia dollaria bonuksina, lehti esitteli Lamborghineja, Maserateja ja Ferrareja. Lehdessä oli omat sivustonsa pienlentokoneille, pienille suihkujeteille sekä laatuviskeille, jotka maksoivat 20 000 dollaria pullo.
Lehden henki käy ilmi artikkelista, jossa etsitään maailman parasta levysoitinta. Kirjoittaja suosittelee 300 000 dollarin apparaattia, joka on "kuin huikea keskisormi kenelle tahansa, joka vierailee kotonasi." Toisin sanoen, haistata koko maailmalle tuhlaamalla statusesineisiin enemmän kuin kukaan muu. Kuriositeettina mainittakoon, että lehdessä kerrottiin myös traders-boxing -tapahtumasta, jossa traderit mittasivat nokkimisjärjestystään mätkimällä toisiaan nyrkkeilykehässä, toisten meklareiden nautiskellessa viskiä ja pihviä katsomossa.
Traders Monthly esittelee lähes täydellisen kuvan siitä, mitä Vohsin kuvaama rahamoodi on. Nämä traderit eivät osoittaneet erityistä empatiaa muita ihmisiä kohtaan. He ajattelivat ja ajoivat vain omaa etuaan. Ja he elivät irrallaan muusta yhteiskunnallisesta todellisuudesta omassa rahaeliitin kuplassaan. Viime kädessä se oli tämä porukka, joka saattoi koko maailman polvilleen motiivinaan status ja asenteenaan röyhkeä ja piittaamaton kilpailullisuus.
Eli mikä on vastaus Apusen kysymykseen? Ovatko rikkaat piittaamattomampia ja ahneempia kuin pienituloiset? Vastaus on kyllä, jos he ovat rahamoodissa, ja kollektiivisessa, säätelemättömässä rahamoodissa he voivat saada aikaan aikamoista tuhoa.
Kirjoittaja on tiedetoimittaja ja tietokirjailija.