Uusi naapuri

Asettelin ikkunalaudalle kilpipiilean, joka oli kasvanut lievästi vinoon valoon päin. Pikku hiljaa tavarat alkoivat löytää paikkansa, ja uusi asunto alkoi tuntua kotoisalta. Olin löytänyt tämän sympaattisen kaksion pitkien, väliaikaiseksi tarkoitetussa kämpässä venähtäneiden kuukausien jälkeen.

Aiempi asunto ei koskaan tuntunut kodilta, muistutti vain hädästä, jossa piti etsiä äkkiä uusi katto pään päälle eron jälkeen. Nyt minä, viherkasvini ja labradorinnoutajani Vallu saisimme uuden alun.

Huokaisin ja katsoin haikeasti vedenkeitintäni ja teekokoelmaani keittiön tason päällä. Saisin tarttua niihin heti, kun olisin ensin käyttänyt Vallun lenkillä. Oli tyypillinen loppusyksyn sää, jonka kosteus pureutui luihin ja ytimiin. Pitäisi pistää töpinäksi, jos halusin olla liikkeellä ennen kuin tulisi täysin pimeää.

Hyppäsin merinovillakerrastooni, vedin ulkovaatteet päälle ja pipon päähän. Vallu heilutti häntäänsä onnellisena, kun tiesi pääsevänsä ulos. Avatessani ehkä vähän turhankin rivakasti oven rappukäytävään osuin johonkin. Kuulin miesäänen huudahtavan säikähdyksestä. Voi apua, olin tyrkännyt ovella uutta naapuriani, jota en ollut vielä koskaan tavannut – ja melko lujaa.

– Anteeks kauheesti! kiirehdin sanomaan ja kurkkasin oven taakse tarkistaakseni vahingot.

Rappukäytävässä seisoi noin kolmekymppiseksi arvioimani mies, jolla oli kirkkaimmat silmät, joita olin koskaan nähnyt. Hänellä oli punaoranssi ulkoilutakki ja päässään poikamainen lippis. Hän hieroi oikealla kädellä vasenta kyynärpäätään, siihen oli ilmeisesti sattunut jonkin verran.

Mies nosti katseensa minuun, ja hänen suunsa vääntyi pieneen hymyyn. Hän jauhoi purkkaa, ja hänen silmänsä välkkyivät. Vatsanpohjassani läikähti. Huh, olipa minulla puoleensavetävä seinänaapuri. Tunsin punastuvani, ja minua hävetti entistä enemmän.

– Huono tuuri, mies sanoi hymyillen. – Nää ovet on liian lähellä toisiaan.
– Mm joo… onnistuin hymisemään. – Anteeks vielä, pitää olla jatkossa varovaisempi.
– Ei se mitään, enköhän mä toivu.

Itse en ollut varma, tulisinko toipumaan tästä nöyryytyksestä ihan pian. Sydämeni väpätti, ja huomasin käsieni tärisevän vähän. Uskomattoman noloa, ajattelin ja astuin pois oman oveni raosta. Vallu säntäsi kärsimättömänä rappukäytävään ymmärtämättä, mikä oikein kesti.

– Oi, labbis! mies huudahti, ja Vallu lähestyi häntä edelleen häntä vimmatusti vispaten.
– Vallu hei, me lähdetään nyt lenkille, yritin säälittävästi komentaa koiraani.
– Ei se haittaa, mä tykkään koirista tosi paljon, mies vastasi, joten päästin Vallun hänen luokseen nuuskuttelemaan. Mies alkoi paijata koiraa ja pelleillä sen kanssa kuin paraskin koirakuiskaaja.
– Ahaa, se näyttääkin tykkäävän susta enemmän kuin musta, sanoin.
– Voit adoptoida sen, lisäsin.

Mies vilkaisi minua varmasti pohtien, kuinka tosissani olin, ja oli hetken hiljaa. Sitten hän lopetti koiran kanssa peuhaamisen ja puraisi huultaan. Herranjumala, ajattelin ja vatsanpohjassani läikähti lämpimästi.

– Tää on ehkä vähän outoa, mutta… Mulla on kamala ikävä mun koiraa, joka kuoli pari vuotta sitten. Se oli kultainennoutaja. Entä jos mä tulisin lenkille teidän kanssa? Mun nimi on muuten Ville, ja sä taidat olla mun uus naapuri.
– Joo… sopersin.
– Mä oon Roosa, ja tää on Vallu. Kyllä sä voit meidän kanssa lenkille tulla, mä en oo mikään innokkain lenkkeilijä, sanoin.
– Ville ja Vallu, Ville totesi naurahtaen.

Nielaisin vaivalloisesti ja naurahdin. Lähdimme porukalla kohti ulko-ovea ja astuimme sumuiseen ja hämärään alkuiltaan.

Koko päivän on tihkuttanut vettä, mutta se lakkasi pian päästyämme liikkeelle. Tein joka ilta saman lenkin, joka kiersi parisen kilometriä naapurustossa. Ville kertoi edesmenneestä koirastaan, jonka nimi oli ollut Ruuti. Vanhemmiten Ruutia oli saanut maanitella ulos, ja se oli tehnyt stoppeja keskelle tietä.

Ville vaikutti elämän iloiselta ja urheilulliselta ihmiseltä, siis kaikelta sellaiselta, mitä itse en ollut. Hän oli vaihtanut suuhun uuden purkan, ja haistoin vienon mintun tuoksahduksen hänen hengityksessään.

Olin uskomattoman tietoinen Villen vartalosta rinnallani, kun saavuimme takaisin taloyhtiömme pihaan. Hän avasi painavan oven rappuun, piti sitä auki ja virnisti niin, että rinnassani muljahti. Hänen olemuksensa oli samaan aikaan rento mutta vähän ujo, kuin hänkin olisi miettinyt tahollaan samaa kuin minä.

– Kiitos seurasta, hän totesi, kun pääsimme omalle rapputasanteellemme.
– Kiitos, toistin ja yhtäkkiä minua ujostutti ihan kamalasti. Kuin olisin ala-asteen diskossa ja aprikoisin, uskallanko pyytää ihastustani hitaisiin.

Astuin askeleen lähemmäksi Villeä, toinen käteni oli varattu koiran hihnan pitelemiseen mutta toisella tavoitin varovasti hänen kätensä. Vaikka olimme juuri ulkoilleet 45 minuuttia marraskuisessa illassa, käsi oli lämmin. Hän vastasi kädenpuristukseeni ja sivei kämmentäni peukalollaan. Kylmät väreet kulkivat pitkin kylkiäni.

– Haluisitkohan sä… rykäisin. – Haluisitko sä tulla käymään vaikka teellä?
– Vai teellä, Ville vastasi huvittuneena.
– Niin, tai…

En ehtinyt jatkaa lausetta, kun Ville nosti vapaana olevan kätensä leualleni ja suuteli minua hitaasti. Tuntui, kuin kaikki vereni olisi syöksähtänyt suoraan huuliini, kun vastasin suudelmaan. Käteni löysivät nopeasti Villen vartalon, hän painoi minun vartaloani itseään vasten. En varmasti ollut koskaan halunnut ketään niin paljon kuin silloin halusin tätä naapurissani asuvaa miestä, jonka olin tavannut juuri äsken.
Villen puhelin piippasi viestin merkiksi. Hän havahtui ja vilkaisi urheilukelloaan.

– Hei sori, arvaa… Siis, mun on pakko mennä.
– Mitä?! oli ensimmäinen reaktioni.
– Joo, anteeks! Mä selitän myöhemmin. Törmäillään, hän sanoi ja harppoi takaisin ulko-ovelle kaksi rappusta kerrallaan.

 

Mitä ihmettä juuri tapahtui, ajattelin. En ollut vielä kertaakaan nähnyt, että Ville menisi johonkin asunnoista. Hetkinen, asuiko hän edes talossani? Ja mihin ihmeeseen hän lähti? Olin pyörällä päästäni, ja yhtäkkiä huomasin, ettei talutushihna ollut enää kädessäni. Vallu istui asuntoni oven edessä tuijottaen minua kummissaan.

Seuraavana aamuna heräsin hämmentyneenä ja hetken mietin, oliko illalla tapahtunut unta vai totta. Totta se oli, olin törmännyt – kirjaimellisesti – rappukäytävässä mieheen, käynyt hänen kanssaan kävelyllä ja suudellut hänen kanssaan kiihkeästi koirani katsoessa lojaalina vieressä.

Sitten mies oli kadonnut kuin tuhka tuuleen ja olin joutunut turvautumaan omiin sormiini saadakseni tykytyksen jalkojeni välissä loppumaan. Edelleenkin alapäässäni vihlaisi, kun muistin hänen mintuntuoksuisen hengityksensä, kahisevan ulkoilutakkinsa ja lämpimät huulensa.

Nousin keittämään kahvia, oli lauantai. Vedin verkkarit ja villasukat jalkaan, yöpaitana toiminut iso t-paita sai jäädä vielä päälle. Mitatessani kahvinpuruja suodattimeen huomasin ikkunasta tutun ulkoilutakin taloyhtiön sisäpihalla. Päivänvalossa se oli räikyvän oranssinpunainen.

Villen edellä kipitti pieni lapsi, ehkä kolme–neljävuotias tummassa toppahaalarissa. He näyttivät suuntaavan tien toisella puolella olevaan leikkipuistoon. Ville huusi lapselle jotain, otti tätä kädestä kiinni ja he ylittivät yhdessä tien. Oliko Villellä lapsi? Siksikö hänellä oli tullut yhtäkkiä kiire?

Vietin koko viikonlopun miettien, saisinko ikinä kuulla Villestä sen enempää – tai tuntea hänet sen lähempää. Emme olleet vaihtaneet yhteystietoja enkä tiennyt edes sitä, missä asunnossa hän asui.

Toivoin näkeväni hänet pihalla vielä uudestaan, mutta samaan aikaan pelkäsin sitä. Entä jos lapsen äitikin asui tässä samassa talossa? Jos he olivatkin pieni söpö ydinperhe, tai saattoihan heillä olla muitakin lapsia. Enhän tiennyt Villestä yhtään mitään.

Sunnuntaina vietin iltaa tavalliseen tapaani katsoen Avalta jotakin amerikkalaista ohjelmaa, jossa remontoitiin koti lattiasta kattoon. Olin polttanut kieleni liian kuumassa teessä, ja odotin kärsimättömänä sen jäähtymistä heiluttaen lusikkaa kupissa edes takaisin. Silloin ovikello soi.

Vallu valpastui ja tassutteli ovelle häntä rennosti heiluen. En odottanut ketään, olin ollut viikonlopun omissa oloissani vuorotellen haaveillen Villestä ja uskoen, että se oli vain satunnainen kohtaaminen, joka ei tulisi toistumaan. Olin pukeutunut college-asuun ja hiukseni olivat sotkuisella nutturalla takaraivossa.

Ville seisoi ovella tismalleen samannäköisenä kuin hän oli ollut perjantainakin, hymyillen leveästi. Tällä kertaa hänellä ei näyttänyt olevan purkkaa.

– Moi Roosa, hän sanoi. – Onko se teekutsu vielä voimassa?

Tajuton hyvänolon tunne hulmahti päähäni ja minua alkoi huimata vähän. Miksen ollut valmistautunut tällaiseen ollenkaan? En todellakaan ollut uskonut, että Ville voisi tulla ovelleni, puhumattakaan luokseni tuosta noin vain.

– Joo, tottahan toki, onnistuin vastaamaan. – Keitinkin just vettä ja laitoin jo itselleni kupposen.

Ville veti oven kiinni takanaan ja riisui takkinsa. Hänelläkin oli college-vaatteet, mutta ei yhteensopiva setti kuten minulla. Hän astui kengät ulos jaloistaan ja tuli lähelleni. Sanaakaan sanomatta hän laski kätensä alaselälleni, veti minut kiinni itseensä ja jatkoimme suudelmaa siitä, mihin viimeksi olimme jääneet.

Työnsin omat käteni hänen paitansa alle ja tunnustelin hänen selkäänsä aluspaidan läpi. Se ei ollut tarpeeksi, vaan vedin hänen paitansa ulos housuista ja löysin paljaan ihon. Ville suuteli kaulaani ja tunsin hänen etumuksensa kovana lantiotani vasten. Mielihyvän huokaus pääsi kurkustani, kun jatkoin tunnustelua hänen housujensa sisässä, tunsin hänen pakaransa ja vedin häntä lujaa itseäni vasten.


JATKUU...