Aikamies
Pimenevä alkusyksyn ilta, ja taas menee myöhään. Jälleen raportointia, tulosten kokoilemista, kaavioiden piirtelyä. Sama tilanne kuin taannoin keväällä. Minä ja naapurihuoneen rouva kahdestaan saman projektin kimpussa.
Viimeksi, kuin sattumalta, osuimme toisiamme tavanomaista sosiaalista kontaktia - siis sitä noin 30 sentin sallittua etäisyyttä - lähemmäksi. Syvät silmäykset, toisen kasvot aivan siinä lähellä, äkillinen moelmminpuoleinen hämmennys ja epävarmuus ja lopuksi tilanteen melkein farssimainen laukeaminen kahvikuppien kaatumiseen.
Siitä lähtien välillämme on ollut tietty jännitys. Nopeat vilkaisut, suupielessä värehtivät hymyt ja kuitenkin tietty varovaisuus ja kahdenkeskisten hetkien välttäminen. Nyt, kummankaan sitä tavoittelematta, on taas kahdenkeskinen ilta. Olo toisaalta riemastunut ja jännittynyt, toisaalta kiusaantunut.
Ilta on sujunut korostetun asillisesti. Repliikit koskeneet tiukasti vain työasioita. Kuitenkin kysymyksiä ja kommentteja on ollut ehkä hieman enemmän kuin olisi välttämättä tarvis. Kun työtoverini tuo papereita ja esittelee omia tuloksiaan, niin kumartuuko hän hiukan tarpeettoman lähelle? Tunnen väkisinkin hänen hajuvetensä tuoksun, ja välillä hänen vallattomasti irronut korvakiharansa melkein hipaisee poskeani.
Ja minä, miksi ääneni on tahtomattani hieman madaltunut, ikäänkuin kuiskisin vieressäni olevaan korvaan keskiarvoja, mediaaneja, keskipoikkeamia?
Hipaisevatko kätemme toisiaan hieman useammin kuin olisi välttämättä tarvis lehteillessämme samaa raporttia?Kolleegani pukeutuminen ei ole mitenkään provosoivaa, mutta hänen kumartuessaan en voi olla huomaamatta puserossa avoimeksi jäänyttä nappia ja syntyneestä raosta vilkkuvia näkymiä. Jotain pitsistä ihanuutta, joka verhoaa - niin, ties mitä. Herrasmies ei katso, herrasmies ei katso, toistelen mielessäni ja käännän tiukasti katseeni lukuihin ja kuvaajiin.
Kaikesta huolimatta työ on edistynyt. Viimeiset tulokset kuvaajiin, tiedosto talteen, koneet kiinni ja kotiin. Tunnen helpotusta, mutta toisaalta pettymystä. Olen hillinnyt itseni, en ole tulkinnut väärin viehättävän työtoverini läheisyyttä ja olen käyttäytynyt kaikin puolin korrektisti. Hän varmaan pitää minua ihan tavallisena työtoverina ja olisi hyvin närkästynyt, jos tietäisi niistä hieman levottomista ajatuksista, joita hänen läheisyytensä on provosoinut.
Poistumme pimeään eteisaulaan valmistellen kotiinlähtöä. Hieman hapuillen löydän kumppanini päällystakin naulakosta ja vaistomaisesti alan auttamaan sitä hänen päälleen. Saatuani takin hänen hartioilleen, hieman vapisevin ja epävarmoin liikkein, hän yhtä-äkkiä käännähtää. Näen edessäni kasvot ja veitikkamaisen hymyn. Ennenkuin ehdin miettiä, mitä nyt tulisi sanoa, tunnen ympärilläni käsivarret ja itseäni vasten painautuvat rinnat. Poskelleni napsahtaa nopea suukko ja kuulen korvissani kuiskauksen: ""Kiitos, olet niin mukava"".
Samassa työtoverini käännähtää ja lähtee nopein, varmoin askelin ulko-ovelle ja katoaa minua odottamatta iltaan. Jään seisomaan hämmentyneenä, mutta ihmeissäni ja ilahtuneena. Mitä tämä on? Mitä hän tarkoittaa? Mihin tämä johtanee...
Viimeksi, kuin sattumalta, osuimme toisiamme tavanomaista sosiaalista kontaktia - siis sitä noin 30 sentin sallittua etäisyyttä - lähemmäksi. Syvät silmäykset, toisen kasvot aivan siinä lähellä, äkillinen moelmminpuoleinen hämmennys ja epävarmuus ja lopuksi tilanteen melkein farssimainen laukeaminen kahvikuppien kaatumiseen.
Siitä lähtien välillämme on ollut tietty jännitys. Nopeat vilkaisut, suupielessä värehtivät hymyt ja kuitenkin tietty varovaisuus ja kahdenkeskisten hetkien välttäminen. Nyt, kummankaan sitä tavoittelematta, on taas kahdenkeskinen ilta. Olo toisaalta riemastunut ja jännittynyt, toisaalta kiusaantunut.
Ilta on sujunut korostetun asillisesti. Repliikit koskeneet tiukasti vain työasioita. Kuitenkin kysymyksiä ja kommentteja on ollut ehkä hieman enemmän kuin olisi välttämättä tarvis. Kun työtoverini tuo papereita ja esittelee omia tuloksiaan, niin kumartuuko hän hiukan tarpeettoman lähelle? Tunnen väkisinkin hänen hajuvetensä tuoksun, ja välillä hänen vallattomasti irronut korvakiharansa melkein hipaisee poskeani.
Ja minä, miksi ääneni on tahtomattani hieman madaltunut, ikäänkuin kuiskisin vieressäni olevaan korvaan keskiarvoja, mediaaneja, keskipoikkeamia?
Hipaisevatko kätemme toisiaan hieman useammin kuin olisi välttämättä tarvis lehteillessämme samaa raporttia?Kolleegani pukeutuminen ei ole mitenkään provosoivaa, mutta hänen kumartuessaan en voi olla huomaamatta puserossa avoimeksi jäänyttä nappia ja syntyneestä raosta vilkkuvia näkymiä. Jotain pitsistä ihanuutta, joka verhoaa - niin, ties mitä. Herrasmies ei katso, herrasmies ei katso, toistelen mielessäni ja käännän tiukasti katseeni lukuihin ja kuvaajiin.
Kaikesta huolimatta työ on edistynyt. Viimeiset tulokset kuvaajiin, tiedosto talteen, koneet kiinni ja kotiin. Tunnen helpotusta, mutta toisaalta pettymystä. Olen hillinnyt itseni, en ole tulkinnut väärin viehättävän työtoverini läheisyyttä ja olen käyttäytynyt kaikin puolin korrektisti. Hän varmaan pitää minua ihan tavallisena työtoverina ja olisi hyvin närkästynyt, jos tietäisi niistä hieman levottomista ajatuksista, joita hänen läheisyytensä on provosoinut.
Poistumme pimeään eteisaulaan valmistellen kotiinlähtöä. Hieman hapuillen löydän kumppanini päällystakin naulakosta ja vaistomaisesti alan auttamaan sitä hänen päälleen. Saatuani takin hänen hartioilleen, hieman vapisevin ja epävarmoin liikkein, hän yhtä-äkkiä käännähtää. Näen edessäni kasvot ja veitikkamaisen hymyn. Ennenkuin ehdin miettiä, mitä nyt tulisi sanoa, tunnen ympärilläni käsivarret ja itseäni vasten painautuvat rinnat. Poskelleni napsahtaa nopea suukko ja kuulen korvissani kuiskauksen: ""Kiitos, olet niin mukava"".
Samassa työtoverini käännähtää ja lähtee nopein, varmoin askelin ulko-ovelle ja katoaa minua odottamatta iltaan. Jään seisomaan hämmentyneenä, mutta ihmeissäni ja ilahtuneena. Mitä tämä on? Mitä hän tarkoittaa? Mihin tämä johtanee...