Vanhemmuus 11.11.2017 Päivitetty 14.08.2019

Isien ylistäminen uhkaa tasa-arvoa – ”Vanhempia ei ylipäänsä pitäisi vertailla keskenään”

Miehet tuntevat syyllisyyttä ja riittämättömyyttä isyydestä samaan aikaan, kun heitä suitsutetaan pikkuasioista, joiden pitäisi olla itsestään selviä. Missä menee isyyden kultainen keskitie?

Teksti
Elisa Hurtig
Kuvat
iStock

”Neuvolakäynnillä isän kanssa.”

Lueskelen tyttäreni neuvolakorttia. Silmään osuvat terveydenhoitajan kommentit taannoisesta 2-vuotistarkastuksesta ja olen lentää pyllylleni.

Tottahan se on, että lapsi on käynyt neuvolassa mieheni kanssa, sillä olen itse ollut vastasyntyneen vauvan kanssa sairaalassa, mutta miksi asia on täytynyt kirjoittaa korttiin erikseen? Tavallaan se toki on perheessämme erikoista, sillä olen tosiaan yleensä käyttänyt itse lapseni neuvolassa, mutta elämme sentään 2010-lukua. Onko edelleen ihmeellistä, että tarkastukseen on tultu nimenomaan isän kanssa?

Isyyttä tutkinut Johanna Mykkänen Jyväskylän yliopiston kasvatustieteiden laitokselta on pettynyt, että asiaa vatvotaan vieläkin.

– Siitä on jo 25 vuotta, kun työskentelin lastentarhanopettajana, ja päiväkodissa ihmeteltiin, miten eräs isä tiesi lapsensa kurahousuista paremmin kuin äiti, Mykkänen muistelee.

Sankarina tahtomattaan?

Tasa-arvoisesta vanhemmuudesta on jauhettu jo 1970-luvulta lähtien, jolloin naiset suuremmassa määrin lähtivät hellan ääreltä töihin. Puheet eivät ole kuitenkaan yltäneet käytäntöön – ainakaan valtaosassa suomalaisista perheistä.

Vanhempainvapaalle jäävä isä on edelleen sankari. Kantorepussa vauvaa kuljettava mies on niin hellyttävä, että vastaantulijat pysähtyvät ihastelemaan. Päiväkodin hoitajat päivittelevät isoon ääneen pikkutytön lettejä, jotka ovat isän käsialaa.

Miksi isä edelleen saa sankarin viitan asioista, jotka ovat äideille itsestäänselvyyksiä? Tutkimukset nimittäin paljastavat, että edelleen useimmiten se on äiti, joka kantaa päävastuun jälkeläistensä ruokkimisesta, ottaa vastuun kotitöistä, kodista ja asioiden organisoimisesta – ilman kehuja.

Muutos on Mykkäsen mukaan hidasta, mikä johtuu osittain siitä, miten äideistä ja isistä puhutaan ja kirjoitetaan mediassa. Isä on hyvä, kun pelaa lastensa kanssa ja kuskaa heitä harrastuksiin, mutta usein nämäkin askareet tapahtuvat äidin pyynnöstä.

– Se ei ole vielä tasa-arvoista vanhemmuutta, jos työt jaetaan, mutta kokonaisvastuu on kuitenkin vain toisella.

Jarruna muutokselle voivat olla myös naiset itse. Mykkänen kertoo, että kun nainen kantaa päävastuun, hänellä on myös valta.

– Naiset eivät ehkä uskalla myöntää, että nauttivat vallasta ja siitä, että tietävät, miten asiat hoidetaan. Se on naisen ase.

Toisaalta Mykkänen ymmärtää myös isiä: miksi ottaa raskaampaa taakkaa ja stressaantua, jos pienemmälläkin panostuksella pärjää – ja saa siitä vielä kehuja.

Isä nauttii kehuista

Isyyttä tutkiessaan Mykkänen on huomannut, että isät nauttivat, kun he saavat tunnustusta kotiaskareista – kukapa ei myönteistä palautetta kaipaisi? Osa nauttii kehuista jopa niin paljon, että niiden toivossa opettelee tekemään lapselleen letit ja valitsee tälle nätit vaatteet: katsokaa, kyllä isäkin osaa.

Tällaisessa ei ole Mykkäsen mukaan mitään väärää, mutta vaarana voi olla se, että isyyttä ei toteuteta lapsilähtöisesti vaan vanhemmuuden ideaalia tavoitellen. Tällöin lähtökohdaksi voi helposti muodostua ainoastaan se, mitä muut minusta ajattelevat. Tärkeintä olisi Mykkäsen mukaan kuitenkin pohtia, mitä lapseni minusta ajattelee, millainen lapsi minulla on ja millainen minä olen lapseni kanssa.

Joukkoon mahtuu toki myös isiä, jotka ärsyyntyvät kehuista, koska pitävät hommia itsestäänselvyyksinä.

Absurdia ilmiössä on se, että kotiin jääviä miehiä ja vauvaa hyssyttäviä isiä eivät ihannoi toiset isät vaan naiset. Samaan aikaan äidit itse kuormittuvat metatyön alle ja paiskivat suurimman osan kotitöistä. Miksi ihmeessä he sitten ylistävät isiä pienistä askareista?

– Miehiään kehuvat naiset haluavat nostaa itsensä muiden yläpuolelle: katsokaa, olen osannut valita hyvän miehen, ja meillä ollaan tasa-arvoisia.

Mykkäsen mielestä niin kauan kuin osallistuville isille jaetaan urhoollisuusmitaleja, muutosta ei synny. Ei, vaikka kehujen tarkoitus olisi hyvä.

– Naiset rakentavat sudenkuoppaa itselleen. Niin pitkään kuin he nostavat jalustalle osallistuvia isiä, nämä eivät ole valtavirtaa vaan harvinaislaatuisia yksilöitä.

Mykkänen korostaa, että epätasa-arvoisesti jakaantuva vastuu ei ole kummankaan sukupuolen syy, vaan ilmiö on kulttuurimme tuotetta.

– Olisi tärkeää, että jo ennen vauvan syntymää esimerkiksi neuvolassa käytäisiin vastuita läpi tulevien vanhempien kanssa ja pohdittaisiin sitä, ettei kotoa opittu malli ole enää välttämättä tätä päivää.

Vaatimusten ristitulessa

Mutta hei, ei se vanhemmuus ole helppoa isillekään. Ihannevanhemmuudesta puhutaan paljon, ja sosiaalisen median aikakaudella on helppo verrata itseään toisiin. Ihanteiden tavoittelu on jo pitkään aiheuttanut äideille turhaa syyllisyyttä, ja nyt sama uhkaa käydä isille.

– Nykyisän olkapäällä istuu mies, joka sanoo, että olet perheen pää, ja tärkein tehtäväsi on huolehtia, että perheelläsi on katto pään päällä ja ruokaa. Toisella olkapäällä istuva pikku-ukko puolestaan kuiskailee, että tuo on mennyttä aikaa: ole läsnä lapsellesi ja rakenna hänen kanssaan emotionaalinen suhde.

Eipä ole kumma, jos miesten päät ovat sekaisin. Mykkänen on tutkinut niin sitoutuneita ja koulutettuja isiä kuin kriisissä ja vankilassa olevia isiä. Hän on huomannut, että kaikki miehet statukseen katsomatta tietävät, minkälainen isän pitäisi olla, ja haluaisivat olla sellaisia.

– Miehet ovat kertoneet, että he tuntevat syyllisyyttä ja pelkoa siitä, että tietävät, millainen hyvän isän pitäisi olla mutta eivät pysty siihen.

Minkälainen nykypäivän isän sitten pitäisi äitien mielestä olla – kakkosäiti, vai jotain muuta? Mykkänen uskoo, että naiset haluavat lapsilleen isän, joka on täydestä sydämestään mukana yhteisvanhemmuudessa.

– Toisaalta naiset toivovat myös, ettei mies ole toinen nainen, joka tekee samoja asioita ja käyttäytyy ja tuntee samalla tavalla kuin he itse. Monet naiset sanovat kaipaavansa mieheltään selkärankaa, mikä juontaa juurensa perinteisestä maskuliinisuusihanteesta. Sitäkin olisi tervettä ravistella.

Vanhemmuus on läsnäoloa.

Muutos on alkanut

Pieniä muutoksia kohti tasa-arvoisempaa vanhemmuutta on toki otettu sitten 1970-luvun.

– Tälle ajalle on ominaista, että on monenlaisia isiä, Mykkänen kertoo.

Hän on huomannut, että koska nykypäivän isät ymmärtävät emotionaalisen tunneyhteyden merkityksen, he ovat alkaneet satsata siihen viettämällä entistä enemmän aikaa lastensa kanssa nauttien siitä myös itse.

Miehet myös tekevät kotitöitä – siihen kun on aikaakin enemmän kuin ennen, sillä heidän ei tarvitse enää tehdä entisaikojen ulkotöitä.

– Olen myös tutkinut lasten piirustuksia ja huomannut, että viime aikoina niissä on alkanut näkyä isiäkin keittiössä.

Isät uskaltavat aiempaa enemmän jäädä lastensa kanssa kotiin vanhempainvapaille – tosin prosentit ovat vielä hyvin pieniä. Sen edistämiseksi tarvittaisiin muutoksia yhteiskunnan rakenteisiin.

– Miehen identiteetille tekisi hyvää ottaa vastuuta kodista ja huomata, että pärjää lasten kanssa.

Eikä miehistä itsetuntoa ainakaan romuttaisi se, että tutkimusten mukaan sitoutunut isä on seksuaalisesti haluttavampi naisten mielestä kuin sellainen, joka ei tule toimeen lasten kanssa.

Nyt peruskoulussa olevat lapset näkevät jo hieman erilaisen vanhemmuusmallin kuin tämän päivän vanhemmat näkivät omista vanhemmistaan.

– Kunpa vielä joskus pääsisimme siitä, että vanhempia pitäisi ylipäänsä vertailla keskenään.

Kun isä letittää tyttärensä tukan tai jää vanhempainvapaalle, suitsutus on loputonta. Miksi naiset ylistävät miehiä asioista, joiden pitäisi olla vanhemmuudessa tasa-arvoisia?

Jaa oma kokemuksesi

Kaupallinen yhteistyö

Kokeile Kaksplussan laskureita

X