Näin lapsen kiukuttelu väheni merkittävästi – äiti löysi avun alkuperäiskansojen kasvatusopeista

Länsimaissa vanhemmat ovat yhä uupuneempia, sillä he ovat samalla ohjelmatoimistoja sekä kehittävien virikkeiden tarjoajia. Apu ongelmiin löytyä yllättävän läheltä ja yksinkertaisista asioista.

Teksti

Anniina Rintala

Kuvat

Anne Simone

Lapsen huuto raikaa kodissa, kun sukka ei sujahda jalkaan, banaanissa on pilkkuja tai kuumaan uuniin ei saa koskea.

Kiukkukohtaukset kuuluvat lapsuudessa erityisesti tahtoikään, joista ensimmäinen osuu suunnilleen 2-3 vuoden ikään. Lapsi on innokas ja omatoiminen, mutta vaillinainen tunteiden säätely ja oman rajallisuuden ymmärtäminen nostavat usein pintaan turhautumista.

Monet vanhemmat kokevat tämän uuvuttavana kasvuvaiheena, joka ei kuitenkaan mene ohi kertaheitolla. Lapset kokevat mielipahaa muissakin ikävaiheissa asioista, joiden syyt saattavat tuntua aikuisesta järjettömiltä.

Tiedetoimittaja Michaeleen Doucleff väsyi totaalisesti vanhemmuuteen ollessaan taaperon äiti. Länsimaisen kaavan mukaan vanhemmuutta suorittanut Michaeleen pohti, miten ihmeessä ihmislaji on säilynyt vuosia, jos vanhemmuus käsittämättömän vaikeaa ja vaativaa viihdyttämistyötä, jossa on jatkuvasti keksittävä lapselle kehittävää tekemistä ja jossa elämä pyörii vain lapsen ympärillä.

Niinpä hän päätti lähteä selvittämään, miten alkuperäiskansat, joiden kasvatustyyli on lähimpänä maapallolla vuosi tuhansia ennen meitä eläneiden metsästäjä-keräilijöiden vanhemmuutta, huolehtivat jälkikasvustaan. Miten he ja heidän lapsensa pysyvät tyytyväisinä?

Michaeleen teki pienen tyttärensä kanssa tutkimusmatkoja Meksikon maya-intiaanien, napapiirin pohjoispuolelle inuiittien ja Tansaniassa elävän hadzabe-kansan pariin. Visiitit näiden kulttuurien pariin avasivat Michaeleenin silmät erilaiselle tavalle lähestyä kasvatusta.

Reissuista syntyi teos Metsästäjä, keräilijä, kasvattaja – Alkuperäiskansojen kasvatusoppeja, josta tuli myyntimenestys. Teoksessa nousee esiin erityisesti kolme tärkeää havaintoa siitä, mikä nykyajan länsimaisessa vanhemmuudessa uuvuttaa.

Auttaminen vähentää kiukkua

Teoksessaan Michaeleen taustoittaa sitä, miten länsimaiseen kasvatusperinteeseen alun perin tuli paine siitä, että lasten on syytä kehittää jatkuvasti muun muassa kognitiivisia taitojaan erilaisten sitä varten varattujen tehtävien ja virikkeiden avulla.

Maya-kulttuurin parissa, jossa lapset kävivät päivisin koulussa, ei ollut vapaa-ajalla samanlaista painetta. Lapset viettivät paljon aikaa perheen askareiden parissa jo pienestä pitäen, sillä jo taaperot ovat hyvin auttamishaluisia ja haluavat osallistua moniin aikuisten puuhiin. Tämän voinee moni vanhempi allekirjoittaa.

Lapsen intoa auttamiseen kannattaakin vaalia ja antaa hänen yrittää tehdä, toki oman taitotasonsa mukaan. Michaeleen pani merkille, että monissa alkuperäiskulttuureissa lapsilta, aivan pieniltäkin, pyydettiin yksinkertaisia ja konkreettisia apuja, kuten esimerkiksi ”kipaise hakemassa lusikka” tai ”käy katsomassa, onko se ja se paikalla”.

Lapsia ei kuitenkaan patistettu tai pakotettu auttamaan. Heidän oletettiin tekevän sitä omaan tyyliinsä. Näin lapsi kokee olevansa tärkeä osa perhettä, eikä poikkeusyksilö, joka katsoo televisiota sillä välin, kun vanhempi laittaa ruokaa.

Avuliaisuus ja vanhempien mukana asioilla sekä muissa menoissa käyminen on lapsille samalla virikettä, jolloin joka viikonloppu ei tarvitse keksiä visiittiä sisäleikkipuistoon tai muuhun vain lapsille tarkoitettuun paikkaan.

Kirjailija kuitenkin korostaa, että auttamiseen ei pakoteta lasta. Alkuperäiskansojen vanhemmat saattavat pyytää lasta kaksi kertaa auttamaan, mutta jos hän ei tartu pyyntöön, annetaan asian sillä erää olla. Lapsilla pitää olla mahdollisuus myös leikkiin ja omaehtoiseen olemiseen, mutta vanhemman ei tarvitse toimia viihdyttäjänä.

On myös tärkeää, että vanhempi itse auttaa lastaan. Näin lapsi saa mallin, että auttaminen on tavallista ja molemminpuolista.

Lasten tunnesäätelyltä ei kannata odottaa liikoja

Erityisesti inuiittien parissa Michaeleen havaitsi, että aikuiset olivat hyvin kärsivällisiä ja rauhallisia lapsia kohtaan silloinkin, kun selvästi olivat näille kiukkuisia.

Inuiittien parissa oli hyvin vahvana ajatus siitä, että vain pienet vauvat ja lapset kiukuttelevat sekä käyttäytyvät aggressiivisesti, kuten huutavat. Aikuiset puolestaan puhuivat itkeville ja kiukuttelevilla lapsille aina silmiinpistävän lempeästi. Tarkoituksena on ennen kaikkea se, että aikuinen näyttää hyvää esimerkkiä lapselle.

Michaeleen sai inuiiteilta myös evästystä siihen, että hänen ei pitäisi odottaa lapselta niin paljon. Lasten tunteiden säätely ei ole vielä kehittynyt, joten on turha edes odottaa, että hän ei kiukuttelisi tai rääkyisi.

Inuiitit pyrkivät siihen, että lapsi kasvattaisi ymmärrystään mielipahan jälkeen. He eivät huutaen kieltäneet lapsiaan tekemästä asioita, vaan totesivat usein rauhallisesti, että ”jos kosket kuumaan uuniin, sinulle tulee paha palovamma”.

Inuiitit käyttävät myös paljon erilaisia tarinoita, jos he haluavat varoittaa lapsiaan erityisestä vaarasta. Esimerkiksi tarina merihirviöstä, Qalupalikista, joka vetää liian lähellä vesirajaa olevan lapsen takkinsa sisään, vie syvälle mereen ja antaa lapsen vieraalle perheelle, on tällainen opettavainen tarina.

Inuiitit uskovat, että varoitukset menevät lapsille paremmin perille tarinoiden avulla kuin kielloilla, joita he eivät välttämättä kunnolla sisäistä. Tarinoiden avulla asiat saadaan menemään kerralla perille, eikä lapsen ja vanhemman välille synny jatkuvaa jankuttamista.

Michaeleen kuitenkin muistuttaa, että jokainen vanhempi tuntee oman lapsensa ja voi siten säätää tarinoiden jännitysaspektia sopivaksi. Lapsia ei ole tarkoitus pelotella, vaan pääasia on, että tarinat toimivat opettavaisina keinoina varoittaa lapsia.

Tunnesäätelyn yhtenä avaimena pidetään myös ulkoilmassa olemista. Pohjoismaissa on totuttu ulkoilemaan säässä kuin säässä. Myös inuiitit ymmärtävät ulkoilman rauhoittavan vaikutuksen. Lapset ohjataan leikkimään ulos säännöllisesti ja etenkin silloin, kun kierrokset sisällä tuntuvat kovenevan.

On eri asia olla itsenäinen kuin autonominen

Lapselle on tärkeää saada kokea olevansa omatoiminen mutta samalla myös vastuuntuntoinen osa perhettä. Hadzabe- ja maya-yhteisöjen luona Michaeleen huomasi, miten paljon pientenkin lasten annettiin tehdä merkittäviä tekoja koko yhteisön puolesta, mutta taustalla oli aina aikuinen varmistamassa, että lapsi on turvassa.

Länsimaisesta näkökulmasta tarkasteltuna lapset näyttivät puuhastelevan yksinään, mutta usein illalla keskusteluissa selvisi, että aikuisilla oli tarkka käsitys päivän tapahtumista.

Michaeleen saikin hadzojen parissa lempinimen ”Odota vähän”. Tällä hadzat tarkoittivat sitä, että Michaeleen voisi antaa tyttärensä Rosyn tehdä ja yrittää enemmän itse ilman, että Michaeleen on jatkuvasti käskemässä tai puuttumassa.

Teoksessa viitataan useisiin lähteisiin, joissa todetaan, että autonomia ja se, että lapsen annetaan itse vaikuttaa elämäänsä, lisää merkittävästi lapsen hyvinvointia. Kyse ei ole siitä, että lapsi saisi tehdä vapaasti kaikki päätökset, vaan siitä, että hän voi vaikuttaa omaan elämäänsä ja saada onnistumisen kokemuksia.

Hadza-perinteessä uskotaan siihen, ettei toista ihmistä saa pakottaa tai yrittää muovata hänestä jotakin, mitä hän ei itse halua. Kokemus avasi Michaeleenin silmiä sille, että miten stressaavaa lapselle voi olla se, että vanhempi puuttuu pieniinkin yksityiskohtiin hänen elämässään.

Toisaalta se, että autonomisella lapsella on turvaverkko ympärillään, rakentuu paljolti yhteisöllisyydelle, joka on hyvin erilaista länsimaisessa kaupunkielämässä. Alkuperäiskulttuureissa lasta kaitsevat usein muutkin aikuiset kuin hänen vanhempansa, mikä antaa vanhemmille enemmän liikkumavaraa sekä ehkäisee esimerkiksi synnytyksen jälkeistä masennusta.

Länsimaissa vanhemmat joutuvat tosin usein näkemään vaivaa, jotta yksilökeskeisessä kulttuurissa vanhemmat saavat muodostettua ympärilleen yhteisön.

Muuten kirjan neuvot ovat monelta osin sellaisia, että niiden avulla vanhemman olon on mahdollista keventyä, kun havahtuu siihen, että lapsista voi kasvattaa tyytyväisiä yksilöitä ilman ankaraa suorittamista.