Minun tarinani 07.07.2016 Päivitetty 31.10.2022

Maria Nordinin kolumni: Masukuvakateus

Maria Nordin pohtii Kaksplussan kolumnissaan masukuvakateutta: olisiko omasta raskausvatsasta pitänyt ottaa enemmän kuvia? Säilyvätkö muistot ilman valokuvia?

Teksti
Maria Nordin
Kuvat
Paula Kukkonen/Otavamedia

”Äiti, sä olet todella huono äiti. Olet maailman eniten puhelimella.”

Laitan ruudun vasten pöytää. Nolottaa, että lapsi huomauttaa somessa roikkumisesta. Vielä enemmän nolottaa se, että katseeni oli pysähtynyt suuren ja pinkeän raskausmahakuvan kohdalle. Olen toipunut kroonisesta vauvakuumeesta, mutta silti tunnen pienen kateuden sivalluksen, kun näen raskaana olevan naisen.

Päätän olla superläsnä loppuillan.

Lue myös: Elina Tanskasen kolumni: ”Etukeno pelastaa arjen”

Masukuvien puute ahdistaa

Kun lapset ovat omissa touhuissaan, kaivan esiin ulkoisen kovalevyn. Se hankittiin sen jälkeen, kun poistin kaikki hääkuvamme (kyllä, KAIKKI) muutamalla epäonnisella klikkauksella. Klikkailen lastemme synnyinvuosilla merkittyihin kansioihin.

Esikoisen odotusajalta on muutamia puhdasoppisia masukuvia. Yhden kuvan muistan ottaneeni sinä päivänä, jona tein raskaustestin – eipä siinä ole kovin paljon nähtävää. Sitten on muutama kuva loppuraskaudesta. Kuopuksen odotusajalta en löydä yhtään masukuvaa. On vain kuvia taapertavasta ja sormiruokailevasta esikoisesta.

Olen avautunut äidilleni masukuvakateudesta. Hän oli tukehtua nauruun. Hänen mielestään nykyinen odotuskulttuuri on ihmeellistä kyttäystä. Hän ei itse aikoinaan halunnut tietää yhtään mitään sikiön kehitysvaiheista eikä synnytyksestä. Eihän asioille voi kuitenkaan mitään.

Minulla taas oli varsinkin esikoisen raskausaikana pakonomainen tarve olla tietoinen kaikista mahdollisista riskeistä. Jos olisin nyt raskaana, miettisin ruokavaliota ja ympäristömyrkkyjä vieläkin enemmän. Melkein kauhistun ajatusta, että käytin tuolloin tavallista sampoota. Myös sisäilman laatuun olisi pitänyt kiinnittää enemmän huomiota – esikoista odottaessa asuimme talossa, joka paljastui varsinaiseksi homepommiksi. Ruoka oli sentään pääosin luomua silloinkin.

Jos olisin nyt raskaana, ottaisinko enemmän kuvia vatsastani? Kenelle kuvat olisi tarkoitettu? Varmasti niillä saisi uusia seuraajia, ja ne olisivat kivoja muistoja. Menetänkö jotain, kun kuvia on vain muutama?

Lue myös: Sutta pakoon -bloggaajien kolumni: Mikä on ruma sana?

Kateus loppuu

Minulla on kaksi kohtua. Toinen lapsi on syntynyt toisesta ja toinen toisesta kohdusta. Se auttaa minua erottamaan raskaustuntemukseni.

Esikoinen oli suurena pyöreänä pallona oikealla puolella vatsaa. Hän teki kuperkeikkoja vielä viimeisinä päivinä ennen synnytystä.

Kuopus taas teki vatsastani pitkän vasemmalle painottuneen banaanin, sillä hän oli hieman ahtaammassa, vasemmanpuoleisessa kohdussa. Hän potki kovasti, mutta ei kääntynyt perätilasta edes lääkärin kääntöyrityksestä.

Vaikka masut olivat erilaiset, molemmat vauvat potkaisivat samalla tavalla kalvot puhki niin, että sen kyllä tunsi.

Kerron illalla nämä tarinat voileipiään viimeisteleville lapsille. He kuuntelevat. Heillä on samanlaiset yöpaidat ja mietin, ottaisinko valokuvan heistä. Että muistaisin ikuisesti tämän ihanan hetken.

Mutta kuulkaas, ilman Instagramiin postaamianne masukuvia tätä hetkeä ei olisi. En enää tunnekaan kateutta. Tunnen raskausmahani jokaista muhkua myöten.

Toivottavasti voin kertoa tämän tarinan lapsilleni uudelleen kymmenen vuoden päästä. Nyt on aika pestä hampaat.

Lue myös: Elina Tanskasen kolumni: ”Uskalla irroittautua työstäsi, vanhempi!”

Maria Nordin, 33, on tv:stäkin tuttu sisäilmaongelmien ratkomiseen erikoistunut arkkitehti. Marian perheeseen kuuluvat aviomies, muusikko Reino Nordin sekä lapset Fidel, 6, ja Luna, 4. 

Kommentit (1)

Ooh, vertaistukea! Mulla oli keväällä aivan hirveä masukuvakateus ja luulin olevani ainoa (!). Kiitos siis tästä kirjoituksestasi.

T. 1 masukuva esikoisesta, kuopuksesta ei lainkaan (ja nyt ahdistaa)

Kaupallinen yhteistyö

Kokeile Kaksplussan laskureita

X