Marianna ”Kana” Alanen: ”Enkelivauvani suojelee meitä”
Viime vuonna äitienpäivänä Marianna ”Kana” Alanen kävi tyttärensä haudalla ja pyysi tältä suojelusta vatsassa kasvavalle vauvalle. Tänä vuonna äitienpäivästä on tulossa erilainen.
Vauvakuumetta ei koskaan tullut. Marianna Alanen eli Kana ajatteli, että kaiken kattava rakkaus eläimiin riittää. Hän hoiti hevosia, kesyrottia ja löytökoiria, nosteli matoja turvaan asfaltin reunaan ja meuhkasi lokkeja kiusaaville ihmisille. Liikakansoittunut maailma ei hänen lastaan kaipaisi.
Mutta Jon, mies johon Marianna oli törmännyt jo vuonna 2002, paljastui monien vaiheiden jälkeen ihanaksi ja rakkaaksi ja vahvasti vauvakuumeiseksi. Kai sitä voi ihminen itsensä monistaa. Kun työputkessakin tuli taukoa, ettei sitten joskus kaduttaisi eikä miehen elämä menisi hukkaan oman päätöksen takia.
– En olisi ikinä ruvennut edes miettimään vauvaa, jos mies ei olisi noin ihana. Minulla on elätettävien suhteen meininki, että jos en ole ihan varma, että kaikki on sataprosenttisesti kunnossa, en ala edes suunnitella.
Mariannan mielestä koirista ja vauvasta on niin iso vastuu, että kummankin vanhemman pitää olla sitoutunut.
Syksyllä 2011 Marianna tuli raskaaksi. Tyttövauvan laskettu aika oli heinäkuun alussa.
Marianna oli nähnyt monta pieleen mennyttä synnytystä kesyrotilla, joita hän kasvatti. Lisäksi hänen hyvän ystävänsä vauva kuoli kohtuun aivan raskauden viime metreillä. Marianna tiesi, että uusi elämä kulkee kuoleman kanssa rinta rinnan.
Ehkä sen takia hän sanoi kaikille raskausuutista onnitelleille, että ottaa onnitteluja vastaan, vasta kun vauva on syntynyt. Hän oli kyllä fyysisesti raskaana, muttei missään vaiheessa nauttinut tai hehkunut odottajan onnea.
Ystävä olisi halunnut järjestää amerikkalaistyyliset baby showerit. Marianna kieltäytyi niistäkin aluksi, mutta suostui lopulta ystävänsä mieliksi. Juhlat kaatuivat lopulta ystävien työkiireisiin.
Itse hän ei halunnut varustautua vauvaa varten ollenkaan ennen kuin kaksi viikkoa ennen synnytystä. Silloin Marianna viimein antoi itselleen luvan uskoa, että vauva on todella tulossa. Onnelliset tulevat vanhemmat ostivat kylpyammeen ja tuttipulloja ja varasivat söpöt vaaleanpunaiset vaunut.
Jälkeenpäin Marianna on ollut tyytyväinen siihen, ettei baby showereita koskaan pidetty.
– Olisin ollut niin raivona raivona raivona, jos olisin juhlinut etukäteen vainajaa.
Äänetön vatsa
Juhannuksena laskettuun aikaan oli viikko. Marianna ja Jon olivat ystäviensä kanssa mökillä. Saunottiin ja nautittiin kesäillasta.
Sunnuntaiaamuna Marianna havahtui siihen, ettei ollut tuntenut vauvan liikkeitä vähään aikaan. Yleensä vauva möyri mahassa vene- ja automatkoilla ja muutenkin. Nyt oli hiljaista. Kotona Marianna söi jäätelöä, vaihteli asentoa ja yritti torkahtaa. Kun mikään ei iltaan mennessä auttanut, hän pyysi miestään viemään Kätilöopistolle. Kaiken varalta.
Autossa Marianna oli varma, että kaikki on pielessä, mutta yritti pysytellä reippaana. Pariskunta höpötteli arkipäiväisiä.
Kätilökin vakuutteli, että kyllä sydänäänet vielä löytyvät. Kun anturit oli laitettu Mariannan mahalle, hän näki itsekin monitorista, että hiljaista on. Kätilö halusi kokeilla toista, parempaa laitetta ja pyysi myös lääkärin paikalle. Toisessa huoneessa lääkäri levitti vatsalle geeliä ja otti ultralaitteen käteensä.
”Olen tosi pahoillani. Kyllä tämä on valitettavasti kuollut.”
– Ja sitten mä aloin huutaa. Vaikka sisimmässäni olin jo tiennyt, että vauva on poissa, huusin enemmän kuin koskaan aiemmin. Päässä pimeni. Olisin halunnut lopettaa hengittämisen ja kuolla. Muuttua myös vainajaksi.
Vauva näytti nukkuvan
Mutta vaikka vatsassa oli kuollut vauva, Marianna hengitti. Hän hengitti ja hänen piti selvitä siitä, että mies lähti sekaisin ja silmät kyynelissä pariskunnan ainoan toimivan puhelimen kanssa ajamaan autoa ja viemään koiria hoitoon. Tulisiko hänkään takaisin.
Mariannan piti selvitä yöstä kovaksi ja oudoksi muuttuneen vatsan kanssa.
– En voinut kuvitella, että mikään voisi tuntua niin hirveältä.
Mariannan piti selvitä myös synnytyksestä, joka saattoi käynnistyksen jälkeen kestää mitä tahansa muutaman tunnin ja useamman päivän väliltä.
– Tuli mitätön heittopussiolo, kun mihinkään ei voinut itse vaikuttaa. Niinhän se on syntymän ja kuoleman kanssa. Olisin halunnut, että vauva leikataan ulos, mutta siihen ei suostuttu. Tuntui epäreilulta, ettei kokemani kärsimys riittänyt. Minun piti vielä synnyttää. Kaikesta kärsimyksestä palkintona olisi vain järjetön suru.
Ja vaikka Marianna heti aluksi halusi kaikkein eniten kuolla, äkkiä tunne vaihtui ja hän alkoi pelätä kuolevansa itsekin.
Synnytys käynnistyi lopulta nopeasti. Kipulääkityksessä ei säästelty ja kätilöksi siunaantui ihana Merja.
Tosin aivan aluksi Marianna piti Merjaa hulluna. Tämä kun käski ottamaan kameran mukaan synnytykseen ja pitämään kuollutta vauvaa sylissä. Ei ikinä.
– No, se oli saamistamme neuvoista parhain. Kun vauva oli syntynyt, pidimme sitä sylissä. Katsoimme ja silittelimme täydellisiä kasvoja ja itkimme. Kaunis, virheetön pikku tyttö näytti nukkuvan. Otimme kuvia. Toivoin, että olisin voinut puhaltaa siihen hengen. Mutta en minä voinut. Kukaan ei voinut.
Hoitavat koirat
Marianna ja Jon palasivat kotiin. Koko kotimatkan toinen perheen koirista makasi Mariannan vatsan päällä aivan hiljaa. Mies oli jo käynyt purkamassa pinnasängyn. Marianna raivasi loput vauvatavarat äkkiä piiloon. Koirat olivat nukkuneet yhdeksän kuukautta vauvavatsan vieressä ja tuntuivat nyt etsivän kodista perheen puuttuvaa osaa. Ne makasivat Mariannan vieressä hiljaa ja surivat mukana.
– Koirat tiesivät mitä oli tapahtunut. Niiden hiljainen ja empaattinen läsnäolo oli parempaa lääkettä kuin mistään purkista saa.
Koirat ja Merja-kätilön kallisarvoiset neuvot ovat kannatelleet Mariannaa siitä lähtien. Ensinnäkään syyllisten etsiminen tai edes löytyminen ei toisi vauvaa takaisin.
Silti Marianna on kysynyt lukemattomia miksi ja entäs jos -kysymyksiä.
– Ei vauvan kuolemaa voi hyväksyä. Mutta se, mikä on tapahtunut, on tapahtunut.
Merja neuvoi myös olemaan eristäytymättä suruun. Ihmiset tulisivat laukomaan typeryyksiä: ”Te olette onneksi vielä nuoria.” ”Kyllä teillä on vielä aikaa yrittää seuraavaa.” Mutta se olisi heidän tapansa käsitellä omaa hätäänsä käsittämättömän äärellä.
Marianna arvostaa esimerkiksi agility-kavereitaan, jotka tulivat pari päivää tapahtuneen jälkeen kylään.
– Ovat rohkeita kimmoja, kun tulivat tänne murheen pesään piristämään meitä.
Silti pariskunta muutti pian tapahtuneen jälkeen pariksi kuukaudeksi mökille meren rantaan.
– Mökillä itkimme. Oli päiviä kun en juuri sängystä noussut.
Sydämenmuotoinen kivi
Marianna alkoi itkeä myös silloin, kun mökkirannasta löytyi meren hioma sydämenmuotoinen kivi, jonka poikki kulkee vaaleanpunainen raita. Auringonkukan hautakivi.
Kuolleina syntyneille ei anneta virallista nimeä, mutta hautajaiset pidetään. Vanhemmat hakivat kuolleen tyttärensä itse Kätilöopistolta. Marianna toivoi, etteivät hautajaisvieraat toisi leikkokukkia.
– Leikkokukat ovat niin surullisia, kun ne nääntyvät vedenpuutteeseen. Yksi vainaja sai riittää. Sen sijaan tuotiin kukkia ruukussa. Ne istutin myöhemmin haudalle. Mustat vaatteet kielsin, koska en tykkää mustasta, eikä meidän vauva varmasti olisi halunnut nähdä ihmisiä mustissa.
Laulettiin lastenvirsiä ja soitettiin Chisun Veneretki, jota Marianna usein soitti vauvalle vatsan läpi, sekä Olavi Uusivirran Hautalaulu.
Pitkään Marianna kuvitteli, ettei sureminen lopu ikinä. Mutta muutaman kuukauden kuluttua tuli päivä, jonka iltana Marianna huomasi, ettei ollut itkenyt kertaakaan.
Kun Auringonkukka kuoli, Marianna olisi halunnut tulla uudestaan raskaaksi heti, äkkiä, tässä ja nyt. Mutta sairaalasta neuvottiin odottamaan ainakin pari kuukautta.
Odotellessa äitiyshormonit hävisivät ja Marianna alkoi jälleen empiä koko lapsiasiaa. Onko hommassa sittenkään järkeä, järjettömän pelottavaakin se on. Mutta sitten hän taas muisti, kuinka oli pitänyt kuollutta lasta sylissään ja ajattellut, että minusta olisi tullut tälle vietävän hyvä äiti.
Siskon sielu
Uusi raskaus alkoi vuoden 2013 alussa, ja Marianna oli sekä onnellinen että peloissaan.
Hän osti kirpparilta vaaleanpunaisen haalarin, koska toivoi epätoivoisesti tyttöä. Kun Marianna rakenneultrassa itsekin näki näytöltä pienen pippelin, hän alkoi itkeä. Säälittävän noloa, epäkiitollista itkua. Auringonkukka ei tulisikaan.
Tuli jotain muuta – ja nopeasti.
Edes puudutusta ei ehditty antaa, kun Felix Fox Lennox tuli maailmaan vauhdilla.
– Ihana ihana ihana vauva! Sydämeltä putosi valtava kivi ja taakka katosi vips vain.
Marianna sanoo itsekin, että seuraava kuulostaa oudolta. Mutta saa kuulostaa. Hänelle se on totta ja tärkeää ja ihmeellistä.
– Miehellä oli Auringonkukan kuva puhelimessaan. Katsoin kuvaa ja katsoin Felixin naamaa. Oli pakko hieroa silmiä ja ottaa henkeä. Ne kaksi olivat aivan samannäköiset. Piti katsoa monta kertaa, että voiko tämä olla totta. Se oli kuule ihan hullua. Jokainen osa kasvoista aivan sama. Kulmakarvat, nenä, huulet, mittasuhteet, tukka, tukanraja, korvat, leuka, kaikki.
Täydellinen yhdennäköisyys tuntui yhtä aikaa hyvältä ja hämmentävältä. Ihan kuin Auringonkukan henki olisi tullut takaisin Felixinä.
Felixinä, jolla aina ollut syvä, viisas katse ja isänsä rauhallinen luonne. Ja jolle Marianna saa vihdoin olla maailman paras äiti. Huolestua turhaan päänmuodosta ja painon alenemisesta. Iloita, kun paino alkaa taas nousta ja vauva hymyilee. Opettaa kunnioittamaan elämää, ihmisiä ja eläimiä ja ajattelemaan sekä järjellä että sydämellä.
Raskausaikana Marianna oli huolissaan miettinyt, ahdistaako tuleva elämänmuutos.
– Kertaakaan ei ole ahdistanut. Kakka haisee, väsyttää eikä omaa aikaa ole yhtä paljon. Mutta ei haittaa.
Marianna ei oikein osaa sanoa, onko tuleva äitienpäivä hänelle ensimmäinen vai toinen. Ainakin perhe aikoo käydä Auringinkukan haudalla kiittämässä suojelusenkelin avusta.
Kommentit (1)
Voi miten kaunis tarina,kyyneleet valuivat pitkin poskiani ja samalla siunasin kuolleen tyttäreni❤