Minun tarinani 26.09.2023

Perheenäiti Hanna sairastui vakavasti ja vietti sairaalassa lähes vuoden – Se muutti väistämättä myös hänen äitiyttään

Hanna sairastui harvinaiseen syöpään lastensa ollessa pieniä. Edessä oli rankka matka, joka viimeinkin on ohi. ”Uskallan taas haaveilla”, sanoo Hanna nyt.

Teksti
Eeva Pettersson
Kuvat
haastateltavan kotialbumi

– Tiesin vain, että jotain pahaa siellä on.

Näin Hanna Piisi muistelee vuoden 2019 aikaisia tapahtumia.

Alkuvuodesta 2019 Hannan arki täyttyi hektisestä pikkulapsiperheen arjesta. Hän työskenteli asiakaspalvelutehtävissä, oli mukana eri yhdistysten toiminnassa, ja lisäksi 3 ja 5-vuotiaiden lastensa harrastustoiminnassa cheerleading-vetäjänä. Vapun tienoilla Hanna kuitenkin huomasi, ettei kaikki ollut kunnossa.

– Aloin hikoilemaan todella paljon. Hikoilun lisäksi mahani alkoi turpoamaan. Toukokuun lopulla 2019 näytin siltä kuin olisin viimeisilläni raskaana. Mahaani tuli myös raskausarpia.

Hannan maha turposi pikkuhiljaa. Lopulta se oli niin iso, että Hannan oli vaikea saada henkeä.

Lääkäristä Hanna sai kiireellisen lähetteen tarkempiin tutkimuksiin.

– Muistan yhä, miten itkin ja minua pelotti. Soitin heti vanhemmilleni, jotka osasivat rauhoitella minua. Isäni on eläkkeellä oleva yleislääkäri ja luotin paljon hänen sanaansa.

Pian Hannan pelko osoittautui kuitenkin todeksi.

Hannalla epäiltiin aluksi munasarjasyöpää, mutta lopulta diagnoosiksi paljastui harvinainen Burkittin lymfooma, joka on erittäin aggressiivinen. Siinä oireet kehittyvät nopeasti, vain muutaman päivän tai viikon kuluessa.

– Ennusteeni ei ollut hyvä, muistelee Hanna.

Rankat hoidot

Sytostaattihoidot aloitettiin nopeasti.

– Syöpähoitojen aikana sytostaatit repivät paksusuoleeni reiän, minkä vuoksi vietin aikaa teholla ja leikkaussalissa pariinkin otteeseen.

Myös leikkauksissa tuli komplikaatioita. Hannan puoliso ehdittiin jo kutsua kiireellisesti paikalle pahimman varalta. Kaikki kuitenkin saatiin onnistumaan.

Juhannuksen 2019 Hanna vietti Turun yliopistollisessa keskussairaalassa hematologian osastolla. Hän ei silloin osannut arvata, että siellä kuluisi kaiken kaikkiaan yhdeksän pitkää kuukautta. Lähes saman ajan Hannan vierellä kulki ohutsuoleen laitettu avannepussi.

– Avanne laitettiin, jotta paksusuoli sai levätä, selventää Hanna.

Syöpähoidot olivat rankkoja niin henkisesti kuin fyysisestikin.

– Sivuvaikutuksina tulivat muun muassa verta vuotavat ikenet, väsymys, kivut, pahoinvointi ja totaalinen ulkonäön muutos.

Pitkät, vaaleat hiukset olivat olleet 35-vuotiaan Hannan kruunu. Syöpähoitojen aikana piti totutella kaljuun. Myös silmäripset ja kulmakarvat irtosivat. Heikoimmillaan 171 senttinen nainen painoi vain 47 kiloa.

”Kaljun kanssa oli kylmä”, muistelee Hanna.

Väsymys teki sen, että välillä Hanna saattoi nukahtaa kesken lauseen. Unenpuute ja vahva kipulääkitys saivat mielen sekaisin.

– Kerran minut piti laittaa lepositeillä kiinni sänkyyn, koska olin lähdössä hakemaan lapsia päiväkodista kotiin.

Ikävä lapsia kohtaan oli valtava.

– Eniten murehdin omia lapsia ja vanhempiani, en niinkään itseäni, sanoo Hanna.

Lapset kotihoitoon

Hanna oli alusta alkaen avoin sairaudestaan, eikä sitä salailtu kotonakaan.

– Lapsille kerroimme puolisoni kanssa yhdessä, että äiti on nyt kipeä ja menee sairaalaan. Se tieto riitti 3- ja 5-vuotiaille.

Muuttunut ulkonäkö ei myöskään järkyttänyt lapsia.

– Heille oli puhuttu asiasta ja minuun sai yhä koskea. Olin edelleen äiti.

Kun tieto Hannan sairaudesta tuli ilmi, lapset päätettiin jättää kotihoitoon.

– Ajattelimme, että pöpöt olisi sairauteni vuoksi hyvä minimoida. Siksi lapsille järjestettiin kotihoidontuella palkattu kotihoitaja. Pääsin muutaman kerran kotiin sairaalasta, ja lapset kävivät luonani sairaalassa.

Hannan puoliso kävi töissä ja hoiti lapset. Ystäviltä, naapureilta ja sukulaisilta saatu lastenhoitoapu ja muu tuki oli tärkeää koko perheelle.

Arki sairaalassa

Lähes vuoden ajan Hannan arkea värittivät sairaalan valkoiset seinät. Hoitohenkilökunta kävi tutuksi.

– Lähes jokaisena aamuna hoitaja herätti työntämällä neulan käsivarteeni. Sairaala-arkeen kuului nenämahaletkua, keuhkoputken tähystystä ja selkäydinpunktiota, muistelee Hanna.

Hannan ruokavaliossa vältettiin mullassa kasvaneita raakoja vihanneksia, koska multa sisältää infektioita aiheuttavia mikrobeja.

– Kaiken piti olla paistettua tai keitettyä. Salaatti ja tuoreet marjat saivat jäädä.

Viikonloput sairaalassa olivat erilasia kuin arkipäivät.

– Arjessa ja viikonlopussa oli selkeä ero. Tutkimuksia tehtiin arkipäivisin, kun lääkärit olivat paikalla. Ystävillä ja sukulaisilla oli paremmin aikaa tulla käymään viikonloppuisin.

Hanna ei heikon kuntonsa vuoksi jaksanut juurikaan tehdä mitään sairaalassa.

– Nukuin paljon. Monta kertaa kieltäydyin ottamasta vieraita vastaan, vaikka loppujen lopuksi omat läheiset ja ystävät olivat juuri ne, joiden vuoksi en milloinkaan luopunut toivosta. Heidän apunsa oli korvaamaton.

”Vaikka ennusteeni oli heikko, koskaan, milloinkaan minulle ei sairauteni aikana tullut toivoton olo, kiitos ystävieni ja läheisteni”, sanoo Hanna.

Hannan mukaan oli piristävää kuulla kavereiden tavallisista, arkisista asioista. Ne toivat vaihtelua päiviin. Kun Hannan vointi koheni, hän pääsi käymään sairaalan kahviossa näkemässä tuttuja.

– Kuntoni oli edelleen heikko. Kuljin pitkään pyörätuolilla.

Lapset kävivät sairaalassa katsomassa äitiään aina silloin kun siihen oli hyvä hetki. Sairaalan ja kodin välimatka oli kuitenkin 60 kilometriä yhteen suuntaan, joten pääosin yhteyttä pidettiin arkipäivisin puhelimitse.

Kun lapset kävivät sairaalassa, he saattoivat meikata yhdessä äidin kanssa, pelata lautapelejä tai tehdä palapelejä.

– Kuvittelin aluksi pääseväni useammin kotiin, mutta siirtymiset olivat fyysisesti rankkoja ja siksi vierailut kotona jäivät vähiin. Erityisesti mieleen on jäänyt jouluaatto 2019. Silloin istuin kotona keittiössä veripussi tippumassa kotisairaanhoitajan istuessa vieressäni.

Kotia kohti

Vaikeuksista huolimatta hoidot tehosivat ja Hanna pääsi kotiutumaan keväällä 2020. Tieto kotiin pääsemisestä jännitti Hannaa.

– Kukaan ei ottanut huomion sitä, että laitostuin sairaalassa. Olin kauhuissani, kun piti tulla kotiin ja hoitaa lapsia ja avannetta, tehdä ruokaa ja muita arjen perusaskareita.

Hanna ei alkuun päässyt rappusia ylös, eikä uskaltanut ajaa autoa. Jarrun painaminen olisi voinut vaatia liikaa voimia. Samaan aikaan korona jylläsi Suomessa ja Hannan vastustuskyky oli heikko. Koronatartunnan saaminen olisi voinut olla kohtalokasta. Hanna vältteli infektioita ja keräsi päivä päivältä voimia. Syöpäkontrollikäynnit jatkuivat yhä säännöllisesti.

Pikkuhiljaa arki asettui uomiinsa. Tytöt olivat onnessaan saadessaan äidin taas kotiin.

Yhdeksän kuukauden jälkeen Hanna pääsi sairaalasta kotiin rakkaimpiensa luokse.

Syövän mukana tuli kuitenkin myös paljon muuta.

– Peilistä katsoi täysin eri ihminen, sanoo Hanna.

Muuttunut ulkonäkö

Hanna on kiitollinen saamastaan hoidosta ja siitä, että ylipäätään on elossa. Syöpäyhdistyksen kautta Hanna pääsi kuntoutusleirille, mutta hänestä tuntui, että melko harvinaisen syövän kanssa ei löytynyt kohtalontovereita. Hanna olisi toivonut enemmän sairaalan tarjoamaa jälkihoitoa. Hänen piti itse ihmetellä asioita ääneen saadakseen vastauksia kysymyksiinsä.

– Kerroin, että minulla ei ole ollut kuukautisia vuoteen. Olin jo tehnyt omat lapseni, mutta on eri asia kuulla, että syöpähoitojeni vuoksi en voi enää saada lapsia. Minulle ehdotettiin hormonikorvaushoitoa, ja muistan miettineeni, mitä kaikkea se tarkoittaa. Alkaako tästä nyt vaihdevuodet?

Hannalle tuli myös yllätyksenä, että pitkään jatkunut tinnitus ja kuulonalenema oli seurausta pitkään jatkuneesta antibioottilääkityksestä. Vielä tänäkin päivänä Hannan korvissa tinnittää jatkuvasti. Kovimman kolauksen Hanna koki ulkonäkönsä suhteen. Mahaa koristivat leikkausarvet, ja vaaleat kutrit olivat vaihtuneet päälaen pieneen ja kutiavaan sänkeen. Peruukki ei tuntunut sopivalta vaihtoehdolta.

Hannan mahassa on muistona leikkausten jälkeiset taisteluarvet.

Hannaa harmitti suunnattomasti tunne siitä, että jotkut vähättelivät hänen hiustensa menetystä.

– Jos joku vielä kerrankin sanoo, että ne ovat vain hiukset, ehdotan hänelle hiusten, kulmakarvojen ja ripsien leikkuuta. Hiukset ovat naisen kruunu ja ulkonäöllä on iso vaikutus naiseuteen ja esimerkiksi omaan seksuaalisuuteen, muistuttaa Hanna.

Uusi elämä

2022 vuoden lopussa Hanna erosi aviomiehestään ja lastensa isästä, ja muutti takaisin muutaman tunnin ajomatkan päähän kotikaupunkiinsa Poriin yhdessä lastensa kanssa.

– Syövälläni ei ollut mitään tekemistä eron kanssa.

Kevättalvella 2023 Hannan syöpäkontrollikäynnit loppuivat ja hän sai terveen paperit.

– Olen ikuisesti kiitollinen niille kaikille hoitajille ja lääkäreille, jotka minua hoitivat.

Sairaalassa ollessaan hoitajat tekivät Hannaan suuren vaikutuksen, ja heidän innoittamanaan hän myös päätti vaihtaa alaa ja kouluttautua lähihoitajaksi ja sosionomiksi.

– Hoitajan lämmin kosketus olkapäälleni ja rohkaisevat sanat siitä, että kaikki järjestyy, oli mielettömän tärkeää.

Tällä hetkellä Hanna työskentelee varhaiskasvatuksen opettajana. Hän haluaa pitää itsestään hyvää huolta ja treenaa vapaa-ajallaan maratonia varten.

– Nyt uskallan taas haaveilla. Olen aina halunnut juosta maratonin. Kuka sanoo, etten pysty? Varmana pystyn, sanoo Hanna.

Syövän jälkeen Hanna alkoi huolehtimaan omasta terveydestään ja jaksamisestaan paremmin. Hän lenkkeilee lähes päivittäin.

Syöpä antoi Hannan elämään paljon uutta perspektiiviä. Hän on muuttunut armollisemmaksi itselleen.

– Äitinä muutuin paljon rennommaksi. Annan periksi helpommin.

Hanna on hellittänyt myös kotitöissä.

– Priorisoin asioita eri tavalla. Enää en välitä onko kodissa kaikki koko ajan tiptop. Tiskit ja pyykit voivat joskus jäädä hauskempien asioiden vuoksi.

Hanna toivoo, että muutkin äidit olisivat armollisempia itselleen ja ottaisivat aikaa omille tärkeille asioilleen.

– Väitän, että moni äiti unohtaa pitää itsestään huolta, eikä osaa sanoa tarpeeksi usein ei. Itse olin ennen yhdistysaktiivi. Tein paljon. Tein liikaa. Sairauden jälkeen osasin lopettaa. Olen myös toteuttanut monta pientä haavetta, kuten hankkinut rescue-koiran, huulikorun ja uuden tatuoinnin.

Hanna kokee saavansa uuden mahdollisuuden elämään ja aikoo nyt elää sen mukaisesti.

– Teen nyt asioita, joista nautin ja olen iloinen arjen pienistä hetkistä. Lapsetkin nauttivat siitä, että he voivat jälleen letittää hiukseni.

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kaupallinen yhteistyö

Kokeile Kaksplussan laskureita

X