Ruskeat tytöt -bloggaaja Koko Hubara: ”Yksinhuoltajuus ja imettämättömyys ovat minulle kipeitä asioita”
Kohua herättäneen Ruskeat tytöt -blogin Koko Hubara, 33, jäi yksinhuoltajaksi, kun tytär oli vuoden ikäinen. Yksinhuoltajuus on Kokolle kipeä asia, samoin kuin rasismi ja imettämättömyys, ja juuri siksi hän haluaa niistä kirjoittaa.
Ystävänpäivänä kaksi vuotta sitten Koko Hubara istui kotonaan Helsingin Kalliossa ja kirjoitti ensimmäisen postauksen uuteen blogiinsa. Oli krapulasunnuntai, kolmivuotias tytär oli isällään. Itsesääli kaiversi sisusta. Koko oli yksin, hän ei ollut vieläkään tavannut ketään, vaikka erosta oli kaksi vuotta.
Ravintoloissa miehet tulivat puhumaan hänelle englantia: juu aar sou biutuful. Ne kyselivät, mistä olet kotoisin, eivätkä uskoneet, kun hän vastasi: Vantaalta. Siellä hän on syntynyt ja asunut koko lapsuutensa, mummolakin oli ihan vieressä.
Tummat piirteensä Koko on perinyt jemeninjuutalaiselta isältään, joka ennen tyttärensä syntymää muutti Suomeen Israelista.
Miehet baarissa kuvittelivat, että hän olisi kiihkeä sängyssä ihan vain siksi, että hänellä on tummempi iho. Tai sitten ne kuvittelivat, että hänellä olisi vahva hoivavietti, että hän haluaisi vain liudan lapsia.
Koko kirjoitti blogin nimeksi Ruskeat tytöt. Se olisi tarkoitettu kaikille niille hänen kaltaisilleen tytöille ja naisille, jotka lokeroitiin ihonvärinsä vuoksi. Niille, joille huudeltiin busseissa ja kaduilla, ja joita nimiteltiin eläimiksi. Joiden käskettiin painua kotimaahansa. Ja heille Koko kirjoitti:
Minä olen ihan koko ajan ruskea tyttö, 24/7, ja minä haluaisin että se olisi hyvä asia. Ei edes hyvä, vaan tavallinen. Kaunis. Haluan muistuttaa muita siitä.
Lue 4 keinoa, miten voit kasvattaa lapsesi suvaitsevaiseksi
Ruskeat tytöt -blogi muutti elämän
Teksti oli valmis 20 minuutissa. Sitten Koko sulki kannettavansa ja alkoi siivoilla asuntoaan. Pian tytär tulisi kotiin.
Maanantaina Koko meni töihin niin kuin ennenkin. Hän työskenteli projektikoordinaattorina Lasinen lapsuus -projektissa. Vasta parin päivän päästä hän muisti vilkaista uutta blogiaan. Tykkäyksiä oli tullut tuhansia. Haastattelu- ja luentopyyntöjä tipahteli sähköpostiin.
– Minulla ei ollut poliittista tarkoitusta, vaan lähtökohtani oli kaunokirjallinen. Halusin vain kirjoittaa rasismista omasta näkökulmastani, eri lailla kuin valkoiset kirjoittavat, Koko Hubara, 33, kertoo kotonaan keittiönpöydän ääressä.
Silti Ruskeat tytöt -blogi muutti Kokon elämän. Se toi myös mukanaan vihapuheen ja uhkailut, niin että Koko joutui lopulta sulkemaan blogipostausten kommentoinnin.
Samasta syystä hänen tyttärensä nimeä ei mainita tässä jutussa.
– On paljon asioita, joita en kerro julkisuudessa. Sen sijaan kerron paljon niistä asioista, joista usein vaietaan. Jonkun täytyy puhua niistä ääneen, oli kyseessä sitten rasismi, syömishäiriö, imettämättömyys tai yksinhuoltajuus.
Niistä kaikista asioista Kokolla itsellään on kokemusta.
Lue myös: Tino Singh: ”Toivon, ettei poikani joutuisi kokemaan rasismia”
Tyttövauva kuten unessa
Alkuvuonna 2010 Koko asui Pariisissa. Eräänä yönä hän näki unen, jossa pieni ruskeasilmäinen, tummatukkainen tyttö ojensi käsiään häntä kohti. Se halusi syliin. Herättyään Koko oli varma, että oli nähnyt tulevan lapsensa.
Vielä samana vuonna Suomeen palattuaan hän tapasi miehen ja alkoi seurustella, ja seuraavana vuonna hän tuli raskaaksi.
Raskausviikolla 36 Kätilöopistolla syntyi vähän alle kolmikiloinen tyttövauva, jonka paksun mustan tukan sai heti pienelle ponnarille. Sellaiset hiukset Kokollakin oli syntyessään.
Vauva oli helppo. Nukkui ja söi. Koko alkoi tehdä freelance-toimittajan töitä, kun vauva oli neljä kuukautta. Lapsi kulki äitinsä mukana työkeikoilla.
Välillä Koko sopi treffejä muiden äitien kanssa kahviloihin. Vauva kulki mukana lenkeilläkin. Kun se inahti, Koko vain kaivoi tuttipullon esiin.
Myös yöt sujuivat hyvin. Iltaisin vauva tankkasi pullosta ja nukkui kahdeksankin tuntia putkeen jo parin kuukauden ikäisenä.
”En vain pystynyt imettämään”
Imettämistä Koko ei koskaan edes kokeillut.
– Tiesin, etten halua imettää. Samalla tavoin kuin tiesin saavani tytön, tiesin myös etukäteen, etten pysty imettämään, Koko kertoo.
– Kukaan ei suoranaisesti arvostellut päätöstäni, mutta sain kuulla vihjailevia kommentteja siitä, miten pulloruokituilla lapsilla on matalampi ÄO. Ratkaisevaa oli se, että minua tukivat kaksi tahoa, joihin eniten luotin: oma äitini ja neuvolan hoitaja.
Vasta jälkikäteen Koko löysi perustelut sille, miksi hän sulki imetyksen pois. Hän törmäsi tutkimukseen, jossa kerrottiin, että pitkä syömishäiriötausta voi vaikuttaa niin, että imettäminen tuntuu yksinkertaisesti mahdottomalta.
Lue myös:
6 imetykseen liittyvää ”sääntöä”, jotka ahdistavat äitejä
Äiti, älä syyllisty, vaikka imetys ei onnistuisi
Syömishäiriö juontaa lapsuudesta
Kokon syömishäiriötausta juontaa lapsuuteen.
– Se liittyy tunneasioiden hallintaan ja oman itseni käsittelemiseen. Olin ehkä 8- tai 9-vuotias, kun aloin oireilla. Murrosikäisenä tilanne paheni ja jatkui on–off-tyyppisenä aina 25-vuotiaaksi saakka.
Lähes 20 vuoden aikana tutuiksi kävivät paastoaminen, ahmiminen, pakonomainen liikunta ja laksatiivien käyttö. Äidiksi tulo vaikutti siten, että syömishäiriö pysyi paremmin hallinnassa.
– Synnytyksen jälkeen päätin, että tämä juttu pitää hoitaa kunnolla. Mutta nyt kun aikaa on kulunut, huomaan, että niitä ajatuksia tulee. Välillä on tosi vaikeaa.
Jos Koko asuisi yksin, hän ei voisi pitää muropakettia esillä. Hän ahmisi sen kerralla. Mutta lapsen kanssa asuessaan hänen on kestettävä se, että keittiössä on Frozen-muropaketti ja että siitä syö vain tytär, yhden kulhollisen kerrallaan.
Lue myös: Syömishäiriötä 20 vuotta sairastanut äiti: ”Vasta lapsi teki minusta terveen”
”Opettelen ruokailua lapsen kanssa”
Lapsen kanssa Koko opettelee uusia tapoja syödä. Hän huomasi, että sohvalla telkkarin edessä syöminen oli tulla tavaksi, ja pyrkii nyt siihen, että söisi tyttären kanssa useammin ruokapöydän ääressä.
– Ruokailuun keskittyminen on vaikeampaa minulle kuin lapselleni. Syöminen oli niin pitkään asia, jota en pystynyt ajattelemaan. Hoidin sen ohimennen. Luin syödessäni, koska en halunnut miettiä, mitä syön ja miten paljon, Koko kertoo.
Koska samassa taloudessa ei asu toista aikuista, Kokon on itse tarkkailtava, onko hänen syömisensä ajautumassa väärille urille. Neljän vuoden aikana hän on kuitenkin jo tottunut yksin oloon – vaan ei yksinäisyyteen. Päivät vielä sujuvat kaiken tohinan keskellä, mutta öisin on yksinäistä.
Koko Hubara: ”Eron jälkeen itkin iltaisin vessassa”
– Jos satun heräämään keskellä yötä, saatan surra sitä, että taas on yksi päivä edessä, jolloin minun on yksin muistettava loputon määrä asioita. Ne ovat hetkiä, jolloin eniten kaipaan miestä rinnalleni.
Koko erosi miehestään, kun tytär oli täyttänyt vuoden. Koko oli hajalla, mutta piilotteli oloaan lapselta. Kun tyttö aloitti päivähoidossa, äiti sai tilaa surra.
– Saatoin aamulla viedä lapsen päiväkotiin ja mennä kotiin vollottamaan. Joskus iltaisin itkin vessassa. Välillä itkin sitten lapsenkin nähden ja kerroin, että äiti on surullinen. En voinut lopulta teeskennellä, Koko sanoo.
– Lapsi vaistoaa herkästi, jos jotain on vialla. Kun hän ei saa selitystä ilmapiirille, hän alkaa ajatella, että on itse tehnyt jotain väärin. Aiheutinko minä tämän? Haluan välttää sellaista omassa kodissani ja siksi kerron nykyään lapselleni tunteistani. Sanon ääneen, jos olen vihainen tai harmissani.
Lue myös: Vuoroviikkoäiti Anna Puu: ”Ensimmäinen ilta ilman lasta on vaikein”
Jaa oma kokemuksesi