Sinä iltana äiti ei tullut kotiin - Milja kävi lähellä kuolemaa, mutta kipeintä oli, kun oma lapsi alkoi vierastaa
Milja Laurila kävi lähellä kuolemaa. Toipuminen on ollut raskasta etenkin siksi, että tapahtumalla oli odottamaton vaikutus hänen pieneen poikaansa.
Aivoverenvuoto alkoi oirehtia niskasta, levisi takaraivon ja päälaen yli ja ulottui otsalle asti. Se oli hirvittävintä kipua, jota kolmen lapsen äiti Milja Laurila, 33, oli koskaan tuntenut.
Vielä hetkeä aiemmin kaikki oli ollut hyvin. Oli vuoden 2019 helmikuu. Kello oli kahdeksan kirkkaana pakkasiltana ja tähdet vilkkuivat taivaalla. Miljan showtanssiryhmän harjoitukset olivat juuri päättyneet, ja hän oli seissyt juttelemassa ystävänsä Hennan kanssa koulun parkkipaikalla.
Sitten iski kipu.
Milja tarrasi vaistomaisesti päähänsä. Katse sumeni, kipu pakotti painamaan silmät kiinni. Oksetti. Milja laskeutui kyykkyyn ja laski laukkunsa jäiseen maahan.
– Päähän sattuu, hän sai sanottua Hennalle.
Henna auttoi Miljan varovasti jaloilleen ja talutti hänet autonsa etupenkille. Sitten hän soitti Miljan miehelle Antille, joka oli kotona nukuttamassa lapsia. Henna selitti tilanteen Antille ja sanoi tuovansa Miljan kotiin.
– Ei kotiin, Milja sanoi heti.
Hän aavisti, että nyt ei ollut kyseessä tavallinen pääkipu. Tämä oli jotakin vakavampaa.
– Soita 112.
Aivoverenvuoto muutti elämän
Tuolloin Milja oli juuri aloittanut neuvolan terveydenhoitajan sijaisena ja piti työstään kovasti. Välillä hän kyllä huomasi kaipaavansa taukoa hektisestä arjesta. Arki-illat kolmen lapsen kanssa olivat yhtä vilskettä. Etenkin puolitoistavuotiaalla kuopuksella riitti virtaa juoksennella ympäri taloa pitkistä päiväkotipäivistä huolimatta.
Nyt kotona ei ole Miljan lisäksi muita. Hän istuu olohuoneessa nojatuolissa jalat sylissään. On kulunut vähän yli puoli vuotta tuosta helmikuisesta illasta.
Silloin tällöin Milja kääntää päätään nähdäkseen ulos tuolin takana olevasta suuresta ikkunasta. Vaaleanharmaata kivitaloa ympäröivät viljapellot, joita Miljan mies Antti, 37, viljelee päivätyönsä ohella.
Antti on nyt töissä, esikoinen Tilma, 7, koulussa ja Martta, 5, ja Akseli, 2, päiväkodissa. Iltapäiväksi Miljakin menee töihin, ohjaamaan koulun iltapäiväkerhoa.
Aamupäivät Milja nauttii hiljaisesta talosta, tekee kotitöitä ja lepää. Puoli vuotta aiemmin hänen elämänsä muuttui kertaheitolla, ja toipuminen jatkuu edelleen.
Muistellessaan helmikuista iltaa Miljaa itkettää. Vasta jälkeen päin hän on ymmärtänyt, miten oikeassa hänen vaistonsa oli siinä, että pääkipu vaati soittoa hätäkeskukseen.
– Jos olisin tullut kotiin nukkumaan, en välttämättä olisi enää herännyt, Milja sanoo hiljaa.
Katkonaisia välähdyksiä
Hätäkeskuspäivystäjä ei ollut kovin huolissaan Miljan pääkivusta, mutta lupasi lähettää ambulanssin.
Kymmenisen minuuttia myöhemmin ambulanssi kaarsi parkkipaikalle normaalin liikenteen mukana ilman hälytysvaloja tai sireeniä. Milja oli tuskainen. Kipu rusensi päätä, eikä missään asennossa ollut hyvä olla. Ensihoitajat taluttivat Miljan makaamaan paareille ambulanssin sisälle. Vaikuttaa migreeniltä, toinen heistä totesi.
Migreeniltä? Milja oli hämmentynyt. Hänellä ei ollut koskaan ollut migreeniä. Mistä hän voisi tietää, miltä se tuntuu?
Verenpaine oli hieman koholla. Toinen ensihoitajista päätti varmuuden vuoksi soittaa Hyvinkään sairaalaan päivystävälle lääkärille. Kuultuaan oireet lääkärikin epäili migreeniä. No, tulkaa sitten näytille, tämä myöntyi lopulta.
Henna jäi avuttomana seisomaan parkkipaikalle, kun ambulanssi lähti Milja kyydissään. Hälytysvaloja ja sireeniä ei vieläkään tarvittu.
Miljan muistikuvat ambulanssimatkasta ovat katkonaisia välähdyksiä.
Hyvinkään sairaalassa lääkäri tuli katsomaan Miljaa ja kyseli hänen voinnistaan. Milja yritti vastailla – ja oksensi. Lääkäri päätti tehdä Miljalle pään tietokonetomografian (TT) eli viipalekuvauksen, jossa otetaan poikkileikekuvia röntgensäteiden avulla.
Kuvauksen jälkeen lääkäreille ja ensihoitajille tuli äkkiä kiire. Milja työnnettiin takaisin ambulanssiin ja ovet laitettiin kiinni. Samaan aikaan Antti ajoi sairaalan pihaan. Hän oli saanut siskonmiehensä vahtimaan nukkuvia lapsia.
Aivovaltimon pullistuma, joka on revennyt. Aivoverenvuoto. Ei voida hoitaa täällä.
Miljan tajuntaan ulottui yksittäisiä sanoja, kun lääkäri puhui Antille. Mies olisi päässyt ambulanssin kyytiin, mutta tilanne tuli niin äkkiä, että hän hämmentyi. Hän jäi seisomaan sairaalaan pihaan, kun ambulanssi lähti hälytysvalot päällä ja sireenit ulvoen kohti Helsinkiä ja Töölön sairaalaa.
Ambulanssissa Milja keikkui tajunnan rajamailla. Ensihoitaja läpsi häntä poskille.
Moottoritiellä filmi katkesi.
Aivoverenvuoto: vaarana infarkti
Milja leikattiin seuraavana aamuna. TT-kuvauksessa oli näkynyt lukinkalvon eli aivokalvon alainen verenvuoto (SAV), joka on hoitamattomana tappava. Vuodon syynä on verisuonen seinämän heikkoon kohtaan syntynyt pullistuma eli aneurysma, joka on revennyt.
Leikkaus meni onneksi hyvin.
Sen jälkeen Milja ei tehnyt viikon verran muuta kuin nukkui. Hereillä ollessaan hän makasi silmät kiinni, sillä valot häikäisivät kipeästi.
Kun Antti ja lapset tulivat käymään, Tilma ja Martta seisoivat hiljaa sängyn vierellä ja katsoivat äitiään kauhuissaan. Tuolloin 1,5-vuotias Akseli halusi vain olla Antin sylissä eikä suostunut katsomaan Miljaan päinkään.
Sairaalassa vierähti kaksi viikkoa. Aivoverenvuodon jälkeen on olemassa riski komplikaatioihin, kuten hengenvaaralliseen aivoinfarktiin, ja Miljaa seurattiin tarkkaan.
Kotona Antti mietti, miten hän kertoo lapsille, jos äiti ei tulekaan enää kotiin. Toipuminen eteni kuitenkin hyvin. Toisen sairaalaviikon alkupuolella valoherkkyys alkoi helpottaa, ja Milja avasi silmänsä. ”Olet ihan eri näköinen silmät auki!” yksi hoitajista heitti hyväntahtoisesti.
Poika juoksi suoraan ohi
Milja katselee käsiään ja nostaa sitten katseensa. Silmät punoittavat. Sairaala-ajan muisteleminen nostaa tunteet pintaan, mutta sitäkin kipeämmältä tuntuu puhua siitä, miten elämä muuttui sairaalassa olon jälkeen.
Milja ja Antti ajoivat sairaalasta suoraan päiväkodille hakemaan lapsia. Akseli leikki päiväkodin pihalla. Milja levitti kätensä ja sanoi hymyillen: Akseli, ihana nähdä!
”Syytin itseäni siitä, että Akseli ei halunnut olla lähelläni. Enhän edes kunnolla jaksanut nostaa häntä, koska en saanut ponnistella.”
Poika juoksi äidin ohi suoraan isänsä syliin. Miljan hymy haihtui, ja kyyneleet tulivat silmiin. Hän katsoi avuttomana Akselia, joka hautasi kasvonsa Antin kaulaan. Eikö lapsi tunne minua enää?
Siitä lähtien perheen arki järjestettiin niin, että Milja sai levätä mahdollisimman paljon. Antti vei lapset päiväkotiin töihin mennessään ja haki heidät töistä tullessaan.
Milja oli päivät yksin kotona ja nukkui. Autoa hän ei saanut ajaa, koska ajokortti oli otettu väliaikaisesti pois. Se oli yllättävän kova paikka.
– Asumme aika syrjässä, eikä täältä pääse oikein mihinkään ilman autoa. Ei ollut kivaa olla muiden armoilla.
Kun Antti tuli iltapäivisin lasten kanssa kotiin, Akseli ei ollut huomaavinaan Miljaa. Hän halusi vain olla isänsä sylissä.
– Syytin itseäni siitä, että Akseli ei halunnut olla lähelläni. Enhän edes kunnolla jaksanut nostaa häntä, koska en saanut ponnistella.
Iltaisin Milja itki turhautumistaan miehelleen.
– Pelkäsin, että menetän lapseni kokonaan.
Erityisen pahalta pojan etääntyminen tuntui siksi, että siihen asti Milja ja Akseli olivat olleet tiivis kaksikko. Jo Akselin ollessa vauva Milja oli joutunut pelkäämään menettävänsä tämän.
Kolmikuisena Akselilla todettiin syöpä, ja vasen lisämunuainen, josta oli löytynyt kysta, poistettiin kokonaan. Etäpesäkkeitä ei onneksi löytynyt.
Milja tarvitsi ammattiapua selviytyäkseen rankasta vauva-ajasta, joka meni tutkimuksissa ravatessa.
– Kävin viime heinäkuuhun asti psykiatrisen sairaanhoitajan vastaanotolla noin kerran kuussa. Ulkopuolisen kanssa jutteleminen on auttanut käsittelemään kaikkea tapahtunutta.
Psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa Milja on käsitellyt myös sitä, miten aivoverenvuoto on vaikuttanut hänen elämäänsä.
Ei jaksa edes seistä
Viime kesästä Miljalle on jäänyt päällimmäisenä mieleen väsymys. Aivoverenvuoto saa tyypillisesti jälkioireekseen fatiikin eli voimakkaan uupumuksen. Milja kuvailee sitä kokonaisvaltaiseksi, henkiseksi ja fyysiseksi väsymykseksi.
– Kun se iskee, silloin ei jaksa edes seistä.
Kesällä fatiikki iski melkein viikoittain. Lapset jäivät pois päiväkodista kesän alussa, kun Milja alkoi jaksaa hieman paremmin. Kotona olemisen rankkuus tuli kuitenkin yllätyksenä. Tilma ja Martta leikkivät paljon keskenään, mutta Akseli vaati jatkuvaa perään katsomista.
– Hän ei pysy hetkeäkään paikallaan vaan juoksee ympäri taloa ja saattaa rikkoa tavaroita mennessään.
Milja ei kesällä tahtonut jaksaa juosta Akselin perässä. Hankaluuksia aiheutti lisäksi se, että Akseli ei osaa vielä puhua. Hänellä on todettu harvinainen, geenivirheestä johtuva Sotosin oireyhtymä, jonka oireistoon kuuluvat muun muassa isokokoisuus ja oppimisvaikeudet.
– Kun Akseli ei pysty kertomaan, mitä hän haluaa, hän turhautuu.
Silloin Akseli saattaa heitellä tavaroita tai lyödä.
Lasten isä oli töissä melkein koko kesän, ja parin viikon kesäloma kului peltohommissa. Pahimpina päivinä Milja oli niin loppu, että hänen teki mieli painella ovesta ulos ja jättää kaikki. Itku tuli monta kertaa päivässä, myös lasten nähden.
– Tilma ja Martta saattavat säikähtää, kun näkevät minun itkevän, ja alkavat hoivata minua.
Koska tytöt ymmärsivät jo paljon, Milja puhui heille avoimesti, mitä hänelle oli tapahtunut ja miksi häntä itketti.
Miljan pelastus ovat olleet sukulaiset ja ystävät, jotka ovat auttaneet lastenhoidossa. Ennen kaikkea Antti on ollut Miljalle korvaamaton.
– Olen kiitollinen Antille siitä, miten hienosti hän hoiti kaikki kotiasiat sillä aikaa, kun olin poissa pelistä. Minun ei tarvinnut ollenkaan miettiä, miten täällä kotona pärjätään.
Pelolle ei saa antaa valtaa
Mitä jos olisin tullut kotiin nukkumaan? Mitä jos sairaalassa olisi vastannut joku toinen päivystävä lääkäri? Jossittelua voisi jatkaa loputtomiin, sillä fakta on tämä: noin puolet lukinkalvonalaisen verenvuodon saaneista kuolee. Suomessa siihen sairastuu noin tuhat ihmistä vuosittain.
Jälkeen päin kävi ilmi, että Miljalla on ollut alttius aivoverenvuotoon mahdollisesti jo syntymästään asti.
Pullistuma on voinut olla valtimossa vuosia, ja helmikuussa se syystä tai toisesta repesi. Kohonnut verenpaine, tupakointi ja runsas alkoholinkäyttö lisäävät SAV:n vaaraa, mutta Miljalla kyse ei ollut niistä.
Valitettavasti taipumus vuotoon ei häviä leikkauksenkaan jälkeen: se voi uusiutua milloin vain.
Muutama päivä haastattelun jälkeen Milja on menossa kontrolliin kuvattavaksi. Kuvaus jännittää, mutta Milja ei halua antaa pelolle valtaa.
– Tavallaan mietin asiaa vähän koko ajan. Toisaalta en onneksi ehdi miettiä sitä kovin paljon, koska arki on niin hektistä.
Kaikesta huolimatta Milja kokee päässeensä helpolla: hän ei joutunut opettelemaan uudestaan kävelemään tai puhumaan, kuten aivoverenvuoto joskus vaatii.
Lähellä kuolemaa käyminen on vaikuttanut Miljan ajatteluun. Mitä hän oikeasti haluaa elämältä? Milja tajusi haaveilleensa jo pitkään sisustussuunnittelijan ammatista, mutta hän ei ollut tehnyt asian hyväksi mitään.
Keväällä toipuessaan aivoverenvuodosta Milja haki ja pääsi sisustussuunnittelijan koulutusohjelmaan. Koulutus on juuri alkanut, ja Milja on siitä innoissaan.
– Olen sanonut kaikille, että tehkää niitä asioita, joista tykkäätte.
Opiskelujen, töiden ja päiväkodin alkaminen on ollut helpotus raskaan kesän jälkeen. Vaikka mahtui kesään toki paljon myös onnenhetkiä.
Yksi ikimuistoisimmista oli eräs toukokuinen päivä. Milja istui sohvalla ja äkkiä Akseli tuli hänen viereensä – ensimmäistä kertaa sitten Miljan sairastumisen. Silloinkin Miljan silmät täyttyivät kyynelistä, sillä kertaa onnesta.
Juttu julkaistiin Kaksplus-lehdessä 7/2019. Haastattelun jälkeen tehdyissä kuvauksissa Miljan aivoissa olevan pullistuman todettiin olevan ennallaan. Seuraava magneettikuvaus tehdään puolentoista vuoden päästä edellisestä.
Kommentit (2)
Itselläni oli juurikin tuo SAV vuonna 2005. Leikattiin töölöössä. Minä opettelin kaiken alusta. kotona odotti 2,5 vuotias tyttö, 1 vuoden ikäinen poika ja eka luokalla oleva vanhin tyttö.. Kun tulin sairaalasta kotiin, en osannut tehdä enää ruokaa, kävely piti opetella uudestaan, edes imuria en osannut käyttää… Minut jouduttiin leikkaamaan 3.5 vuoden aikana 9 kertaa ja lopputulemana jouduin sairaseläkkeelle. Silloin 2005 täytin 30-vuotta. Meni työpaikka ja lopulta avioliittokin…
Itse aivoinfarktin kokeneena tiedän,että päässä on epämääräinen kauhutarina tavallaan kokoajan.
Todella rankka väsymys kuuluu aivo tapahtumiin ja minulla ainakin oli ulkopuoliset äänetkin niin raskaita ja päässä humiseva pitkän aikaa.
Ja ns itkuherkkyys on voimakasta.
Kaikki ne sairastumisen aikaiset tunteet ja muistot eivät katoa,ne säilyy ikuisesti.
Niistä puhuttaessa kaikki nousee pintaan ja itku tulee helposti.
Se voimakas ahdistuksen tunne,minkä muistaa niistä tapahtumista on raskas