Minun tarinani 02.02.2024

Susanne jäi täysin yksin pian kaksosten äidiksi tultuaan: ”Muuta vaihtoehtoa ei ollut”

”Tiesin kyllä, etten ole periksiantaja. En kuitenkaan tiennyt, että olen näin voimakas”, kirjoittaa kaksostyttöjen äiti.

Teksti
Susanne Strömberg
Kuvat
iStock
4 kommenttia

Siinä se oli. 24 / 7 / 365 x 18 vuotta x 2. Aikamoinen yhtälö.

Voin ylpeästi todeta, että kaksostyttöjen totaaliyksinhuoltajuus on nyt lusittu – tehtävä suoritettu.  Vuosiin mahtui iloa, hämmennystä, tuhattaituruutta, turhautumista, yksinäisyyttä, väsymystä, valvomista. Se oli vaativaa työtä, jossa piti olla koko ajan valmiina syöksymään joka suuntaan.

Olin kaksosten syntyessä 36-vuotias. Se oli minusta hyvä ikä saada lapsia. Olin reissannut ja nähnyt maailmaa. Toisaalta toinen vanhempani, äitini, oli valitettavasti ehtinyt kuolla. Lopulta päädyin myös kahden tytön totaaliyksinhuoltajaksi. Syitä siihen en lähde avaamaan. Mutta sanotaan vaikka näin: muuta vaihtoehtoa ei ollut.

Lue myös: Aadan mies ilmoitti erosta synnytysosastolla, kun vaimo vielä vuoti jälkeisiä

Muuttivat omilleen – samaan aikaan

Viime joulukuussa katsoin kotona Netflixiä. En pystynyt keskittymään. Seinän takaa kuului kolinaa, kun lapseni pakkasivat tavaroitaan. Tytöt asettelivat tavaroitaan pahvilaatikoihin kumpikin omissa huoneissaan. He aikoivat lähteä pesästä.

Olin vuosia pelännyt tätä hetkeä. Nyt kun se oli täällä, kaikki tuntuikin luontevalta. Kaksoseni Ansku ja Binsku olivat 18-vuotiaita. Näin sen kuuluikin mennä.

Olen onnistunut kasvattamaan lapsistani rohkeat, itseensä luottavat nuoret ihmiset. Onneksi heidän vuokra-asuntonsa ovat vain kymmenen minuutin kävelymatkan päässä kotoani. Tarvittaessa napanuoraa riittää kyllä sinne asti. Kolmisin olemme olleet tiivis, pyhä kolminaisuus. Elämän olosuhteet tekivät meistä sellaisen.

Eräänlainen selviytymistarina

Kirjoitin kaksosraskaudestani vuoden 2005 Kaksplus-lehden neljänteen numeroon. Otsikko kuului Loistava kaksosraskaus. Yritän tässä jutussa tiivistää, mitä kaikkea 18 vuoteen sen jälkeen mahtuikaan.

Kun lapset olivat vielä vauvoja, välillä ihan hirvitti, että nuo pienet ihmistaimet olivat pelkästään minun vastuullani. Vaikeaa, vastuullista ja raskasta on ollut. Tämä on selviytymistarina.

Olen ollut totaaliyksinhuoltaja: täysin yksin vastuussa koko ajan lasteni arjesta ja kasvatuksesta. Aivan kaikesta. Totaaliyksinhuoltajan lapsella ei ole toista vanhempaa lainkaan, jonka luona lapsi viettäisi säännöllisesti aikaansa tai tapaisi muulla tavoin toista vanhempaansa. 

Voihan hyväosaiset rouvat

Kerro rehellisesti, millaista on olla totaaliyksinhuoltaja”, pyysi minulta kerran eräs kolmen lapsen äiti, jolla oli rikas aviomies. Seuranamme pöydän ääressä oli kaksi muutakin onnekasta äitiä, joilla oli äveriäät miehet mukana elämissään.

Mietin, mitä vastaisin. Totaalinen yksinhuoltajuus tuntuu vähän siltä kuin olisit rampa. Kuin sinulta puuttuisi puolet kehosta. Ja että sinulta puuttuisi puolet ajasta, rahasta, sylistä, resursseista, voimista. Siitä huolimatta pitäisi saada aikaan yhtä paljon ja pystyä samaan kuin kahden vanhemman perheet. Sehän on sula mahdottomuus.

En tiedä, tajusivatko hyväosaiset rouvat mitä tarkoitin, mutta ainakin suorasukainen vastaukseni hiljensi heidät hetkeksi. Sen uskallan edelleen sanoa, että totaaliyksinhuoltajalta vaaditaan monin verroin enemmän psykofyysistä kestävyyttä, sinnikkyyttä, kekseliäisyyttä, kärsivällisyyttä ja elämän epästabiilin tilan sietämistä kuin perheissä, joissa on kaksi toimivaa vanhempaa.

Kävipäs sinulle huono tuuri!

Kylläpä sinulle kävi huono tuuri kun sait kaksoset”, töksäytti kampaajani, johon sattumalta törmäsin kaupungilla.

Hän oli kävelyllä oman tyttärensä kanssa, jolla oli vaunuissa suunnilleen samanikäinen vauva kuin minulla. Valehtelisin, jos väittäisin, ettei kommentista tullut loukattu ja paha mieli.

Joskus tunsin olevani kuin pikkukaupungin matkailunähtävyys työntäessäni kaksosvaunuja lumessa ja sohjossa. Ihmisten päät kääntyivät ihmetyksestä. Silloin ajattelin, että näkisivätpä he, kun nukutan kaksosia eri vaunuissa takapihalla nilkkoja myöten lumessa rämpien. Yhtä työntäen, toista perässä vetäen. Miksi kaksissa eri vaunuissa? Yhteisissä rattaissa yksi lapsi herättää herkästi toisen. Kaksosvaunut jäivät äkkiä pieniksi.

Apu oli kortilla ja yksinäisyys läsnä

Muuten en saanut arjessa paljon apua, mutta onneksi isoveljeni olivat tukena. Yksi tuli käymään joka toinen päivä ja toinen kerran viikossa. Heille olen edelleen todella kiitollinen. Heistä tuli tyttärilleni läheisiä isähahmoja. Myös muutamat naapuruston auttavat naiset olivat tukenani arjessa.

Pistin lapsiini kaiken energiani koko valveillaoloni ajan: puhuin heille paljon, leikin, lauloin, luin satuja ja tanssin heidän edessään suurta vaaleanpunaista huivia heiluttaen. En häpeä kertoa, että vietin vauva-ajasta seitsemisen kuukautta vihreävalkoraidallisessa yöpaidassa lattiatasolla kaksosten kanssa. Puin vaatteet päälle vain ulos lähtiessäni.

Kaksoset oli vaativa kombo. Heillä oli aluksi aivan eri syömisrytmit. Jos tuuri kävi, sain joskus nukuttua jopa kolme tuntia yhteen menoon.

Kun vauvat nukkuivat, sydämeni suli. Katselin heitä autuaasti, ja ihmettelin kuinka ihania ja suloisia he olivatkaan. Siinä he tuhisivat tietämättöminä maailman pahuudesta, epäoikeudenmukaisuuksista ja ongelmista.

Mikä kesäloma?

Milloin sinulla on kesäloma?” ihmiset kyselivät.

Mikä kesäloma, minun teki mieli karjua. Eihän minulla koskaan mitään lomia ollut, ei yhtäkään viikonloppua 18 vuoteen.

Rahaa oli niin, että juuri ja juuri pärjäsimme. Elin taloudellisesti veitsenterällä 18 vuotta. Se tarkoitti osamaksulla ostamista, laskujen eräpäivien lykkäämistä, ystävättären lainaamia tuhansia euroja, kirpputoriostoksia. Suomeksi sanottuna kituuttamista.  

Lapset vaativat koko valveillaoloaikansa läsnäoloa, leikkimistä, kasvattamista ja hoivaa. Samalla  piti yrittää tehdä töitä.

Kolme kokopäivätyötä samaan aikaan

Kun tytöt olivat kaksivuotiaita, yritin jostain kumman syystä aloittaa ammattikorkeakouluopinnot. Kestin niitä puolitoista vuotta. Minullahan oli silloin samaan aikaan kolme kokopäivätyötä: lasteni yksinhuoltajuus, freelancer-toimittajuus sekä opiskelu. Se oli yhdelle ihmiselle totaalisesti liikaa.

Arki oli yllätyksellisessä hetkessä elämistä, jossa pieniä tulipaloja piti sammutella koko ajan. Kun kaksoset esimerkiksi oppivat ajamaan polkupyörällä ilman apupyöriä, tapahtui se samaan aikaan, totta kai. Haparoiden ja kaatuen. Miten ihmeessä auttaa toista kaatuvaa lasta, kun hän, jota jo autoit, tarvitsisi samaan aikaan apuasi?

Kaikki tapahtui samalla kaavalla. Kaksosten kanssa olisi tarvinnut vähintäänkin toiset parit käsiä ja jalkoja avuksi.

Kun lapseni olivat viisivuotiaita, otin vaihto-oppilaan asumaan kanssamme puoleksi vuodeksi. Meille saapui USA:sta 15-vuotias Kimberley, hiljainen ja älykäs tyttö, joka vahvisti kielitaitoamme ja toimi lapsilleni kuin varasisaruksena. Hänen jälkeensä meillä oli useita vaihto-oppilaita Espanjasta, Italiasta, Amerikasta ja Ranskasta.

Murrosiän hurrikaanit ja tsunamit

Tyttöjen ollessa alle kymmenvuotiaita murrosiän ensimmäiset merkit alkoivat kyteä heissä: käytös oli itsepäistä ja pokkuroivaa. Kaksitoistavuotiaana tilanne alkoi pikkuhiljaa edetä uusiin sfääreihin ja yltyi lopulta vauhdilla hurrikaaniksi. Sen jälkeen tsunamiksi.

Puberteettiaika oli kahden samanikäisen nuoren kanssa hirveän raskasta. Sekasorto voisi kuvata tuota ajanjaksoa parhaiten. Joskus tuntui kuin nuorten aivot eivät osaisi löytää ainuttakaan loogista käyttäytymiskaavaa.

Homma ei jäänyt meillä ovien paukahduksiin, vaan me naiset otimme yhteen ja kovaa. Hankalinta oli jälleen kerran käsitellä tilannetta yksin. Murrosikäisille toisen vanhemman puuttuminen aiheutti ison, ylimääräisen henkisen identiteettikriisin. Olin osannut odottaa sitä, mutta reaktion voimakkuuteen en silti osannut varautua.

Arvoa lastenhoidolle ja kasvattamiselle

18 vuotta pyöritin koko sirkusta yksin vajavaisin resurssein. Se on äärettömän kova suoritus, vaikka sen itse sanonkin. Olen todella ylpeä lapsistani – ja meistä. Me teimme sen!

Sen haluan sanoa, että lasten kasvattaminen ja hoitaminen on maailman vaativinta ja vastuullisinta työtä. Annetaan sille arvoa. Äitiyden tunne on ihmeellinen. Siinä on vahvinta alkuvoimaa, jotain mikä antaa syvän merkityksen olemassaololle. Mutta kaikella on aikansa.

Sirkuksen hiljennettyä on tullut jälleen minun aikani loistaa.

Lue myös: Miia syötti kaksosia upouudessa asunnossa, kun hänen miehensä kaksoiselämä paljastui: ”Lapseni antoivat syyn nousta aamuisin”

Lue myös

Kommentit (4)

En voi kuin tuntea suurta myötätuntoa kirjoittajaa kohtaan. Vain toinen kaksosten äiti voi tietää, miltä kaksosten vanhemmuus tuntuu ja miten arjen haasteet kuormittavat. Muistan kun neuvolan täti sanoi minulle, että oletko ajatellut mennä vauvojen kanssa metsälenkille….ööö…en, koska kaksosten vaunut ovat melko leveät…ja rinkassa en taida jaksaa heitä kuljettaa…Hienon työn olet äitinä tehnyt ja suuri halaus sinulle toiselta tuplamammalta.

Voi kunpa me kaikki osaisimme olla vähemmän kärkkäitä. Niillä ”hyväosaisilla rouvillakin” on ollut elämässä omat murheensa, niin kuin meillä kaikilla. Ehkä kampaaja heitti epäonnistuneen vitsin, kun tietää mitä lasten kasvatus on. Miksi edes muistella mokomaa… Hienoa, että kaksoset ovat kasvaneet kunnon kansalaisiksi ja että äiti jaksoi teinien uhmat. Kaikkea hyvää kirjoittajalle lapsineen.

Yhdyn aiempaan kommenttiin; totaaliyksinhuoltajuus on varmasti tosi rankkaa, mutta tosiaan murheensa kullakin. Toisella sairas/sairaat lapset, toisella isä/äiti, joka ei ota mitään vastuuta lapsista vaan on käytökseltään ja kuormittavuudeltaan kuin yksi lapsi lisää. Silti – suorituksesta saa olla ylpeä. ❤️ Kärkkäys vaan hiukan kolahtaa ja saa ajattelemaan omakohtaisesti, että omat haasteet ovat leikanneet terävän kärjen omasta puheesta – harvoin tiedämme riittävästi voidaksemme verrata/kisailla siitä kenellä oli huonoimmat kortit joihin nähden silti pärjäsi parhaiten.

Myös minä olin kaksosten yksinhuoltaja, mutta koin sen todella eri tavalla. Vilpittömästi voin sanoa että se oli elämäni parasta aikaa. Teimme arjessa asioita yhdessä. Oli myös paljon kohtuuhintaisia harrastuksia. Luimme, lauloimme, tanssimme, leivoimme, leikimme. Nyt he ovat omassa elämässään mutta pitävät tiiviisti yhteytta.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kaupallinen yhteistyö

Kokeile Kaksplussan laskureita

X