Terhi oli varma, ettei halua lapsia - 40-vuotiaana hän on kaksi vesisynnytystä kokenut uusperheen äiti

Tanskassa asuva uusperheen äiti Terhi-Anneli Koivisto, 40, ei ajatellut koskaan saavansa lapsia. Kymmenisen vuotta sitten koko elämä muuttui kertaheitolla.

Teksti

Piia Sainio

Kuvat

Kristiina Kurronen

”Olen aina ollut taivaanrannanmaalari, sellainen omissa ajatuksissani viipyilevä. Luulin, etten ole äitityyppiä. En viihtynyt arjen rutiineissa ja kammoksuin perhe-elämän sosiaalisuutta. Jos minulla olisi perhe, missä sitten olisi oma tilani? Olin varma, että minusta ei tule äitiä.

Ajattelin näin siihen hetkeen saakka, kun tajusin, että minulle on tulossa vauva. Olin 30-vuotias, asuin Helsingissä ja tein freelancerina kuvaustöitä. Seurustelin tanskalaisen Peterin kanssa, jolla oli kaksi lasta kahden eri naisen kanssa. Hän oli tullut isäksi 19-vuotiaana eikä tuolloin oikein innostunut vauva-arjesta.

Elias tuli maailmaan lempeästi vesisynnytyksellä.

Minua taas ei pelottanut enää ollenkaan. Vaikka raskaus oli suunnittelematon, minusta tuntui, että näin tämän kuuluikin mennä. Asiat etenivät minulle sopivalla tavalla, intuitiolla.

Muutin Tanskaan pikkukaupunkiin

Odotusaikana muutin Peterin luo Tanskaan, pieneen Frederician kaupunkiin parin tunnin ajomatkan päähän Kööpenhaminasta. En osannut tanskaa enkä tuntenut juuri ketään, olin ulkopuolinen. Myöhemmin se on välillä ahdistanut, mutta tuolloin nautin siitä. Sain rauhassa asettua.

Terhi ja Elias esittelivät vastasyntyneen Eliaksen kypen välityksellä mummulle Suomeen 2010.

Tanskassa jokainen raskaana oleva saa oman kätilön, jota kutsutaan maaäidiksi, jordmor. Minun maaäitini vakuutteli, että kehoni kyllä kantaa minut synnytyksen yli. Hänen voimapuheensa loi minuun itseluottamusta ja piti taustalla itäneen synnytyspelon poissa.

Ensimmäisistä neuvolakäynneistä lähtien hän valmensi minua luonnolliseen synnytykseen. Niin esikoiseni Eliaksen synnytys kuin sitten myöhemmin Askin synnytys olivat vesisynnytyksiä. Mitään toimenpiteitä synnytysten aikana ei tehty, kätilö vain kävi kerran kuuntelemassa vauvan sydänääniä ja auttoi ponnistusvaiheessa.

Terhi hoiti Eliasta kotona tämän ensimmäisen vuoden.

Synnytykset olivat rauhallisia, eikä niihin kuulunut huutoa. En muista niistä juuri mitään, koska heittäydyin kipuun. Se ohjasi minua ponnistamaan aina oikealla hetkellä.
Molemmilla kerroilla sain itse nostaa vauvan vedestä syliini. Kolmen tunnin päästä pääsimme kotiin. Tanskassa ajatellaan, että sairaalaan ei pidä jäädä yhtään pidemmäksi aikaa kuin on tarpeellista, jotta vauvan ja äidin symbioosi ei häiriinny.

Vauva herätti ikiaikaisen äidinvaiston

Kun hoidin esikoistani, jokin ikiaikainen äidinvaisto heräsi minussa. Sylissäni oli pieni ihminen, ja minun oli pidettävä se hengissä. Tehtävä ei ollut pelottava vaan juuri sitä, mitä silloin tarvitsinkin. Minun oli aika laajentaa fokustani, irtaantua itsekkäästä ja työkeskeisestä elämäntavasta.

Ensimmäisen vauvavuoden jälkeen aloin haaveilla toisesta lapsesta. Ask syntyi kolme vuotta myöhemmin. Nyt Elias on 8- ja Ask 5-vuotias. Perheeseemme kuuluvat myös Peterin esikoinen Freja, 19, joka on aina asunut äidillään, sekä Tobias, 15, joka asuu osan aikaa meillä. En ole koskaan yrittänyt olla heille toinen äiti, vaan turvallinen aikuinen, joka on läsnä.

Rento äiti. Retkellä Skagenin hiekkarannalla parivuotiaan Askin kanssa.

Olen oivaltanut, että äitinä minun ei tarvitse olla mitään muuta kuin mitä olen. Minä riitän tällaisena. Minun ei tarvitse muuttaa persoonallisuuttani. Saan olla rento äiti, intuitiivinen ja epäjärjestelmällinen, vaikka ne eivät välttämättä olekaan hyödyllisiä piirteitä silloin, kun perheessä on monta lasta.

Näytän lapsilleni – ja muillekin – avoimesti, millainen olen. Minullekin voi tulla paha mieli, minäkin suutun ja välillä mokailen ja unohtelen asioita. Omalla epätäydellisellä persoonallani haluan opettaa lapsilleni, että he ovat riittäviä ja rakkaita juuri sellaisina kuin ovat.

Jos heistä jonain päivänä tulee vanhempia, en halua, että he lähtevät suorittamaan täydellistä vanhemmuutta. Se voi viedä harhaan.

En tarvitse lomaa lapsistani

Koska en pidä yllä kulisseja, perheen kanssa oleminen on helppoa. Minulle ei ole koskaan tullut sellaista oloa, että tarvitsisin lomaa lapsistani.

Elias aloittaa nyt koulussa kolmannen luokan, Ask käy päiväkodissa. Tobias harrastaa parkouria ja skeittausta, ja hänen kaverinsa saattavat tupsahtaa meille kylään vaikka avoimesta ikkunasta. Usein meillä onkin melkoinen joukko eri-ikäisiä poikia talossa, etenkin jos mieheni ystäviä on piipahtanut kahville.

Tanskaa osaan jo sujuvasti, mutta päivällispöydässä meillä puhutaan kolmea kieltä. Mieheni ja Tobiaksen kanssa puhun englantia vanhasta tottumuksesta, tanskalaiset puhuvat tanskaa keskenään, ja minä puhun pojilleni suomea. Ask vastaa tanskaksi, Elias suomeksi. Kipeimmät kokemukseni liittyvät siihen, että lapsi ei olekaan sanonut minua äidiksi. Mor ei oikein tunnu miltään.

Tanskalainen mentaliteetti kuitenkin sopii minulle hyvin. Lapsiperheiden elämä vaikuttaa Suomessa todella aikataulutetulta, esimerkiksi harrastuksia on paljon. Meillä lapset hilluvat vapaasti. En ohjaile heitä, mutta tuen lapsia heidän omissa pyrkimyksissään.”