Tuijalla oli takanaan vuosien peliriippuvuuskierre, mutta eräs perjantai-ilta avasi hänen silmänsä: ”Olin uhraamassa lapsenikin pelaamiselle”
Uhkapelaaminen hallitsi Tuijan elämää monta vuotta. Nyt hän auttaa työkseen saman kokeneita.
Oli perjantai-ilta. Puoliso oli laittanut Tuija Pekkalan selkä seinää vasten.
Lupaa minulle, että enää ei paljastu yhtään enempää velkaa ja valheita. Jos paljastuu, haen lapsen yksinhuoltajuutta ja sinun pitää pysyä pois elämästämme, mies vaati.
– Piti valita perhe tai pelaaminen, Tuija sanoo ja kyyneleet nousevat silmiin.
Se oli hänen pahin pohjakosketuksensa.
Tuija oli kymmenen vuoden aikana eronnut miehestään sekä menettänyt työpaikkansa ja asuntonsa nettipokerin vuoksi. Pari vuotta aiemmin hän oli kuitenkin palannut miehensä kanssa yhteen.
– Työpaikan menetyksen, asunnon ja luottotiedot voi korjata aika helpostikin, jos ottaa apua vastaan. Mutta nyt olin uhraamassa lapsenikin pelaamiselle.
Tuija vannoi, ettei ole enempää salaisuuksia, vaikka oli.
Hän ymmärsi, että mies oli äärimmäisen pettynyt ja väsynyt takomaan järkeä vaimonsa päähän.
– Koko perhe oli pelaamiseni vuoksi fyysisesti ja henkisesti aivan lopussa.
”Olin kuvitellut olevani parempi riippuvainen”
Yhdeksän aikaan samana iltana Tuija soitti Avominnen päihdeklinikalle, joka on nykyisin hänen työnantajansa.
– Se oli viimeinen paikka, josta en ollut hakenut apua, vaikka klinikan Riihimäen toimipiste sijaitsi samassa kerrostalossa, missä silloin asuimme, hän kertoo.
Tuija oli hakenut apua eri paikoista ja käynyt terapiassa. Apu ei kuitenkaan ollut niin kokonaisvaltaista ja pitkäkestoista kuin riippuvuussairaudesta toipuminen useimmiten vaatisi.
Puhelimeen vastannut työntekijä ohjasi Tuijan osallistumaan päihde- ja peliriippuvuusluennolle yhdessä puolisonsa kanssa heti seuraavana päivänä.
Luennon alussa Tuijaa ärsytti, että hänen piti kuunnella myös alkoholismia käsittelevä osuus.
– Olin aina ajatellut, että eihän minun pelaamiseni ole niin paha asia. Enhän käyttänyt huumeita enkä ryypännyt.
Peliriippuvuuden kanssa kamppaillessaan Tuija pelasi kotona ja huolehti omasta mielestään hyvin lapsensa tarpeista.
– Olin yrittänyt puolustella omaa toimintaani sillä, että olen parempi riippuvainen kuin esimerkiksi päihderiippuvainen.
Samaa hän oli kuullut myös läheisiltä ja muutamilta ammattilaisilta: onneksi sä et ole sentään päihderiippuvainen. Ongelman vähättely oli mahdollistanut sairauden etenemisen.
Vain kymmenen minuuttia luentoa kuunneltuaan Tuija kuitenkin tunnisti omat käyttäytymismallinsa.
– Kaikilla riippuvuuteen sairastuneilla on hyvin samanlainen käyttäytymismalli, vaikka elämäntilanne ja sosioekonominen asema voivat vaihdella. On aivan sama, onko riippuvuuden aiheuttaja päihteet, lääkkeet, pelaaminen tai shoppailu, riippuvuussairaus johtaa samantapaisiin seurauksiin.
Tuijan mielestä tieto sairauden mekanismeista on hoidon alkuvaiheessa kaikkein tärkein asia.
– Olen sairastunut sairauteen, josta ei parane koskaan. Mutta tästä sairaudesta on mahdollista lähteä toipumaan. Toivotonta tapausta ei ole niin kauan, kun hengittää.
Sairastunut valehtelee myös itselleen
Nykyään Tuija kohtaa työssään lapsiperheitä, joissa jompikumpi vanhemmista on sairastunut riippuvuuteen.
– Riippuvainen valehtelee hyvin vahvasti myös itselleen. Kun ongelmat tulevat julki, ollaan jo syvissä vesissä.
Sairastunut yrittää viimeiseen saakka salata riippuvuuttaan ja korjata asioita omin voimin. Valehtelu, salailu, riidat ja syyttely lisääntyvät perheessä. Riippuvainen vanhempi saattaa olla fyysisesti paikalla, muttei henkisesti läsnä.
Tuija ei puhu riippuvuudesta, vaan riippuvuussairauksista.
– Kun itse hakeuduin hoidon piiriin, sain kymmenen vuoden pelihistorian jälkeen ensimmäistä kertaa kuulla, mitä riippuvuussairaudet ovat. Kyse ei ole minun huonoudestani tai selkärangattomuudestani, vaan vakavasta sairaudesta.
”Ensimmäistä kertaa tunsin olevani todella hyvä”
Tuijan pelaaminen alkoi kokeilunhalusta. Hän oli 18-vuotias ja raskaana. Yhdessä miehensä kanssa hän sai idean kokeilla nettipokeria. Tuija tunsi pelin säännöt, muttei ajatellut olevansa hyvä pokerinpelaaja.
– Koin ensimmäistä kertaa elämässäni, että olen luonnostaan todella hyvä tässä hommassa. Jotenkin osasin lukea sitä pöytää. Miehenikin huomasin sen ja sanoi, että sähän pelaat paremmin kuin minä.
Vuosia myöhemmin Tuija ymmärsi janonneensa toisten ihmisten hyväksyntää ja arvostusta. Sillä oli oma osuutensa peliriippuvuuden muodostumiseen.
Kun Tuija odotti esikoistaan, hänen lapsuudenperheessään tapahtui iso tragedia. Tuijan sisko menehtyi yllättäen.
– Koin suuria vihan, menetyksen ja katkeruuden tunteita. Samaan aikaan raskaus tuotti iloa ja onnea. Jouduin valitsemaan, olenko onnellinen vai annanko itselleni luvan surra. Myöhemmin olen ymmärtänyt, että tunnetaitoni eivät olleet kovin hyvät.
Kun Tuija oli ahdistunut, stressaantunut tai vihainen, hän kirjautui sisään nettikasinolle. Ensimmäisen puoli vuotta hän pelasi miehensä rahoilla.
Mies oli reissuhommissa ja Tuija oli yksin kotona. Mies oli antanut hänelle pankkitilinsä tunnukset ja luvan siirtää sieltä rahaa pelitilille.
Eräänä iltana mies pyysi Tuijaa katsomaan tiliotettaan. Tililtä oli huvennut nettikasinolle 3000 euroa puolen vuoden aikana.
– En ollut itse edes tajunnut, että olin hävinnyt niin paljon. Olin kuvitellut pelaavani voitokkaasti.
Tuija oli jäänyt koukkuun jo ensimmäisellä pelikerralla ja hänen mielensä sivuutti tappiot nopeasti.
– Ajattelimme, etten osaa käsitellä rahaa. Siltä istumalta päätettiin, että pelaaminen loppuu tähän.
”Keksin lapselle puuhaa, jonka aikana voin joko pelata tai olla puoliunessa”
Jo kuukauden kuluttua Tuijan mielessä alkoi pyöriä ajatus: voinhan minä muutamia kymppejä omia rahojani pelata, ei se kaada talouttani.
– Tällä ajatuksella oikeutin pelaamisen.
Tuija pelasi usein aamukahvia juodessaan. Hän pelasi lapsen päiväunien aikaan ja kauppareissulla peliautomaatilla. Kun hän ei saanut yöllä unta, hän meni nettiin pelaamaan.
Pelaaminen sekä siihen liittyvät tunteet ja huolet veivät lähes kaiken energian.
– Huolehdin lapsen päivärutiineista, mutta olin emotionaalisesti poissaoleva. Jos lapsi halusi tehdä jotain kanssani, keksin sellaista puuhaa, että pystyin samalla joko pelaamaan tai nuokkumaan puoliunessa sohvalla.
Kun lapsi oli kaksivuotias, Tuijan mies löysi maton alle piilotetut pikavippilaskut. Tuija oli velkaantunut 35 000 euroa ja luottotietojen menetys oli lähellä.
Pari päätti erota ja Tuijan läheinen otti lainan, jolla pelivelka maksettiin pois.
Tuija lopetti jälleen kerran pelaamisen – mutta päätös kesti vain reilun kuukauden. Laskujen maksamisen jälkeen tilille jäi niin pieni summa rahaa, että Tuija ajatteli tuplata sen pelaamalla.
Tuijan pelaamattomuusjaksot kestivät aina 4–6 viikkoa kerrallaan. Itseinho alkoi kasvaa, ja hän oli todella väsynyt. Sairauslomat alkoivat lisääntyä, ja lopulta Tuija ei enää jaksanut edes ilmoittaa töihin, ettei ole tulossa. Kahden varoituksen jälkeen hän sai potkut.
– Läheisille selitin, että olin irtisanoutunut, koska lähden opiskelemaan. Niin kuin lähdinkin.
Seuraavaksi lähti asunto alta maksamattomien vuokrien vuoksi. Mutta kaupungilta järjestyi heti uusi asunto tilalle.
Pahinta on identiteetin ja ihmissuhteiden tuho
Puolentoista vuoden eron jälkeen Tuija palasi yhteen miehensä kanssa. Suhteessa ei kuitenkaan ollut luottamusta.
– Minun luottamukseni elämään ja perusturvallisuuteen oli romuttunut täysin. Mieheni puolestaan ei luottanut mihinkään, mitä sanoin. Jos totesin, että ulkona paistaa aurinko, hänen piti mennä tarkistamaan, paistaako se varmasti.
Sitten tuli lokakuinen perjantai-ilta, jolloin Tuija jäi viimeisen kerran kiinni valehtelusta ja pelaamisesta.
– Tajusin, että nyt olin menettämässä korvaamattomat ihmiset elämässäni. Niin syvälle ihminen menee riippuvuutensa kanssa, että se vie lopulta aivan kaiken, Tuija sanoo.
– Tällä sairaudella ei ole mitään tekemistä oman tahdon kanssa. Lopulta riippuvuus ohjaa kaikkia valintoja, tekoja ja tekemättä jättämisiä.
Tuijan mielestä riippuvuussairaus aiheuttaa kaikkein pahinta tuhoa omassa identiteetissä ja sosiaalisissa suhteissa.
Lopulta Tuija otti vastuun. Hänen oli itse tehtävä muutos. Kukaan muu ei voinut sitä hänen puolestaan tehdä.
Kohti toipumista
Ensimmäisen päihde- ja peliriippuvuusluennon jälkeen Tuija tunsi helpotusta. Hän ajatteli, että maailmassa on tuhansia ihmisiä, jotka ovat toipuneet riippuvuussairaudesta ennen häntä.
– On muitakin vaihtoehtoja kuin yksin kuoleminen, mihin riippuvuussairaudet valitettavasti lopulta johtavat.
Tuija soitti isälleen, joka suostui maksamaan hänen hoitonsa yksityisellä klinikalla.
– Siinä kohtaa, kun sairastunut on valmis sitoutumaan hoitoon, rahaa ei yleensä ole juuri lainkaan. Osa kunnista antaa maksusitoumuksia hoitojaksoon kolmannelle sektorille, mutta eivät kaikki, Tuija kertoo.
Tuijan hoito kesti vuoden. Ensimmäiset kuusi viikkoa olivat intensiivistä ryhmäterapiaa. Hoidossa Tuija oppi erottamaan sairauden tuottamat käyttäytymismallit omasta itsestään. Mielen kieltotila lähti purkautumaan.
Tuija oivalsi myös, että hänen olisi opeteltava käsittelemään omia tunteitaan.
– Mitä rehellisemmin näen oma pelaamiseni ja käyttäytymiseni, sitä vastenmielisempi on ajatus, että pelaisin vielä joskus.
Tammikuussa Tuija maksoi viimeisen pelivelan läheiselleen.
– Hyväksyin sen, että minulla menee vuosia maksaa velat pois. Otin sen kunnia-asiana.
Tuijan mielestä velkoja ei voi lähteä hoitamaan ennen kuin riippuvuussairaus on hoidettu. Hän on myös sitä mieltä, ettei riippuvuutta voi hoitaa kontrolloinnin ja hiljalleen vähentämisen keinoin.
Uusi perusta perhe-elämälle
Perhe-elämää ryhdyttiin rakentamaan uudelle perustalle. Se vaati kuitenkin vielä yhden vuoden pituisen erillään asumisen. Tuija tarvitsi tilaa jaloilleen nousemiseen.
Tuija on kertonut lapselleen yhdessä puolisonsa kanssa, että äiti on ikään kuin allerginen pelaamiselle: jos äiti pelaa, siitä tulee vakavia haittoja.
– Lapsen ei tarvitse jäädä asian kanssa yksin, jos jokin on jäänyt mietityttämään. Kaikki saavat tuoda rehellisesti julki omat ikävätkin tuntemuksensa ja muistonsa, ja mitä vain saa kysyä.
Kun lapsi haluaa tehdä jotain äitinsä kanssa, Tuija keskittyy täysin olemaan hänen kanssaan. Perheen sisäinen luottamus on alkanut rakentua pelaamattomista päivistä.
– Pelihimo on iskenyt alle viisi kertaa kuuden viime vuoden aikana. Tiedostan, että minulla on edelleen tämä sairaus. Mutta minulla on myös työkalut käsitellä tunteitani ja elämässäni tapahtuvia asioita. Osaan toimia terveellä tavalla.
Tuija ei rapsuttele kasinoarpoja eikä pelaa pokeria edes tulitikkuja panoksena käyttäen. Hän ei halua olla alkoholin vaikutuksen alaisena paikoissa, joissa on pelikoneita tai pokeripöytä.
– Jos leikin ajatuksella pelaamisesta, annan sairaudelle pikkurillin. En pelaa edes kännykkäpelejä, jotka muistuttavat uhkapelaamista. En halua huomata, että olen siirtynyt leikkipelien kautta takaisin rahapelaamiseen.
Tuija ei halua sairastua uudelleen jonkin muun asian vuoksi.
– Jos en olisi tutustunut nettipokeriin, uskon että geeneistäni johtuen olisin ennemmin tai myöhemmin sairastunut johonkin muuhun riippuvuuteen.
Tuijalta kysytään usein, tuliko pelaamisen tilalle jokin muu riippuvuus.
– Tilalle tuli elämä. Olen tajunnut, että kaikkein eniten haluan elämääni luottamusta, rehellisyyttä ja turvallisuutta. Kun voin luottaa itseeni, koko maailma on minulle avoinna.
Jaa oma kokemuksesi