Minun tarinani 26.12.2015 Päivitetty 27.05.2024

Yksikätisen äidin tarina: ”Sain sittenkin perheen”

Dysmeliaa sairastava Sari ahmi yhdessä vaiheessa kaikki lehtijutut perheellisistä vammaisista. Hän ajatteli, että jos hekin ovat saaneet perheen, niin ehkä hänkin jonain päivänä, vammastaan huolimatta. Ja sitten kohdalle osui oikea mies.

Teksti
Matilda Katajamäki
Kuvat
123RF

“Vasemmassa kädessäni on dysmelia, eli se on syntymästäni asti puuttunut kyynärtaipeen alapuolelta. Lapsuudenkodissani se oli täysin luonteva asia: käsi vain puuttui, ja asioita sovellettiin sen mukaan.

Yhtä luontevasti asiaan suhtautui alusta asti mieheni Mika. Ensimmäisillä treffeillämme hän totesi, että mitäs väliä sillä on, ukiltakin puuttui sormia.

Oman perheen saaminen ei ollut minulle itsestäänselvyys. Olin aina toivonut saavani jonain päivänä omia lapsia, mutta vasta kolmekymppisenä aloin tosissani ajatella, että nyt olisi aika kiva jo löytää sopiva mies.

Tiesin, että mieheltä vaatisi vähän rohkeutta olla erinäköisen naisen kanssa, ja hänen pitäisi osata katsoa muutakin kuin ulkonäköä.

Ahmin siihen aikaan kaikki löytämäni lehtijutut perheellisistä vammaisista. Loin itseeni uskoa, että jos hekin ovat saaneet perheen, niin ehkä minäkin joskus.

Lue myös: Pyörätuolissa istuvan äidin tarina: “Sain perheen koska terveyteni romahti”

Esikoisen synnytys oli viedä hengen

Olen ammatiltani tie- ja katusuunnittelija insinööritoimistossa. Rakastin pienenä pikkuautoleikkejä, ja nyt suunnittelen oikeita teitä ja parkkipaikkoja!

Talvella 2003 tein paljon ylitöitä. Eräänä iltana kello kuudelta kyllästyin, avasin deittipalstan ja vastasin kahdelle miehelle, joista toinen oli Mika. Se oli kummallekin ensimmäinen ja viimeinen kerta sivustolla, ja olenkin jälkikäteen nauranut, että se oli kuin olisi hakenut miehen kaupan hyllyltä.

Esikoiseni Petra syntyi lapsettomuushoidoilla kolmen vuoden yrityksen jälkeen. Olin aika kärsimätön odottamaan raskautta. Yritin panostaa töihin ja harrastuksiini, vaikka ne eivät enää tuntuneet antavan tarpeeksi sisältöä elämääni, ja olinkin koko vuoden 2007 kohtuullisen äreä.

Mika oli siksikin hyvin helpottunut, kun Petra lopulta syntyi!

Petra syntyi terveenä, mutta synnytys oli vähällä viedä henkeni. Kohtuuni jäi istukan pala, joka aiheutti runsaan verenvuodon, ja lääkärit taistelivat hengestäni seitsemän tuntia.

Pääsin kotiin jo viiden päivän päästä, mutta henkinen toipuminen kesti kauemmin. Synnytyksen takia ajattelin Petran syntymän jälkeen, että hän jää ainoaksi lapseksi. Parin vuoden päästä päätimme kuitenkin kokeilla vielä hoitoja, mutta ne tuottivat vain kohdunulkoisen raskauden ja kaksi keskenmenoa.

Ajattelin, että tämä todellakin oli tässä.

Lue myös: Down-lapsen äiti: “En vaihtaisi häntä kehenkään”

Vamma haittasi pikkuvauva-aikana

Mutta melkein heti viimeisen keskenmenon jälkeen Oskari päätti tulla aivan itsekseen. Olin 40-vuotias ja lääkäri totesi, että hedelmällisyyteni on nyt parhaassa terässä!

Äitiydessä vammastani on ollut eniten haittaa pikkuvauvojen hoidossa, koska he eivät vielä kannattele niskaansa. Jouduin keplottelemaan pyllynpesut pesurättien avulla hoitopöydällä, ja luonani kävi jonkin verran myös kaupungin avustajia.

Koska kantaminen on minulle vaikeaa, olen ollut helpottunut, kun lapset ovat saaneet omat jalat alleen.

Dysmelia ei ole perinnöllinen

Viihdyin hyvin kotiäitinä. Rutiinien ylläpitäminen on minulle luontaista. Päivät ovat helpompia, kun niissä on tarkka järjestys, ja äitikin saa sen mukaisen rauhallisen hetkensä.

Menimme ulos joka aamu- ja iltapäivä ja olen edelleen tarkka Oskarin päiväunista. Ruuanlaiton sen sijaan olen opetellut pakolla, se ei todellakaan ollut intohimoni ennen lapsia.

Olin suunnitellut olevani kotona pidempään, mutta suunnitelmat muuttuivat ja palasin vähän aikaa sitten töihin. Oli hyvin vaikea viedä Oskari hoitoon näin pienenä, mutta siihen oli monta syytä.

Käteni ja selkäni olivat aina kipeinä painavan pojan kantamisesta ja hoitamisesta, minua tarvittiin töissä, ja aloin olla hieman väsynytkin kotona oloon. Dysmelia ei ole perinnöllinen, mutta pohdin tietenkin odotusaikoina myös lasten terveyttä.

Lue myös: 7 keskenmenoa saanut äiti: “Lapsemme on ihme”

Helpotus terveistä lapsista

Luulen, että lapsen vammaisuus olisi ollut minulle sokki yhtä lailla kuin muillekin, ja olin muiden lailla syvästi helpottunut, kun lapset olivat terveitä. Toisaalta olisin kyllä tiennyt, että vammankin kanssa selviää.

Äitiys on tehnyt minusta itsevarmemman. Se johtuu ehkä siitä, että olen saavuttanut asian, jota halusin pitkään. Minulla on nyt vammastani huolimatta onnellinen elämä. Myös soittoharrastukseni on minulle tärkeä: soitan baritonitorvea puhallinorkesteri Mansetissa.

Nyt lapsilukumme on oikeasti tässä. Tämä äiti ei jaksa enempää vauvoja ja täyttää jo 42 tänä vuonna. Oskarin kanssa valvominen 40-vuotiaana oli selvästi raskaampaa kuin Petran kanssa 37-vuotiaana. Työmaailmakin kiinnostaa jo kovasti pitkän kotona olon jälkeen.”

Juttu on julkaistu Kaksplussassa numerossa 6/2013.

Lue myös:
Koskettava tositarina: Synnytysvauriosta toipuminen vei vuosia
Selviytymistarina: Äidiksi vaikeasta munuaissairaudesta huolimatta

Jaa oma kokemuksesi

Kaupallinen yhteistyö

Kokeile Kaksplussan laskureita

X