Pienten lasten äiti lähti yksin lomalle – miten kävi?
Pikkulapsiperheen arkeen väsähtänyt äiti lähti yksin ulkomaanmatkalle. Osasiko hän ottaa rennosti vai menikö matka pelkäksi ikävöimiseksi? Lue, mitä matkasta jäi käteen.
”Voi, kunpa voisin lähteä joksikin aikaa kauas pois!”, puuskahdin miehelleni elokuisena iltana, kun olimme saaneet 2- ja 5-vuotiaat lapsemme nukkumaan.
Olin väsähtänyt. Kotona olemiseen, lasten tappeluiden selvittämiseen, 2-vuotiaan uhmaan ja 5-vuotiaan eskariuhmaan, oman ajan vähyyteen, kaikkeen.
Teen osa-aikaisesti töitä, jolloin isompi on esikoulussa ja pienempi päiväkodissa, mutta ison osan viikosta olen kotona lasten kanssa. Arjen pyörityksen hoidan pitkälti yksin, koska mieheni tekee yrittäjänä pitkää päivää.
Lapseni ovat kaikkeni, enkä vaihtaisi heitä mihinkään, mutta tarvitsin kipeästi hetkellistä vapautusta kaikesta vastuusta ja velvollisuuksista. Halusin taas muistaa mitä muuta olen kuin pelkkä äiti.
”Sitten sun pitää lähteä”, mieheni vastasi.
Myötätuntoa toisia vanhempia kohtaan
Lentokoneen humina ei onnistu peittämään alleen muutaman penkkirivin päästä kuuluvaa taaperoikäisen lapsen itkua. Huomaan, että vieruskaverini huokailee ärtyneenä metelille.
Minua huuto ei häiritse. Tunnen voimakasta myötätuntoa lapsen vanhempia kohtaan. Tiedän tasan tarkkaan, millaista on matkustaa lentokoneessa pienen lapsen kanssa. Se on stressaavaa, jatkuvaa viihdytystä ja tyytyväisenä pitämistä.
Yritän telepaattisesti viestittää lapsen vanhemmille kaiken empatiani ja syvennyn taas kirjaani. Lentoni kestää neljä tuntia. En pidä lentämisestä. Se on mielestäni epämukavaa ja pitkäveteistä.
Saan kuitenkin olla lennolla omassa rauhassani, ja tiedän olevani todella onnekas. Olen matkalla Maltalle, Slieman kaupunkiin, mukanani selkäreppu, johon vähäiset tavarani mahtuivat mainiosti, ja edessäni kaksi kokonaista päivää oman onneni nojassa, vapaana äidin roolista.
Kerrankin aikaa meikata
Herään hotellihuoneessani Slieman aurinkoiseen aamuun. En muistanutkaan, että aamutoimet voivat sujua näin nopeasti, kun ei tarvitse huolehtia kuin itsestään.
Kotona aamuni menevät siihen, että ruokin, puunaan ja puen lapset esikoulua ja päiväkotia varten. Sitten sutaisen nopeasti hiukset kiinni ja syön jotain, jos jää aikaa. Nyt kun kerran on aikaa ja rauha, innostun jopa meikkaamaan. Koti-Suomessa tartun meikkipussiin nykyään todella harvoin. Tämä jos mikä on arjen luksusta!
Pyhitän kokonaisen päivän Maltan pääkaupungille Vallettalle, jonne on Sliemasta vain kymmenen minuutin lauttamatka. Vaeltelen tuntikausia 1500-luvulla perustetun kaupungin kapeilla kujilla. Pysähtelen ihailemaan vanhoja rakennuksia, piipahdan huikeassa Pyhän Johanneksen katedraalissa ja osallistun opastetulle kierrokselle Casa Rocca Piccolan aateliskodissa.
Melkein huomaamattani rekisteröin jatkuvasti paikkoja, joista etenkin esikoiseni pitäisi, jos tulisimme tänne koko perhe yhdessä. Ohitan Pyhän Elmon linnoituksen ja Suurmestarin palatsin asevarastoineen. Tiedän, että linnoista ja kaikesta niihin liittyvästä intohimoisesti kiinnostunut esikoiseni lähtisi näihin kohteisiin innosta hyppien. Melkein harmittaa, että hän ei ole mukanani näkemässä näitä paikkoja.
Kukaan ei tarvitse minua
Olen etukäteen etsinyt TripAdvisorista parhaat arvostelut saaneet kasvisruokaravintolat. Syön herkullisen salaatin ravintolassa, jonka terveysruoille lapseni nyrpistelisivät.
Rakastan syödä terveellisesti, mutta en ole innokas kokki. On ihanaa kerrankin istua rauhassa ja nauttia hyvästä ruoasta ilman kokkaamisen vaivaa. Kukaan ei vikuroi tuolilla, nyi hihasta tai heitä ruokaa lattialle. Jälkiruoaksi otan palan suussasulavaa raakakakkua.
Nautin suunnattomasti siitä, että minun ei tarvitse huolehtia kenestäkään muusta kuin itsestäni eikä ottaa huomioon muiden haluja tai tarpeita. Saan itse päättää, mitä teen ja minne menen. Vapauden tunne on huumaava.
Kun jalkani väsyvät, istahdan Barrakka-puiston penkille, katselen ohikäveleviä ihmisiä ja nautin upeasta näköalasta. Ajantajuni katoaa. Kukaan ei tarvitse minua, mihinkään ei ole kiire.
Ikävä tuo kyyneleet silmiin
On lomamatkani toinen päivä, jonka aion käyttää edellispäivän kävelystä rasittuneita jalkojani lepuuttaen, merenrantakallioilla aurinkoa ottaen.
Olen aamulla pakannut laukkuuni pyyhkeen, vesipullon, aurinkorasvan ja kirjan. Slieman karun kauniilta merenrantakalliolta on löytynyt hyvin tilaa levittää pyyhe ja asettua nauttimaan päivästä. Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta ja lämpömittari on kohonnut 30 asteeseen. Mereltä puhaltaa ihanan vilvoittava tuuli.
Vietän päivän lukien kirjaa, välillä vain maaten auringossa, ja vartin välein käyn vilvoittautumassa ihanan lämpimässä ja kirkkaassa merivedessä. Oloni on rento ja huoleton.
Yhtäkkiä tutunkuuloinen ääni kiinnittää huomioni ja nostan katseeni kirjastani.
Lähelleni on asettunut italialainen perhe, johon kuuluu parivuotias poika, suunnilleen samanikäinen kuin kuopukseni. Poika pärisyttelee huuliaan, kun hänen äitinsä pukee häntä.
Kasvoilleni nousee hymy ja silmiini liikutuksen kyyneleet. Poika muistuttaa minua omasta pikkuisestani, joka pärisyttelee jatkuvasti leikkiessään autoilla. Ikävä iskee. Olisihan täällä kiva olla oman perheenkin kanssa.
Muutenkin tunnun näkevän pikkulapsia joka paikassa. Katselen ihailevasti suloisia vauvoja ja tepsuttavia taaperoita. Muistan taas, miten paljon pidänkään lapsista yleisesti. Se on tainnut päästä unohtumaan arjen tohinassa. Arvostan suuresti sitä, miten viattomia, vilpittömiä ja suoria lapset ovat.
Levottomuus iskee
Mistä tämä rauhattomuus tulee? Jossain vaiheessa päivää huomaan levottomuuden hiipivän kehooni. Taidan olla niin tottunut olemaan lasten kanssa jatkuvasti valppaana ja liikkeessä, että paikallaanolo ja tekemättömyys alkavat ennen pitkää tuntua epämukavalta. Eikö kukaan nyt ihan oikeasti odota minun tekevän jotain?
Huomaan vähän väliä kuvittelevani, millaista täällä olisi perheen kanssa. Vähän kauempana olisi hyvä, matala hiekkaranta, josta lasten olisi turvallista mennä veteen. Tuolla rantabulevardilla kuopukseni saisi hepulin edessään avautuvasta leveästä juoksuradasta. Esikoiseni saisi päivän kulumaan pelkästään tutkimalla näitä rantakallioita.
Kaipaan perhettäni, mutta en tunne itseäni yksinäiseksi. Tiedän, että perheeni odottaa kotona, ja pian taas näen heidät. Nautin yksinolosta ja sitä olen kaivannutkin.
Yritän karistaa levottomuuden ja rentoutua. Nyt kannattaa levätä, koska kotona siihen ei aina ole mahdollisuutta.
Aika outoa, ajattelen. Voin istua tässä vaikka koko yön, jos huvittaa. Tai jos pystyn.
Onko se tosiaan äiti?
Paluupäivän aamuna herään täynnä hyvää mieltä. Kotiin lähteminen ei harmita, vaikka olisi ihana jäädä pidemmäksikin aikaa. En kuitenkaan malta odottaa, että näen lapseni ja mieheni – ja ainahan voin lähteä uudestaan reissuun.
Mietin paluulennolla, mitä matka on antanut minulle. Huomaan, että olen alitajuisesti päätynyt tekemään juuri niitä asioita, jotka tekevät minulle hyvää: lukeminen, kävely, uiminen, terveellisesti syöminen, kulttuurista nauttiminen, lepääminen.
Olen ensisijaisesti äiti, mutta ymmärrän entistä paremmin, miksi on tärkeää vaalia itseään myös yksilönä. Kun teen asioita, joista nautin, saan siitä energiaa myös lapsiarkeen.
Lentoni on Suomessa myöhään illalla, ja näen lapseni vasta seuraavana aamuna. Esikoinen hyökkää sänkyyn päälleni seitsemältä aamulla ja hukuttaa minut halauksiin ja suukkoihin.
Kuopus herää vasta kahdeksalta ja astelee huoneestaan varautunein askelin. Näen hänen kasvoillaan hämmennystä ja epävarmuutta: onko se tosiaan äiti? Lopulta hän juoksee syliini ja rutistaa kuin ei haluaisi päästää koskaan irti.
Kommentit (1)
Hienosti kirjoitettettu matkakertomus äidin elämän arjesta.