Yhä useammat myöntävät: ”Kaduttaa, että sain lapsen”
Jopa 5-14 prosenttia kehittyneiden maiden vanhemmista katuu lapsen saamista. Myös psykoterapeutti tunnistaa surullisen ilmiön, jossa vanhempi pettyy vanhemmuuteen ja omaan lapseensa.
Jopa 5-14 prosenttia kehittyneiden maiden vanhemmista katuu sitä, että he ovat saaneet lapsia. Jos he voisivat kääntää aikaa taaksepäin, he valitsisivat lapsettomuuden. Tämä käy ilmi Journal of Family Psychology -lehdessä julkaistusta tutkimuksesta.
Omaan lapseen, puolisoon ja perhe-elämään kohdistuva syvä pettymys ei ole vierasta pikkulapsiperheiden kanssa työskenteleville terapeuteille.
Lastenpsykiatri, varhaisen vuorovaikutuksen psykoterapeutti Kaisa Santala havahtui 2010-luvun puolivälissä muutokseen asiakasperheidensä puheessa. Pettymystä lapseen ja vanhemmuuteen ilmaistaan nyt eri tavoilla kuin aiempina vuosikymmeninä. Pettymys on suurempaa ja suorempaa.
Enää ei ole tabu sanoa, ettei vanhemmuus ole yhtään sellaista, mitä oli odottanut ja toivonut. Monilla on myös vaikeuksia kohdata omaa todellista lastaan, Santala pohtii.
– Vanhempi toivoo, että se hyvä, mikä hänessä itsessään on, jatkuu lapsessa. Lapsi voi olla vanhemmalleen oman minuuden jatke. Lapsi on kuitenkin omanlaisensa, ei vanhempansa jatke eikä toiveiden täyttäjä, hän toteaa.
Santala kehottaa suhtautumaan omaan pettymykseen lempeästi.
– Kyllä vanhemmuuteen saa olla pettynyt. On kuitenkin tärkeää ymmärtää, ettei lapsi ole syypää pettymykseen.
Vanhemmuuteen liittyvä pettymys on psyykkinen prosessi, johon sisältyy usein alakuloa, stressiä, syyllisyyttä ja syytöksiä sekä tosiasioiden kieltämistä.
– Pettymyksen ja turhautumisen tunteet ovat hyväksi, kunhan ne eivät jää päälle loputtoman pitkäksi aikaa.
Vanhemmuuden tunteita on tärkeää käsitellä ja edetä vähitellen hyväksymisen vaiheeseen: joihinkin asioihin voin vaikuttaa, mutta en kaikkiin. Meidän elämämme on nyt tällaista.
”Korjatkaa tämä lapsi”
Jos lapsen kehitys ja käyttäytyminen eivät suju normin mukaisesti, Santalan mukaan on tyypillistä, että vanhempi kieltää, tyrmää ja vähättelee ongelmia hyvinkin pitkään.
– Vähitellen alkaa tulla ajatukseen tottumista ja hyväksymistä, että näin tämä asia taitaa olla. Mielestäni se kuuluu siihen prosessiin.
Jos lapsen kehitysviive on vakava ja lopullinen, sen hyväksyminen voi voi kestää vanhemmalla koko loppuelämän.
– Joskus vanhemmat lähestyvät ammattilaisia ikään kuin ajatuksella ”korjatkaa tämä lapsi”, Santala kertoo.
Lapsen kehitys ei kuitenkaan edisty pelkästään terapiahuoneessa, vaan ensisijaisesti perheen, varhaiskasvatuksen ja koulun vuorovaikutussuhteissa. Jos lapsen kehitykselle halutaan luoda suotuisat edellytykset, vuorovaikutuksen laadun tulisi olla hyvää.
– Palvelujärjestelmässämme on tarjolla tukea ja terapiaa lapselle, mutta tarvitsimme lisää vanhemmuuden psykoterapiaa, Santala sanoo.
Varhaisen vuorovaikutuksen psykoterapia auttaa työstämään vanhemmuutta
Varhaisen vuorovaikutuksen psykoterapia tukee vanhempaa yksilöllisesti, mutta sen saatavuus vaihtelee paikkakunnittain, ja jonotusaika terapiaan on usein liian pitkä.
Suomessa työskentelee yli 50 varhaisen vuorovaikutuksen psykoterapeuttia.
– Varhaisen vuorovaikutuksen psykoterapia on perhepsykoterapian erityinen muoto, joka on samanaikaisesti hoitavaa ja ennaltaehkäisevää, Santala kertoo.
– Elämässä voi olla asioita, jotka haittaavat, tai mahdollisesti haittaavat, vanhemman ja lapsen välistä suhdetta. Varhaisen vuorovaikutuksen psykoterapiassa voidaan ennaltaehkäistä ylisukupolvisia ongelmia.
Terapiassa voidaan käsitellä vanhemman omaan mielenterveyteen liittyviä asioita, esimerkiksi masennusta ja ahdistusta. Vanhemmalla voi olla omassa historiassaan vaikeita kokemuksia tai aiempia menetyksiä kuten keskenmeno, kohtukuolema tai läheisen kuolema.
– Varhaisen vuorovaikutuksen psykoterapiassa voidaan käsitellä myös parisuhteen pulmia. Joskus terapiaan hakeudutaan lapsen sairauden, vaikeahoitoisuuden tai vuorovaikutuksen haastavuuden vuoksi. Lapsen kanssa ei ole helppoa olla vuorovaikutuksessa.
Varhaisen vuorovaikutuksen terapiaan voi hakeutua Kelan tai julkisten palveluiden kautta. Osa terapeuteista tarjoaa palvelua yksityisillä vastaanotoilla.
Vahvista suhdetta lapseen
Vuorovaikutus lapseen kärsii, jos näemme vain lapsen ongelmat, emmekä hänen vahvuuksiaan. Joskus taas saatamme odottaa lapselta sellaisia taitoja ja lahjakkuutta, joita hänellä ei juurikaan ole.
Nämä kolme asiaa auttavat vahvistamaan vuorovaikutusta:
Havainnoi. Aikuisen kannattaa välillä keskittyä havainnoimaan lapsen puuhia. Mistä lapsi kiinnostuu ja innostuu, kun hän saa puuhailla aivan vapaasti? Mitä vahvuuksia ja yllättäviä piirteitä hänestä tulee esiin, kun keskityt katselemaan hänen leikkejään? Mistä voitte innostua yhdessä?
Ohjaa. Tutki myös omia toiminnanohjauksen taitojasi. Osaatko luoda rauhaa ja selkeyttä lapsesi elämään? Pukeminen, syöminen ja lelujen kerääminen sujuvat yleensä rauhallisemmin, kun aikuinen ohjaa rauhallisesti ja antaa yksinkertaisia, selkeitä tehtäviä.
Keskustele. Keskity juttelemaan lapsen kanssa. Vauvatkin osaavat käydä keskustelua ilmeillään ja kehonkielellään. Vuorovaikutus lapseen vahvistuu, kun pohdit ja ihmettelet yhdessä lapsen kanssa kaikkea, mihin lapsi kiinnittää huomionsa – sen sijaan, että lapsi yrittää puskea mukaan asioihin, jotka vievät aikuisen kaiken huomion.
Lue myös: Äitiys kaduttaa: ”Voisin sen sijaan olla hyvä isä” – Tutkijat perehtyivät vaiettuun ilmiöön
Lähteet: Psykoterapeutti Kaisa Santalan haastattelu, I should not have had a child: Development and validation of the Parenthood Regret Scale. (apa.org)
Kommentit (3)
Oivalsin jo lapsena, että isäni halusi menestystä ja minä olin se väline – vain väline. Eli hän halusi minun menestyvän, mikä ei ole huono asia, mutta kun paineet ja vaatimukset vain nousivat esim. kouluasioissa ja minulle muodostui mieletön stressi.
Kakara ei ole joku tyyppi, jonka kautta eletään ja jonka kautta korjataan omat lapsuuden/nuoruuden mokat.
Mutsi ja faija erosivat kun olin kolmevuotias ja näin hänet aina silloin tällöin, ehkä joka toinen vuosi. Mutsi teki kahta, kolmeakin työtä, jotta leipä pysyisi pöydässä. Faijan mielestä minun ”epäonnistuminen” oli mutsin syytä. Faija ei maksanut elatusapurahoja ja lopulta hänestä itsestään ei oikein tullut mitään mistä voisi mainita.
Lopulta päätin, noin 13-vuotiaana, hypätä pois oravanpyörästä ja menin sitten 15-vuotiaana töihin. Faija pettyi tietenkin ja hän yritti saada minut uudelleen opiskelemaan, mutta tiesin mitä seuraisi, joten kun jotain halusin opiskella, menin kirjastoon..Siellä oli myös kivoimmat tytöt. :)
Lopetin työt 73-vuotiaana.
Olen opiskellut koko elämäni ja vielä eläkkeelläkin opiskelen.
Joskus miettinyt sopiiko vanhemmuus minulle ylipäänsä, mutta lasten hankkimista en ole katunut koskaan. Lapsista on tullut elämän tarkoitus ja teen kaiken heidän hyväkseen. Tilanne on stressaava ja parisuhde kärsii, koska laitan lasten edun kaiken edelle. Syytän itseäni jos lapseni ei pärjää jossain (koulussa, harrastuksissa, kaverisuhteissa). Mutta, kai se tästä, ihan onnellisilta nuo vaikuttaa. Lienee myös melko normaali ilmiö.
Samoin itse mietein miksi minulla ei ollut vauvakuumetta ja onko minusta edes äidiksi. Puolison kanssa ajateltiin että täytämme 30 niin olisi aika miettiä näitä. 1+2 lasta tulikin heti peräjälkeen ja lapset mullistivat ajatusmaailmani. Se rakkaus omaa lasta kohtaan oli jotain mitä en osaa verrata mihinkään muuhun. Erosimme ja lasten kanssa ei ole ollut helppoa mutta pysähdyin miettimään valintoja ura/lapset matkani varrella. Nyt tajuan viisikymppisenä miten tärkeää oli olla läsnä leikki-ikäisen ja alakouluikäisen arjessa. Urani muutti suuntaa ja olen menestynyt työelämässä. Kaikelle on aikansa. Olin hyvässä parisuhteesskin muutaman vuoden kun lapset olivat aikuisuuden kynnyksellä.