Marraskuun viimeisiä
Ajattelin tulla pitkästä aikaa kertomaan ihan perus kuulumisia, ne kun on jääneet vähän vähemmälle.
Nyt elellään marraskuun viimeisiä päiviä. En voi mitenkään uskoa, että kokonainen vuosi on taas pyörähtänyt ohitse. Tuntuu, kuin olisin tämän vuoden tammikuussa laittanut silmät kiinni ja nyt avannut ne taas. Tän vuoden aikana on kerennyt tapahtumaan tosi paljon, mutta toisaalta musta tuntuu, että oon vaan seissyt paikoillani ja koko muu maailma on liikkunut mun ympärilläni.
Ollaan laitettu joulukuusi viikonloppuna, leivottu miljoonatta kertaa pipareita, laitettu jouluvaloja tuomaan vähän piristystä tänne pimeään. Tosin pakko kyllä myöntää, että tänä talvena/loppusyksynä on ollut yllättävän valoisaa, aurinko on paistanut usempana päivänä ja parin viikon lumikinokset toi kivasti valoa myös.
Me ollaan tässä kuukauden sisään jouduttu ravaamaan lasten kanssa lääkärissä aivan liian monta kertaa. En jotenki ymmärrä, että miten kaikki ”paska” onnistuu kaatumaan niskaan toinen toisen perään. Ensin Rafael kaatui päiväkodissa satuttaen huulensa, N lähti töistä viemään Rafaelia paikattavksi terveyskeskukseen, josta he päättivät laittaa eteenpäin sairaalaan, jossa lääkäri kuitenkin sanoi, ettei tee huulelle mitään, ettei tikit aiheuta pahempaa vauriota. Huuli parani kyllä yllättävän nopeasti.
Isänpäivänä Rafael vetäs liian reunalle jätetyn mukin, joka sisälsi tulikuumaa glögiä, päällensä. Hän sai palovammat kyynertaipeeseen, ja joita hoidettiin rasvasiteillä viikon verran. Sekin parani yllättävän nopeasti.
Viime viikon maanataina, illalla, Liam halusi vettä. Hän meni ja kiipesi keittiön työtasolle, liukastui ja lensi selälleen maahan. Kun säikähdyksestä oltiin selvitty, ja kylmää laitettu selkään, pojat meni normaalisti nukkumaan. Noin tunti siitä, Liam puhui kovaan ääneen unissaan, mikä on hyvin epätavallista käytöstä häneltä. Hetki siitä, hän oksensi. Koitin soittaa päivystykseen, jossa ei vastattu. Otin Limpun meidän viereen nukkumaan ja nukuin koiranunta kokoyön vahtien Limpun unta. Aamulla soitin meidän omaan terveyskeskukseen, johon saatiin aika heti aamupäivälle. Lääkäri tutki ja päätti laittaa päivystyslähetteen lastenklinikalle, koska Limppu sanoi, ettei kunnolla tunne toista kättään, eikä poskea, sekä näki kaksoiskuvia. Lastenklinikalla lääkäri tutki pariin otteeseen, istuttiin siellä iltaan saakka, Limppu vaikutti ihan hyvinvoivalta, päähän ei sattunut, eikä tuntohäiriöitä enää ollut. Kaksoiskuvat näkyivät edelleen ja saatiin lähete silmäklinikalle, johon suunnataan ylihuomenna.
Saman päivänä kun mentiin Limpun kanssa terveyskeskukseen, olin varannut myös Rafaelille ajan, koska hän linkutti toista jalkaansa ja oli tehnyt sitä jo pidempään. Lääkäri kuitenkin antoi Rafaelille oman ajan seuraavalle päivälle ja laittoi lähetteen labraan. Seuraavana päivänä lääkäri kertoi labratuloksista sen verran, että Rafaelilla on alhainen hemoglobiini ja pienet punasolut, määräsi käydä uusissa verikokeissa tällä viikolla. Saatiin myös lähete jalasta kirurgianpolille Helsinkiin.
Vaikka koskaan ei pitäisi googlata, niin mun oli pakko etsiä tietoa tuosta alhaisesta hemoglobiinista ja pienistä punasoluista ja löysin viitteitä/keskusteluja keliakiasta. Vielä ei tietenkään voi sanoa yhtään mitään, mutta tuli sellainen pieni ”ahaa, entäs jos”, koska ollaan yritetty viimeisen vuoden päästä parempiin jatkotutkimuksiin Rafaelin vatsaoireiden ja allergioiden takia. On meillä varattuna ihan aikakin jo Porvoon sairaalaan lastenpolille juuri kyseisistä jutuista, mutta silti jotenkin uskoin, että verikokeista ei tulisi löytymään mitään ja joutuisin edelleen todistelemaan kuinka lapseni vatsaoireet eivät ole normaalit, mutta, no saas nyt nähdä.
Eli meille kuuluu todella hektistä elämää sairastelujen lomassa uhmakiukkuilua ja tahtojen taistoja.
Kuitenkin mulla on silti jotenkin positiivinen asenne tai miten sen nyt sanoisi, odotan tulevaa ja nyt kun vihdoin pitkästä aikaa (kahteen vuoteen) tuntuu, että raskaus/synnytyshormonit on väistynyt, tuntuu taas omalta itseltä ja jaksaa sisustaa ja suunnitella, hoitaa omaa terveyttäkin, ja elää jotenkin ihan erilailla tai ainakin ottaa siitä enemmän irti. Toki on päiviä kun tuntuu, että seinät kaatuu päälle eikä kuule muuta, kun lasten itkua ja tappelua, mutta se ei silti tunnu toivottomalta. Life is just fine right now.
Jaa oma kokemuksesi