Kerran kun annat periksi...

Lapsia kasvattaessa tulee paljon tilanteita vanhemmille, jossa miettiä antaako lapsen tahdolle periksi vai ei. Millaisissa tilanteissa voi suostua lapsen tahtoon? Millaiset tilanteet taas ovat niitä, joista vanhempien tulee olla tiukkana? Meidän lapset ovat ainakin sellaisia, että jos kerran teemme jotain normaalista poikkeavaa, sitä jaksetaan muistella ikuisuuksia. Siinä saakin olla jämpti ja selittää lapsille useita kertoja, miksi asia ei voi jäädä tavaksi.

Me pidämme suhteellisen tarkasti kiinni siitä, että kaikki nukkuvat omissa sängyissään. Väsyneenä sitä ei kuitenkaan ihan joka kerta jaksa palauttaa lasta sänkyynsä keskellä yötä, jos lapsi kiipeää vanhempien sänkyyn. Aina sitä ei edes huomaa, kunnes aamulla näkee lapsen tuhisevan vierellään. Tällä hetkellä meillä on meneillään vaihe, että joka yö joku lapsista kömpii viereen. Lasten potkiessa, varastaessa peittoa ja viedessä tilaa sängystä, nukumme kaikki huonosti ja olemme olleet ihan kuolemanväsyneitä reilun viikon ajan. Väsymyskierre johtaa siihen, ettei lapsia jaksa viedä öisin omaan sänkyyn, vaan perhepeti-meininki jatkuu ja tarkoittaa lisää huonosti nukuttuja öitä.

Äitienpäivänä vietimme lämmintä kevätpäivää ja automatkalla isoäidiltäni kotiin päätin poikkeuksellisesti avata ikkunan hetkeksi, sillä pojat valittelivat takapenkillä kuumuutta. Edelleen joka kerta kun kuljemme autolla, lapset jaksavat kysellä voisiko ikkunan avata. Ei ole väliä ajammeko 120 km/h motarilla vai onko ollut kylmä ja tuulinen päivä, ikkuna pitäisi saada auki. Selitän ja selitän, miksi ikkunan avaaminen oli poikkeus, mutta silti kyseleminen jatkuu. Sen siitä saa, kun kerran tekee jotain spesiaalia.

Emme käy sisäleikkipuistoissa kovin usein, ehkä muutaman kerran vuodessa. Silti aina kysyessäni mitä lapset haluaisivat tehdä, saan vastaukseksi, että he haluaisivat mennä Superparkiin tai Hoplopiin. Tarkennan tarkoittaneeni jotain kotona tekemistä, kuten pelejä, palapelejä, elokuvien katselua, leikkiä tai lukemista. Mutta ei, sisäleikkipuistoon pitäisi päästä. Mielestäni on kivempi, että sisäleikkipuistot ovat hieman spesiaalimpi juttu. Jos sellaisissa kävisi viikottain, se saattaisi jo muuttua liian arkiseksi eikä enää tuntuisikaan niin erityiseltä ja hauskalta sinne päästessään.

Joskus syömme ruoan jälkeen jälkkäriä tai valitsemme iltapalaksi puuron sijaan lämpimiä voileipiä, lettuja tai muita herkkuiltapaloja. Vaikka lapset tietävät, että lähes joka päivä syödään puuroa ja että herkut pyritään jättämään viikonlopuksi, jaksavat he aina kinuta jälkiruokaa. Joka ilta he kysyvät, mitä iltapalaksi on tänään ja joka ilta vastaan, että puuroa. Se aiheuttaa mökötystä, kiukuttelua ja ”Miksi AINA puuroa!?!”-kyselyitä. Valituksista huolimatta puurolautaset tyhjenevät hetkessä ja puuro tuntuu kelpaavan. Jos söisimme herkkuja iltapalaksi aina, tulisi varmaan samaa miksi aina -valitusta niistäkin. Tai no, tuskinpa tulisi.

Kerran kun antaa lasten syödä välipalaa sohvalla, eikä pöydän ääressä, yrittävät he karata sinne joka aterialla. Pöydässä syödään, muistutan, mutta ei heiltä unohdu että ovat joskus saaneet syödä olohuoneessakin. Jotenkin tuo erityisten juttujen ymmärtäminen tuntuu olevan hankalaa, sillä aina siitä jaksetaan vängätä. Jos eläisimme kuin pellossa tehden aina juuri sitä mitä haluaisimme, oltaisiin ihan sekaisin koko sakki. Erityiset ja harvemmin tapahtumat jutut tekevät arjesta mukavaa, sillä silloin ne uudet jutut tuntuvat merkityksellisiltä ja mielenkiintoisia.