Perheen pienin isoveli

Kuopuksestamme on tullut isoveli. Tai ainakin hän esittelee itsensä sellaiseksi. Koska pikkuveljet on niin pieniä, ja pieni on näköjään pahasti loukkaava haukkumasana.

Kuopus aiheuttaa hämminkiä ja väärän hälytyksen onnitteluja, mutta hänen käsityksensä veljeydestä, kasvamisesta ja vihastuksissa lauotuissa haukkumasanoista on silti aika hellyyttävä. Kun hän suuttuu, hän huutaa ”Sinä olet pieni ja minä olen ISO!”. Kun hän kertoo itsestään tuntemattomille, hän kertoo olevansa isoveli. Koska pikkuveljet ovat lällyjä, vauvoja, pieniä. Ja hän on pian jo kolmevuotias! Äiti sitten korjaa perässä ”Niin, olet kyllä iso poika, mutta olet silti aina pikkuveli”. Eikä se asia muuksi muutu. Ei edes hämmentämällä tuttuja ja tuntemattomia paljastelemalla olemattomia vauvauutisia. Kuopus ei tahdo ymmärtää ison pojan ja isoveljen eroa. 

Joskus sitä miettii, millaista on olla perheen nuorin ja pienin. Ainahan jonkun on oltava se pienin. Vielä muutama kuukausi sitten samainen lapsi kehuskeli ja hoki olevansa niiin niiiin piiiieeeeni. Ja nyt ei pienenä oleminen enää kelpaakaan. Kyllä sitä nuorimpana olemista varmasti oppii joskus hyödyntämään halutessaan luistaa kotitöistä tai muista asioista joihin ei kykene, koska on niin pieni. Isoveljeksi hän kuitenkin tuntuu kovasti haluavan. Ehkä päästäkseen simputtamaan vuorostaan nuorempaa veljeä? Valitettavasti hän joutuu kuitenkin tyytyä hoivaamaan apinoitaan vauvoina sekä totutella olemaan ikuinen pikkuveli, ikuinen kuopus.