Tyhjässä sängyssä

Meillä alkoi uudenlainen elämäntilanne viime viikolla Samin siirtyessä tavallisesta arkipäivätyöstä yötöihin. Jatkuvien yövuorojen lisäksi uusi työmaa on toisella paikkakunnalla reilun sadan kilometrin ajomatkan päässä kotoa. Sami lähtee kotoa töihin alkuillasta ja palaa takaisin kotiin aamulla meidän herätessä. Silloin hän menee nukkumaan ja nukkuu yöunensa pitkälle iltapäivään. Minä olen perheessämme päävastuussa lastenhoidosta sekä kotitöistä, luonnollinen roolijaotus minulle kotiäitinä Samin painaessa pitkää päivää töissä. Tämä asia ei muutu uusien työaikojen myötä. Hän on poissa kotoa meidän nukkuessa ja hän nukkuu sen ajan mitä normaalisti olisi töissä. Ainoa eroavaisuus on se, että yhteistä aikaa on entistä vähemmän. Sami on hereillä kanssamme vain neljä tuntia. Hän lähtee kotoa jo ennen iltatoimia eikä hänestä ole seuraksi minulle illalla lasten mentyä nukkumaan. Itselleni suurin murhe yövuorojen aikana on ollut tyhjä sänky jonne kömpiä yksin joka ilta.

Minä en tykkää olla yksin. Asuessani yksin vietin valtaosan ajasta kutsuen kavereita kylään enkä ollut kovin paljon yksin kotona. Yksin nukun huonommin, unenlaatu on epätasaista ja itse nukkumaan meneminen on hankalaa. Omassa kodissani yksin vietetyt yöt olivat enimmäkseen elokuvien tuijottelua pikkutunneille asti ja väkisin nukahtamista sohvalle kesken katselun. En tarkoita, ettenkö osaisi olla yksin tai välillä nauttisi siitä. Jokainen tarvitsee omaa aikaa tietyssä määrin, niin minäkin. En minä tarvitse viihdyttäjää tai seuraa, mutta pelkkä toisen ihmisen läsnäolo tuo rauhallisen mielen. Vaipuminen uneen puolisonsa kainalossa on tietenkin myös kivempaa kuin tyynyn halaaminen.

En ole koskaan nukkunut kovin hyvin tai paljon, olen niinsanottu aamu- ja iltavirkku: valvon myöhään ja herään aikaisin. En ole koskaan osannut mennä ajoissa nukkumaan, mutta syksyn aikana olen harjoitellut sitä ahkerasti. Olinkin jo sellaisessa vaiheessa, että menin viimeistään yhdeltätoista sänkyyn normaalin 01-02 sijaan. Kunnes tuli nämä yötyöt ja niiden myötä yksinäiset illat. Tyhjä sänky ei houkuttele nukkumaan ja jotenkin aivotkin saa huijattua väsymisen sijaan keskittymään kaikenlaiseen järjettömään tekemiseen, jotta ei tarvitsisi mennä sänkyyn.

Pistän tämän kaiken vielä tottumattomuuden piikkiin, sillä Samin yötöitä ei ole kestänyt kuin reilun viikon verran. Näillä näkymin yötöitä olisi luvassa pitkäksi aikaa, joten jossain vaiheessa on väistämättä opittava nukkumaan yksin ja varmasti se ajan kanssa helpottaakin. Eipähän tarvitse häiriintyä puolison kuorsaamisesta, peittovarkauksista tai tuhannesta torkkuhälytyksestä aamulla.  Saan myös rohmuta kaikki tyynyt itselleni. Jotain positiivista siinäkin.

Onko täällä muita parisuhteessa olevia, jotka nukkuvat yönsä olosuhteiden pakosta yksin?