Anteeksi etten pystynyt pitämään lastani hengissä
Lapsen menettämisen jälkeen on paljon ajatuksia, joista osa on todella vahvoja ja osa helpommin kestettäviä. Nyt kun aikaa on hieman kulunut Noan kuolemasta, suurin ajatus on anteeksi pyyntö, tuntuu että olen sen velkaa kaikille.
Äidin tärkein tehtävä on huolehtia lapsesta, ja pitää hänet hengissä. Siinä mä epäonnistuin äitinä todella pahasti.
Mä olen niin pahoillani etten pystynyt pitämään lastani hengissä.
Tuntuu, että olen epäonnistunut äitinä, olishan mun pitänyt tajuta ettei kaikki ole kunnossa, mun olis pitänyt tajuta että Noan tilanne on vakava, mun olis pitänyt viedä se hoitoon.
Noassa ei vain ollut mitään normaalista poikkeavaa, ilta oli normaali ja kaikki rullasi arkisesti eteenpäin. Iltasatu ja nukkumaan meno tilanteet oli täysin normaaleja, mikään ei saanut mun hälytyskelloja soimaan. Laitoin pienen poikani nukkumaan, niin kuin joka ilta.
Miksei mun hälytyskellot soinut? Miksi valvoin niin myöhään? Miksen mä tajunnut?
Kun olin menossa nukkumaan kello oli yli yksi yöllä, Noan nukkumaan menosta oli kulunut kolmisen tuntia. Eikä ole tietoa, koska sydän on pysähtynyt ja kauanko Noa on kerennyt olla elottomana ennen kuin olen mennyt häntä katsomaan.
Päässäni pyörii vahvana etenkin öisin ajatus, mitä jos olisin mennyt aikaisemmin? Olisiko Noa pelastunut, saatu elävänä kotiin sairaalasta ja olisiko hän täällä nytkin?
Kaikki oli vain niin arkista ja normaalia, etten voinut aavistaa millainen tilanne siitä illasta koituisi. Nyt mulla on mukana ikuinen suru ja syyllisyys. Syyllisyys siitä, mitä olisin äitinä voinut tehdä toisin pelastaakseni pienen ihmishengen.
Heti kun katsoin Noan huoneen ovelta nukkuvaa Noaa, huomasin ettei hän ole normaali. Asento oli epänormaalin näköinen ja Noa oli muutenkin omituisen näköinen. Kävelin hänen sängyn luokse ja tajusin ettei kuulu normaalia tuhinaa. Huomasin heti, ettei hän hengitä. Muistan elävästi kuinka soitin hätäkeskukseen ja sain ohjeeksi avata ulko-oven. Olisiko sen voinut tehdä nopeammin?
Muistan hätäkeskuksessa olleen naisen äänen, hänen käskyt. Nosta lapsi lattialle, äkkiä! Nostin Noan lastenhuoneen lattialle, hän oli viileä ja täysin veltto. Laskin hänet maahan, ja tiesin että hän ei tästä selviä. Äidinvaisto sanoi minulle, ettei tässä ole toivoa. Aloitin elvytyksen, hätäkeskuksen työntekijä laski kanssani yhteen ääneen. Oli vaikea laskea ääneen, itku sotki ajatukset ja muistan kuinka painelin ja painelin, puhalsin ja puhalsin. Sanoin monta kertaa sille naiselle ”ei tästä ole hyötyä” hän käski jatkaa ja laskea ääneen. Hän kysyi useaan otteeseen joko lapsi hengittää. No ei hengittänyt.
Muistan kuinka Noan suloiset kasvot oli meikistä mustat. Kaikki sen päivän ripsivärini oli tahriutunut Noan kasvoille.
Palomiehet tulivat jatkamaan elvytystä. Istuin vain siinä vieressä ja itkin. Mä tiesin ettei tämä pääty hyvin. Ensihoidon tullessa, mut käskettiin pois siitä läheltä. Muistan kuinka he jatkoi elvytystä ja kirosivat useita kertoja. Toivo oli loppumassa. Muistan kuinka he huusivat ja melkein hurrasivat pulssin löytyessä. En nähnyt miitä tapahtui, mutta kuulin kaiken. Muistan kuinka Noa nostettiin sängylle, ja lääkäri sanoi kovaan ääneen, että nyt on kiire. Näin vain pienet kiharat kun hänet vietiin pois. Pois omasta kodista ja pois äidin luota. Pakkasin tavaroita, tietämättä tuleeko joku hakemaan mut mukaan vai ei. Tavarat oli naurettavia: villasukat, Noan pupu, puhelin ja Noalle t-paita, ne taskussa lähdin sairaalaan. Puin päälleni liian pienet housut, ja lenkkarit. Paloauto oli korkea, se keinui puolelta toiselle. Istuin kahden palomiehen välissä, ja osuin vuoroin kumpaakin mutkissa. Muistan kuinka luin navigaattorista osoitteita jatkuvasti ja kuinka sumea näyttö oli, tuntui ettei näkökään pysy.
Paloautosta kiivetessäni ulos he olivat huolissaan kuinka pääsen, tyhmänä heitin ”rekkakuskin vaimona pääsee täältäkin alas”, kuinka tyhmä ihminen voi olla.
Hävetti kävellä palomiehen kanssa ensiapuun, meikit pitkin naamaa, koko naama mustana. Muistan että, ensiavussa oli pyörätuolissa vanha nainen joka sanoi ”täällä kuuluu ottaa vuoronumero, mun vuoro on ensin.” mieli olisi tehnyt kipata se nainen alas siitä tuolista. Että kehtasikin aukoa päätään, tosin hän ei tiennyt tilannetta.
Hoitaja tuli ja pyysi istumaan, hän halasi ja sanoi ettei tiedä Noan tilasta mitään. Pyysin paperia ja vettä, tuntui että nielu on turvonnut umpeen, puheen tuottaminen oli vaikeaa. Kaikki oli vaikeaa. Hän pyysi soittamaan jollekin. Mietin pitkään kenelle soitan, soitin anopilleni. He onneksi tulivat tuekseni. Istuin yksin vaikka kuinka kauan, mietin missä Noa on. Miksi Noa oli yksin? Olisin halunnut hänen luokseen.
Kun pääsin teholle katsomaan häntä, en pystynyt katsoa. Muistan kuinka itkin jonkun naisen halauksessa, joka paikkaan sattui. Kaikki oli kamalaa. Oksetti ja ahdisti, teki mieli huutaa, hakata ja itkeä. Teki mieli tehdä ihan mitä vain, paitsi seistä siinä ja katsoa Noaa suuressa sängyssä letkujen peittämänä. Lähdin siskoani vastaan ulos, se tunne kun näin hänen kävelevän mua vastaa, oli jotain niin ihanaa. Ilman häntä en olisi selvinnyt, kiitos Jessica että tulit, kiitos että just sä olet mun sisko, oot kultaakin kalliimpi.
Paljon tulee nyt jälkikäteen mieleen pieniä asioita, välähdyksiä hetkistä sairaalalla. Muistot palautuu pala kerrallaan, niitä on niin vaikea muistella, että aivot pyyhkii niitä pois. Äänet jää mieleen kun jotain tapahtuu, ihmisten äänet, paloauton ääni, elvytyslaitteen ääni ja sairaalan tietyt hajut. Hoitohenkilökunnan haju. Onneksi mieli palauttaa pieniä pätkiä kerrallaan.
♡ Cecilia
Jaa oma kokemuksesi