KAKSI MUN ELÄMÄN SURULLISINTA HETKEÄ
Katselin vastasyntynyttä vauvaa ja itkin. Isossa perhehuoneessa vain me kaksi. Meidän vieressä oli tyhjä sänky, siinä oli paikka isälle. Isälle.
Vaikka olin tosi onnellinen ja helpottunut kun sain vauvan vihdoin maailmaan, mulla oli kokoajan taustalla se tyhjä olo. Sellainen, että jotain puuttuu. Surullinen ja onnellinen yhtäaikaa. Se tunnemyllerrys oli niin sekavaa.
Aamupalaa hakiessa vastaan tuli hymyileviä, onnellisen näköisiä isejä. Niillä oli tarjottimet täynnä ruokaa, kantoivat niitä äideille huoneisiin. Mä en saanut edes puhelinsoittoa. En mitään. Odotin, että kysyisi edes kuvaa vauvasta. Ei kysynyt.
Melkein myöhästyin aina aamupalalta, koska vauva söi aina juuri siihen aikaan. Muistan miten lähdin aina kiireellä hakemaan kahvia, kun oli viisi minuuttia aikaa. Kyllä se pärjää minuutin ilman mua. Äkkiä ennenkun se huomaa etten oo siinä. Kroppa oli heikkona vielä synnytyksestä, yritin juosta. Se sama keittiöntäti tiesi että mä sieltä vielä tuun, piti luukkua auki. Äkkiä jotain tavaraa siihen tarjottimelle ja takaisin. Käytävällä kuuluu vauvan itkua. Eikai se tuu meidän huoneesta? Haluaisin nyt nähdä joltain videolta sen kun joka aamu kompuroin sinne,olis varmaan huvittava näky.
Mun elämän nöyryyttävin hetki oli se, kun vaihdoin vauvalle vaippaa ensimmäistä kertaa, aamuyöllä. Synnytyksestä oli kai 4 tuntia aikaa. Olin vielä vähän tokkurassa kaikista kipulääkkeistä ja melkein unessa. Toinen silmä kiinni. Miten tää vaippa ees vaihdettiin. Vauva oli siinä hoitotasolla, ja teki pissat just kun olin laittamassa puhdasta vaippaa. Pissat valui lattialle, ja samaan aikaan mua alkoi pissattaa. Mitä helvettiä! Mä en pysty pidättää ! Sitä vaan tuli ja mä en voinut tehdä mitään. Siinä me oltiin, ihan pissassa molemmat, tuijotettiin toisiamme. Siinä mulla oli todella avuton ja yksinäinen olo. Ihan runnottu ja heikko. Ja se pieni siinä, jota en edes uskaltanut koskea kun pelotti että sekin särkyy.
Lastenvalvojan luona 25.9.
Lähdin tälle käynnille odottavaisena ja hyväntuulisena. Nyt varmaan saadaan sovittua säännölliset tapaamiset vauvalle ja isälle. Onhan se jotain miettinyt ?
Se nainen ehdottaa isälle erilaisia vaihtoehtoja tavata lastaan.
– Kaksi kertaa viikossa?
– Kerran viikossa tunnin ajan?
– Mikä olisi sulle sopiva määrä tavata?
Syvä hiljaisuus. Ei vastausta mihinkään. Kuuluu vaan kellon tikitys siinä huoneessa. Se nainen katsoo hölmistyneenä isää ja odottaa. Mä katson sitä. Mikset sä vastaa? Lydianna istuu mun sylissä metrin päässä isästään ja katsoo sitä suoraan silmiin. Sen ilmekään ei värähdä. Mä alan itkeä.
Jos on niin helvetin vaikeeta niin ei voi pakottaa.
Ei tule tapaamissopimusta ja huoltajuus on mulla.
Tän käynnin jälkeen vaan itkin. Enpä taas tiennyt tänne lähtiessä että loppupäivästä tulisi ihan paska. Työnsin vaunuja satamassa ja kävelin ees taas. En halunnut mennä kotiin kun raikkaassa ilmassa oli helpompi. Se oli sitten lopullisesti siinä, ei tarvii enää toivoa tai odottaa mitään. En edes peitellyt itkua. Vastaantulijat tuijotti. Ei kiinnostanut. Olin toivonut koko raskausajan ja vielä sen jälkeenkin. Ihan turhaan. Näpytin viestiä kaikille, kerroin. Puhelin soi kokoajan. Laitoin äänettömälle ja itkin.
” Tää on niin vaikea tilanne ******:lle ”
” Se ei halua että oon sun kanssa missään tekemisissä”
Senkö takia ?
Toisaalta nyt on helpompi. Vapautuneempi. Sen takia, kun ei tarvitse odottaa ja toivoa. Voi vaan keskittyä meidän elämään. Ei Lydianna ansaitse eikä tarvitse tommosta.
Miten tulevaisuudessa selitän tän eriarvoistamisen tytöille. Miten ? Miksi sen pitää olla minä joka selittää?
Kun olin itkenyt kaiken ulos, lähdin kävelemään kotiin. Sillalla laitoin kuulokkeet päähän ja musiikin täysille. Työnsin vaunuja. Kiihdytin vauhtia ja mietin: VITTU ! Nyt riittää. Me pärjätään kyllä.
Ja hyvin pärjätään edelleen.
Jaa oma kokemuksesi