Ruutuaikaa lapsille

Puolisoni jutteli taannoin erään lastemme koulukaverin vanhemman kanssa pelaamisesta ja ruutuajasta arjessa. Kunnes kuulin keskustelun sisällön, olin luullut että me olemme suhteellisen höveleitä ruutuajan kanssa ja että sääntömme ovat suunnilleen samoja kuin mitä kuvittelin muissa perheissä olevan. Kuvitelmani osuivat väärään, me ollaan näköjään ruututiukkapipoja. 

Pääsääntöisesti meillä ei pelata ollenkaan arkisin. Lapsilla on pelipäivä perjantaisin, jolloin saavat pelata 1-2 tuntia joko tietokoneella, puhelimella tai pleikkarilla. Viikonloppuisin lapset yleensä pelaavat aamulla tunnin tai reilu, jos nukutaan Samin kanssa pidempään. Välillä pelataan enemmän, välillä vähemmän. Pelata saa, kunhan tekee myös muuta kuten ulkoilee, leikkii tai lukee, pitää huoneensa siistinä ja auttaa kotitöissä. Viikonloppuiltaisin katsotaan usein elokuvia, joka sekin on tietenkin ruudun tuijottamista. 

Jos lapsilla on puhelimet mukana koulussa, he saattavat pelata sen 5-10 min koulun pihalla ennen kellon soimista. Monesti he kuitenkin tuntuvat pelaavan mieluummin jalkapalloa kavereiden kanssa. Iso osa kavereista kuitenkin myös pelaavat puhelimilla, joten joskus he kuulemma katselevat vierestä muiden pelaamista jos eivät itse pelaa. Kysymäni mukaan pelit lopetetaan kiltisti heti kellon soidessa. Koulupäivän aikana ja iltapäiväkerhossa puhelimen käyttö ei ole sallittua. Meidän lapsilla ei ole mitään pakkoa pitää puhelimia koulussa, kun viemme ja haemme heidät joka päivä eivätkä he kulje yksin. Suurin syy puhelinten mukaan pitämisessä onkin ns. ”joukkoon kuuluminen” kun muillakin on.

Pikagallup instastoryssa sekä eräässä facebookin keskusteluryhmässä päätyi samaan lopputulokseen kuin Samin aiempi keskustelu – muissa perheissä pelataan paljon enemmän ja rajoitetaan ruutuaikaa paljon vähemmän jos ollenkaan. Yleisin käytäntö oli n. tunti päivässä arkisin, viikonloppuisin enemmän. Meidän vähäistä ruutuaikaa pidettiin liian tiukkana ja kuulemma tekee lapsille huonoa rajoittaa ruutuaikaa liian paljon. Kiellettäessä himot kasvavat ja kun lapsi vihdoin saa pelata niin hän on liian haltioituneena ikinä lopettaakseen. Moni oli sitä mieltä, että peliajan piuus on kytköksissä muun tekemisen määrään ja myös usein ansaittava esim. niitä kotitöitä tekemällä. 

Meidän arjessa tunnin peliaika päivässä ei toimisi ollenkaan ja jäin miettimään, kuinka ihmeessä lapset kerkeävät tehdä mitään muuta? Meillä päiväkoti/koulupäivän päättymisen ja nukkumaanmenon välille jää 3-4 tuntia johon kuuluu läksyjen tekeminen, päivällinen, harrastukset (ei joka päivä), iltatoimet ja iltapalat. Mihin siinä välissä tunkisi tunnin peliaikaa, kun muutenkaan aika ei tunnu riittävän kuin pakollisiin juttuihin? 

Entä sitten millaista esimerkkiä aikuiset näyttävät, jos itse koko ajan roikkuvat puhelinten ääressä? Eikö se ole tekopyhää rajoittaa lasten ruutuaikaa jos ei rajoita omaansa? Mielestäni asia ei ole noin yksinkertainen. Lapsille on muutenkin eri säännöt kuin aikuisille, monessa asiassa. Tärkeintä on se, että lasten elämän sisältö on muutakin kuin pelejä, puhelimia ja telkkari tuijottelua. Lapset kaipaavat sääntöjä ja rajoituksia. Itse olen huomannut, ettei lapsille tule raivoa pelaamisen lopettamisesta kun heillä on selkeät pelipäivät ja -ajat. Eikä mekään ihan minuutintarkkoja olla – jos peli on kesken ajan loppuessa saa sen kyllä pelata loppuun. Jos kaveri on kylässä arkisin, saattaa saada pelata jos on tehnyt jotain muutakin. Kohtuus kaikessa on mielestäni erittäin hyvä mittari; sääntöjä pitää olla, mutta myös joustoa. Tämä pätee kaikkiin kasvatusasioihin, ei ainoastaan pelaamiseen ja ruutuaikaan.