Nimetön lastensuojeluilmoitus
Maanantai klo 11.19 puhelin soi ja näytöllä näkyy pelkkä numero. Palvelunumero, tai joku sellainen. Introvertti minäni odottaa rauhassa noin minuutin, että puhelin lakkaa soimasta. Kuten aina. Soiton päätyttyä yritän tuloksetta ottaa selvää mistä soitetaan. Olkoon, se soittaa uudelleen, jos asia on tärkeä.
Klo 13.19 se soittaa uudelleen. Aavistin jo ensimmäisellä kerralla soittajan. Aavistus osui oikeaan, kun sosiaalipäivystävä kertoi jälleen uudesta lastensuojeluilmoituksesta.
Monesti ennen julkaisua mietin mitä kirjoitan ja uskallanko. Kaunistelen sanoja ja hillitsen kirjoitusasua. Oikeasti mieleen pälkähtäneet sanat ja lauseet eivät ole painokelpoisia, joten yritän tuottaa muutakin sisältöä, kuin liudan kirosanoja yhteen pötköön kirjoitettuna.
Voisin olla kirjoittamatta. Tukahduttaa. Voisin romantisoida eron jälkeistä elämää ja toteuttaa kirjoituksissani kliseistä aika auttaa -kuvitelmaa.
Voisin loukkaantua, säikähtää, suuttua. Lopettaa kirjoittamisen ja hiljentyä.
Lastensuojeluilmoitus ei ole pahasta. Oli ilmoittaja sitten kuka tahansa, lasten mummi, jolle lauantaina yritin vuodattaa tunteitani, tai anonyymi lukija.
Lastensuojelu ei ole edelleenkään mörkö. Mä olen hyvä äiti. Tiedän sen, vaikka aina vaadinkin itseltäni liikoja. Oikeastaan mä olen tosi hyvä äiti. Toivotan tuntemattomat ihmiset – työntekijät, jälleen tervetulleeksi kotiini katsomaan siistiä asuntoa, hyvinvoivia lapsia, kuten aina ennenkin käynnin päätteeksi on minulle kehuttu.
Tunteiden muuttaminen sanoiksi on vaikeaa. Tekee mieli vaan huutaa ja itkeä, heittäytyä lattialle takomaan nyrkkejä. Kyllä, puhun itsestäni, enkä kolme vuotiaasta taaperostani. Feel you, tekee mieli todeta kesken hänen uhmaraivojensa. Mikään sana ei tunnu riittävän kuvailemaan sitä sisällä polttavaa.. jotain. Tuskaa, kipua?
Sanan meitä tilalla pitäisi olla sana minua. Lapset eivät tarvitse pelastusta. He sopeutuvat, he eivät elä kriisissä. He eivät enää niinkään kärsi tilanteesta, kuin vain tilapäisesti. He tuntevat ikävää ja tunteenpuuskia palatessaan isältään. Toki joskus tunteet ovat voimakkaampia ja ne purkautuvat silloin isompina ja pidempikestoisimpina raivokohtauksina. Feel you.
Kerron puhelimessa lasten voivan hyvin. Entä minä? No en todellakaan, en ole puoleentoista vuoteen voinut hyvin. Miten se vaikuttaa arkeen? Joudun pitkään miettimään ja vastaan, että ei mitenkään. Aamulla on herättävä, ruoka laitettava, siivottava, lapset hoidettava ja kaupassakin täytyy käydä. Arki rullaa ja mä pyörin sen mukana. Se on kaikki mun pään sisällä, mä kerron.
Jälleen palveluntarpeenarviointi. Tiedän, tuttu juttu. Kerron, että kaikenlaista on jo kokeiltu, eikä mikään apu riitä. Kerron, ettei ongelma ole lasten kanssa eikä myöskään fyysisessä jaksamisessa vaikkakin pari lisätuntia unta tekisi kestosilmäpusseilleni hyvää. Se ei auta, että joku tulee päästämään mut kerran viikkoon ulos kotiintuloajan kanssa kuin teini-ikäisen lapsen. Ei ole ketään kenelle puhua. Monta kuuntelevaa korvaa, ei yhtään oikeasti ymmärtävää ihmistä. Kerroin yrittäväni monesti kertoa osallisille miltä minusta tuntuu ja sen, ettei se johda mihinkään.
Ääneni värisee, takeltelen ja taannun jälleen taaperon tasolle yrittäessäni sanoittaa tunteitani. Turhautuminen saa minut itkuiseksi ja lopulta itkemään. He voisivat tulla heti käymään. Tiedän. Hätä ei ole akuutti, sillä sitä on jatkunut jo sen puolitoista vuotta. Ongelmaan ei ole apua. Menetin sen ainoan mua auttavan avun sille, joka vei multa muutenkin jo kaiken.
Mun henkinen helvetti.
Jaa oma kokemuksesi