Naimisiin

Tällä kertaa ajattelin avata ajatuksiani avioliitosta ja häistä. Muistutan, että mielipiteet tässä tekstissä ovat omiani, joten tarkoitus ei ole pahoittaa kenenkään mieltä. Kyllä te tiedätte. 

1.1.2017 mies kosi ja menimme kihloihin. Muistan että tuo hetki oli juuri niin ainutlaatuinen kuin olin aina ajatellut sen olevan. Kosiminen. Sehän on merkki siitä, että toinen rakastaa sua maailman eniten ja haluaa olla (tai ainakin yrittää luvata olla) sun kanssa koko elämän ajan – rakastaa sun huonojakin puolia. Mikä voisi olla ihanampaa kuin kuulla kumppanin sanovan noin? Vastasin tietysti kyllä! Siitä on omakin postaus > täällä.

Pidettiin helmikuussa kihlajaiset kotona meidän perheille ja toukokuussa juhlittiin vielä kavereiden kesken. Ainakin nyt haluan sanoa, että kerran sitä vain kihloihin menee joten sitä pitää juhlia. Tai ei pidä, mutta saa. Eräs ystäväni kihlajaisten aikaan sanoi että pitää ”rakkauden juhlia” vähän hassuina, koska hänen mielestään juhlat ovat vain syy saada lahjoja. Minä pidän ajatusta hassuna, koska pitäisin juhlat vaikka ilman lahjoja. Ei ne lahjat, vaan ne tärkeät läheiset ja ihanat muistot – ne merkitsee eniten.

Kun Alina syntyi, monet kyseli kihloista. Vastaukseksi kaikille teille silloin kysyneille; en koskaan menisi kihloihin lapsen takia. Kahden aikuisen väliseen rakkauteen ei aina liity lapsi/lapset. Mentiin kihloihin koska tuntui oikealta, eikä sen takia että meillä on lapsi. Vuosi 2017 olikin kunnon sormushuuma-aikaa meille. 

Häät. Mitä mieltä olen ollut ja mitä mieltä olen nyt? 

Pienenä laitoin aina päähäni valkoisen harson ja leikin olevani morsian. Myös kaikki barbieni menivät jatkuvasti naimisiin. Harmittelin missikisoja katsellessani, että miksei ole hääpukukierrosta. Haaveilin, että bikininikierroksen tilalla oltaisiin nähty upeita häämekkoja. Ihan vinkkinä heille, tulevaisuutta ajatellen!

Teininä sanoin kaikille että musta tulee hääsuunnittelija. Olin liian kovis sanomaan että menisin itse joskus naimisiin, mutta mun luonne näkyi silti kovankin kuoren alta ja pieni hääintoilija pääsi jollain tavalla esiin. Kaverit alkoi nähdä mut hääsuunnittelijana ja taisin tehdä kansionkin erilaisista hääteemoista. 

Nyt kuitenkin olen tylsistynyt. En halua enää isoja häitä, en halua paljon lahjoja, en tiedä haluanko edes naimisiin. Olen kiintynyt omaan sukunimeeni, vaikka se yltiötavallinen onkin. En tunne mitään sidosta mieheni sukunimeä kohtaan, vaikka se on lastenikin sukunimi. En haluaisi nimeeni ääkkösiä. Häihin menee liikaa rahaa yhden päivän takia. En halua häämatkalle lentokoneella. En halua vuokrata/ostaa käytettyä hääpukua, mutta en halua tuhlata rahaa uuteenkaan. En halua häihini ihmisiä joita en tunne ja jotka eivät aidosti kunnioita meitä, tai ole tekemisissä meidän kanssa. Haluaisin pienet ja intiimit häät – jos joskus saataisiin aikaiseksi. Ja rahaa tarpeeksi kasaan.

Rakkaus. Mikä voisi olla parempi syy mennä naimisiin? Ja ah, perinteet. Rakastan kaukaa kantautuvia perinteitä. Aina on syytä juhlaan! Kaikki läheiset ympärillä – tätä tapahtuu liian harvoin. Häät on hyvä syy tuoda kaikki lähelle. Ikimuistoinen päivä mitä voi muistella lopun elämää. Eikö tuossa ole jo tarpeeksi syitä? Nämä syyt peittosi aika hyvin aiemmin luettelemat negatiivisemmat asenteeni. Vaikka toki on juttuja mistä silti pitäisin kiinni, muun muassa pienet häät kera ihmisten, joiden seurassa voi olla täysin oma itsensä, eikä tarvitse miettiä mitä paskaa seuraavana päivänä meistä puhutaan kahvipöydässä. Enkä haluaisi koskaan vuokrata/ostaa kenenkään vanhaa hääpukua. 

Ihan vinkkinä tulevaisuutta ajatellen kaasoilleni (heh), tässä vähän tietoja mulle mieleisistä polttareista. Katsoin taannoin Karjalan Kunnailla -sarjaa ja siinä ohjelmassa jos jossain Suomen kesä on parhaimmillaan. Sarjassa yhdellä naisella on polttarit ja hänelle tehdään perinteinen morsiussauna. Siitä lähtien olen ajatellut että kyllä, tällaiselle himosaunojalle tuollainen perinnesauna olisi paras. Niille jotka eivät tiedä, laitan tähän morsiussaunan perinteitä. Kaikkine outoine rituaaleineen.

Morsiamelle laitetaan saunaan oma paikka, ja alustan päälle sirotellaan ruusun terälehtiä kuvastamaan avioliiton hyviä hetkiä, sekä halutessaan havuja kertomaan siitä, ettei avioliitto ole aina ruusuilla tanssimista. Ensin morsian saunoo naimattomien naisten kanssa. Jokaisella kerralla kun vettä heitetään kiukaalle, huudetaan kovaan ääneen yksi kerrallaan entisten kumppaneiden nimet. Näin hyvästellään heidät lopullisesti. Jos saunojat eivät pidä kovista löylyistä, voidaan nimenhuutorituaali suorittaa juoksemalla saunaa ympäri. Muut naiset osallistuvat juoksuun ja nimien huutamiseen, että morsiamen ei tarvitse olla yksin. Rituaalin voi halutessaan suorittaa myös esimerkiksi järvessä. Jokaisen nimen jälkeen sukelletaan, eli huuhdotaan menneet. Lopuksi saunassa morsiamelta voidaan kysellä parisuhteesta kysymyksiä. Esimerkiksi; Missä tapasitte ensimmäisen kerran? Kumpi sanoi ensimmäisenä rakastavansa? Mikä on ollut isoin riitanne? Missä kosinta tapahtui? Jne. Sitten morsiamen ystävät vihtovat morsiamen ulos saunasta. Morsian siirtyy rouvien saunaan, eli naisten jotka ovat jo naimisissa. Vaimojen löylyissä heitetään halutessa kaljaa kiukaalle. Saunan jälkeen morsianta hemmotellaan, tehdään kasvonaamioita ja jalkakylpyjä, lakataan kynnet ja juodaan kuohuviiniä. Morsiamen hiukset letitetään ja hän saa päähän kukkaseppeleen kruunuksi. 

Mun unelmapolttareiden jatko on vielä vähän kysymysmerkkiä, mutta eipä niitä ole vielä edes ajankohtaista miettiä. Miehelläni on suunnitelmissa matka Amsterdamiin tai muuta ”pientä”, mutta itse tykkään pitää jalat maassa ja kunnioittaa hauskoja perinteitä. 

Varmaan tässä voisi vähän alkaa säästämään asunnon lisäksi häihinkin. Ainakin kaikki naimisiin menneet sanovat, etteivät kadu menetettyjä rahoja. Muistot ja hetket ovat tärkeämpiä. 

Ja monilta naisilta olen kuullut, että ”on ihan parasta olla vaimo”. Sen uskon. 

Toiveena olisi päästä naimisiin ainakin alle 30-vuotiaana. Kattellaan. 

– Emilia