Puolet suruajasta

Romahdin jonnekin sängyn ja seinän väliin. Puhelin korvassa huutoitken, että sillä on joku toinen. Mä jotenkin tiesin, kuuluu vastaukseksi ex-anopiltani.

Oksennan terveyskeskuksen vessassa. Pieniä omenanpaloja omenasta, jonka ex-anoppini vaati minut syömään ennen lääkärille menoa. Se oli se pohja, jonne katosin.

Romahdan meidän vaatekaappien eteen. Tyhjä kaappi, joka oli ennen täynnä hänen vaatteitaan. Epäsiistejä pinoja, vaatteita yhdessä rytyssä, jotka silloin tällöin hänen puolestaan järjestin. Nyt tyhjä. Kädessäni suihkupullo ja rätti. Siivoan yksin meidän yhteistä kotia lattiasta kattoon, vaikka kohta raskauden puolen välin vauvamaha jo hidastaa vauhtia.

Herään ja käännän kylkeäni. Vauva potkii jo kovaa. Herään painajaisesta, joka ei ollutkaan vain unta. Mietin taas miksei hän herää vierestäni.

Istun kampaamon tuolissa. Häpeästä lamaantuneena vastaan vaisusti small talkiin koskien miestäni ja hänen työtään. Ex-miestäni, mutten kehtaa korjata olevani yksin. Viimeisen kolmanneksen vauvamaha antaa tuntemattomille illuusion onnellisesta parisuhteesta.

Istun synnytyssalin tuolissa. Edessäni tarjottimella sairaalan tarjoama aamupala, vieressäni ex-anoppini. Katsomme hiljaa kaukaloon kapaloitua vastasyntynyttä. Suru ja onni polttavat sisuskaluja. Kirjoitan tekstiviestinä vauvan isälle syntymämitat.

Oksennan keskellä yötä. Tällä kertaa vain mahataudin vuoksi. Sylissäni kaksi viikkoa vanha vauva, jota yritän pidellä samalla jottei hän herättäisi sisariaan itkullaan. Turvattomuuden tunne valtaa koko kehon.

Hän istuu viereeni. Pitelen kolmikuista vauvaamme. Mietin, jos mitään ei olisi ikinä tapahtunutkaan ja voisin vain nojautua häneen.

Seisomme sairaalasängyn edessä. Koko perhe koossa. Itketään kummatkin. Hänen on vaikea lähteä, mutta lopulta taas lähtee ja vie kaksi lastamme mukanaan. Olisinko vielä voinut sanoa jotain?

Mutta mä olen elossa ja aina ollutkin. En edes siellä rajalla, enkä aina unessakaan. Oonko mä ollutkaan sen jälkeen oikeasti enää olemassa, vai elänyt vain varjoa siitä, mikä mulle jätettiin?

Lähes päivittäin kahden vuoden ajan mieleni läpi pyyhkäisee ajatus siitä, onko mikään minkään arvoista, jos joutuu vain rämpimään kaiken yli. Milloin oikeasti helpottaa?

Sitten kun sanoilla alkavat lohdutukset ovat olleet Turhia. Itkut on jo itketty, mutta haavat ei parane.

Joku kuitenkin uskoo, että selviytymiseen menee noin puolet yhdessäoloajasta. Sen mukaan olen vain puolessa välissä, mikä tuntuu oikealta.

Kuitenkin hetket, jolloin tunnen jo olevani parempi, ovat huonoja hetkiä pidempiä. Se lattian tasolle pienestäkin romahtanut ihminen on nyt se, joka seisoo vahvasti omilla jaloillaan. Peilistä katsoo usein se, joka haluan olla. Joka ennen en saanut, tai osannut olla.

Vahvuuden ja heikkouden rajat häilyvät. Liian usein ja törkeällä tavalla yksin selviytymään jätettynä avunpyyntöön ei riitä enää voimia. Voimia riittää silti yksin selviämiseen. Aina, kun on pakko.

Pakko ei ole silti kadottanut määrätietoisuutta ja kunnianhimoa. Onnistuminen, tai edes usko omaan onnistumiseen on se, mikä vie vielä eteenpäin. Unelmat, joista jouduin luopumaan ovat tehneet tilaa unelmoida enemmän niistä, mitkä vielä pystyn toteuttamaan.

Vielä liian usein herään siihen ajatukseen, että teen kaiken turhaan. Enhän mä tänne jää. Oon vaan väliaikaisesti täällä, kunnes saan asiat tiettyyn pisteeseen.

Toisena päivänä taas istun illalla sohvalla tyttäreni kanssa. Nukkumaanmenoaika on jo kauan sitten mennyt, mutta siinä istumme ja selaamme huviksemme taloja. Se mökki mihin muutetaan, tytär haaveilee. Kanoja, pupuja, lehmiä.. Ei lehmiä, mä muistutan. Hän keksii nimiä eläimille, kunnes nukahdamme onnellisena.

Ja seuraava päivä voi olla minkälainen tahansa.

Eteenpäin meneminen on yhä rämpimistä ja aina yhä pelkkää lähtöruutuun palaamista. Kahden vuoden jälkeen tunteet ovat enää vain suuressa ristiriidassa ja mulle jätetyn uuvuttavan arjen aikaansaamia.

Yksin kolmen lapsen kanssa oleminen on kuitenkin tänään enää vain oma päätökseni.