Kysymyksiä ja vastauksia - Nuori äitiys

Ikää tulee pian mittariin 25v ja jotenkin ihmeellisesti koen, että tietynlainen ajanjakso mun elämässä päättyy ja uusi alkaa. En osaa selittää miksi juuri numero 25 on mulle se tähän asti tärkein ikä. Edes täysi-ikäisyys ei ollut mulle näin iso askel.

Blogin kirjoittaminen ei ole ollut mulle koskaan mikään erityinen unelma, tai egon nostatus. Vuonna 2015 ensimmäisen raskauden aikana marssin läheiseen kauppaan ja ostin itselleni vihon. Tuo vihko on mulla vieläkin ja siellä on vain yksi lause. ”Rehellinen päiväkirja äitiydestä”. Ajattelin, että mun pitää saada ajatuksia ylös jollain keinolla, joten ajattelin kirjoittaa itselleni ajatuksia ylös ja muistiin. Kun kuulin väärien huhujen liikkuvan liittyen äitiyteeni ja parisuhteeseeni (pieni kaupunki, pienet piirit) halusin tehdä jotain repäisevää ja laittaa juorukellot riviin kuuntelemaan, mitä sanottavaa mulla on. Niimpä sain ajatuksen perustaa blogin. Blogi oli mulle oma pieni päiväkirja, mutta samalla iso megafoni minkä avulla sain kerrottua mitä mulle kuuluu. Kirjoitin blogiin kaunistelematta asiat niin kuin ne olivat. Monet juorukelloista tulivat pyytämään anteeksi sanomisiaan, luettuaan blogiani. Sain niistä puhtia jatkaa kirjoittamista.

Yksityisyys tuli erittäin tärkeäksi äitiyden matkan varrella. Raskausaikana olin vain mä, joten pystyin kertomaan hyvin aidosti miltä musta tuntui, mitä koin ja miten mulla meni. Mutta heti kun Alina syntyi, tietty osa musta sulkeutui blogissa. Vaikka olin vain pienbloggari, koin silti ahdistavaksi jakaa ihan kaikkea meidän elämästä. Ajattelin mielestäni jo silloin 19-vuotiaana hyvin fiksusti, sillä ei ollut (eikä ole) mun asia kertoa mitään liian henkilökohtaista toisesta ihmisestä. Jo hyvin äitiyteni alkumetreillä rajasin myös Alinan kasvokuvat somesta. Ja seison edelleen tuon ajatuksen takana – vaikka itse asiassa se ehdotus tulikin mun mieheltä ensin.

Kuin missi luopuisi kruunustaan. Kun joku kysyy ”oletko ylpeä siitä, että olet nuori äiti?”, en tiedä mitä vastata. Tavallaan en, miksi iästä pitäisi olla erityisen ylpeä? Tavallaan joo, sillä potkin monien huonot nuori äiti -ennakkoluulot maan alle. Vaikka olenkin puhunut itse, että olen nuori äiti – se on vähän leimannut mua liikaa. Kyllä, olin nuori (mutta aikuinen) kun saimme tyttären. Kyllä, halusin blogin avulla syrjäyttää ennakkoluuloja veks. Kyllä, onnistuin siinä. Mutta, en halua leimata sillä itseäni. Voiko 25-vuotiasta sanoa enää nuoreksi äidiksi? Mun mielestä ei. Lisäksi koen (etenkin blogin nimen muuttamisen jälkeen), että haluan olla lukijoilleni muuta kuin ”se nuori äiti”. Ei sillä, etteikö se olisi hyvä titteli, mutta kun en koe itsestäni enää niin. Ja sen haluan tässä tuoda esiin.

Kerroin lyhyesti Instagramissa (storyssa) näistä fiiliksistä ja annoin teille mahdollisuuden kysyä vielä kerran ihan mitä vain nuoreen äitiyteen liittyvää. Kysymyksiä tuli 25kpl, mutta suuri osa niistä oli samoja. Joten otan tähän kymmenen kysymystä. 

Mun iskä ei kommentoinut oikein mitään. Halusi varmasti käsitellä asiaa oman päänsä sisällä, minkä ymmärrän. Jokainen käsittelee asioita eri tavalla. Mun äiti oli ymmärtäväinen ja tuki (vaikka pieni huoli taustalla näkyi). Miehen vanhemmat koki melko tunteikkaasti uutisen. Miehen isä etsi kirjoista faktatietoja ja miehen äiti oli melko hiljainen. Nämä on siis vain mun kokemuksia, eikä välttämättä faktoja. Mutta siis kukaan ei ottanut asiaa mun mielestä mitenkään huonosti. Kaikki seisoi meidän päätösten takana.

Ehdottomasti pahoinvointi! Molemmissa raskauksissa, mutta etenkin ensimmäisessä.

Jokainen kokee kivut erilailla, joten nämäkin luvut tulee vain omista kokemuksista. Ensimmäisen synnytyksen supistuskivut oli ehkä luokkaa 6. Jos siis kymppi on täydet. Toisessa kivut oli luokkaa 8. En tosin tiedä miltä kamalin kipu tuntuisi, joten tähän kysymykseen on vaikeaa vastata – mutta ehdottomasti toinen synnytys oli supistuskivuissa kamalampi.

Synnytyksessä ei ole mitään noloa. (Koen, että mun on pakko aloittaa lause noin ennen kuin leijonaemot hyökkää mun sanomisiin). Mutta jos saan kertoa omasta synnytyksestäni oman mielipiteeni, niin nolointa oli kun Alinaa ponnistaessa sanoin kätilön kuullen ”ai vittu”. En kiroile, enkä varsinkaan julkisesti missään. Mun mielestä kiroilu on rumaa ja junttimaista. Mutta tuo vaan pääsi suusta, kun pelkäsin että repeän kahtia. Kipu ei siis ollut niin pahaa, vaan se paineentunne. Edelleenkin häpeän tuota hetkeä, vaikka ihan turhaan.

Mulle kyllä tuli molempien kohdalla. Se oli jotenkin niin uskomaton hetki. Tiedän kyllä myös sen, ettei kaikille tule ja se on normaalia – siitä ei missään nimessä kannata ottaa mitään omantunnon tuskia itselleen taakaksi.

Monet varmaan vastaisi, että istukan syntyminen, mutta mulla ei ole siitä mitään muistikuvia. Ehkä kamalinta oli kohdun painaminen (siitä ei puhuta, mutta se tehdään aina). Kätilö tai lääkäri siis tuli ja painoi kohtua niin, että sieltä tulisi kaikki ylimääräinen ulos jos jotain sinne olisi jäänyt. No ei onneksi ollut, mutta sattui kyllä melkoisesti. Samalla siinä katsotaan, miten kohtu on lähtenyt supistumaan/palautumaan. Kuvitelkaa, että ainakin mulla jo synnytyksestä seuraavana päivänä kohtu oli appelsiinin kokoinen, normaali! Toisessa raskaudessa pahin kipu oli jälkisupistelut (niistäkään ei usein puhuta missään), mutta siis kyllä – kohdun palautuminenkin saattaa sattua kun se supistelee.

Toki mieli on luonnollisesti herkillä synnytyksen jälkeen ja hyvin kauankin. Pelkäsin molempien syntymän jälkeen paljon kätkyt-kuolemaa ja kun lapset tulivat 4kk ikään, pelko laantui. Aina sitä edelleenkin jotain murehtii, mutta varsinaisia pelkoja ei ole. Ja turha ollakaan, ei pelkääminen ja stressaaminen auta mihinkään.

Tästä aiheesta on tulossa oma postaus, mutta lyhyesti sanottuna tytölle nimi oli helppoa keksiä, pojalle vaikeaa. 

Rehellisesti, en. Olen salaisesti aina toivonut kuitenkin lasta. Ei sillä, että olisin ollut jotenkin huoleton, tai valmis äidiksi vaikkapa 16-vuotiaana alaikäisenä. Olen aina ajatellut kyllä että haluaisin lapsen viimeistään silloin kun olen 25-vuotias. Joten nyt tässä iässä olisin jo isossa vauvakuumeessa, jos asiat olisivat menneet toisin. Eli oikein hyvä näin.

En todellakaan! Mulle tuli teini-ikä melko varhain ja tein kaikki ”nuoruusjutut” jo yläasteella. Baarissakin ehdin pyöriä (lähinnä tanssimassa, koska ryyppääminen ei niin kiinnosta mua) ja sain siitä tarpeekseni jo parissa vuodessa. Ainut mitä kaipaan, on extempore-menot. Että voisin vaikka lähteä kesäyöllä pyöräilemään, jos huvittaa. Tuollaiset kaipuut on kuitenkin korjattavissa ajan kanssa, eikä niihin liity ikä mitenkään. Olisin hyvin valmis jo elämään kolmekymppisen elämää, mutta on tässäkin iässä paljon hyviä puolia.

Tammikuussa käännetään taas uusi vuosi ja uusi sivu meidänkin elämässä. Paljon on jo ideoita ja lupauksia ensi vuotta ajatellen, mutta katsotaan ensin mihin suuntaan maailma (korona) on menossa. Saattaa olla, että teen vielä pari postausta ennen kuin vuosi vaihtuu jos ehdin, mutta mikäli en – niin haluan toivottaa parempaa ja turvallista uutta vuotta jokaiselle! ♥️ 

– Emilia