Unelmana pupu - Pohdintaa lemmikistä

Kun olin noin 6-vuotias, isosiskollani oli kani lemmikkinä. Kanin nimi oli Adalmiina (myöhemmin selvisi, että se ei ollutkaan tyttö vaan poika). Adalmiina asusti ulkona vanhassa leikkimökissä, mikä oli täynnä heinää. Seinät oli eristetty, eli kylmä siellä ei ollut. Kanin mökistä pääsi myös pienen kolon kautta ulkotilaan, missä oli myös heinää ja ruokakipot. Kävin usein päiväkodin jälkeen silittämässä Adalmiinaa ja hengailin tunteja kanin mökissä. Kerroin sille ”murheeni” ja syötin sille porkkanaa.

Mulla on jotenkin niin ihana ja sympaattinen (joskin outo) haave siitä, että eläkeiässä hankkisin oman pienen siirtolapuutarhamökin. Hengailisin siellä puutarhassa kahvikupposen kera poimien porkkanoita itselleni ja viidelle pullealle pupulleni. Hah, unelmansa kullakin… Aina kun kysytään ”oletko kissa- vai koiraihminen?” vastaan, että tykkään pupuista. Tuo kysymys on muutenkin jotenkin ärsyttävä. Onko pakko olla jompi kumpi? Mitä jos tykkään sekä kissoista että koirista? Tykkään siitä, että naapurilla on suloisia kissoja – niitä voi aina välillä mennä silittämään. Tykkään siitä, että melkein jokaisella meidän perheessä (molempien vanhemmilla ja siskoilla) on koira tai koiria. On ihanaa välillä saada koiria kylään! Mutta haluaisinko itselleni? En. Me ollaan tehty valinta ja perustettu perhe. Meillä on pieniä lapsia. Ja meille riittää nyt se, että huolehditaan heistä ja ollaan heille läsnä. En jaksaisi kaiken tämän arjen hösläämisen keskellä lähteä aamulla ensin pissattamaan vielä koiraakin samalla, kun lapset pitäisi saada sängystä ylös päiväkotia varten. Ja se on hyvä tiedostaa.

Asia mikä hieman vaivaa on se, että olen saanut suoraakin puhetta siitä, kuinka olen ”manipuloinut mun miehen niin, ettei hän halua meille koiraa”. Asia on ilmaistu vitsikkäästi, mutta mun mielestä tuossa ei ole mitään hauskaa. Tilanne on se, että jopa mä ottaisin meistä kahdesta enemmin koiran tällä hetkellä kuin mun mies. Hän tykkää koirista paljon, mutta ei haluaisi sellaista enää itselleen. Ja isoin syy on se, että koiran huolenpitoon kuluu paljon rahaa, eikä koiran ottaminen ole mikään maailman parhain ympäristöteko. Me ei tuomita muita eikä olla valistamassa ketään ”mitä pitäisi tehdä ja mitä ei”, mutta omat arvot ovat muuttuneet tällaisiksi ja siitä on turhaa kiistellä. Se, ettei mun mies enää halua (myöskään) meille koiraa, ei ole mun mielipiteistä johtuvaa, vaan ihan hänen omia pohdintojaan. Tämän halusin oksentaa nyt tähän tekstiin mukaan. Mutta jatketaan…

Me ollaan ihan tosissaan otettu selvää kaneista. Ehdottomasti hankitaan sellainen, koska me molemmat halutaan sellainen. Ehkä ei vielä nyt kun Robin on noin pieni (2v, kohta 3v), mutta parin vuoden päästä. Meille sopiva rotu olisi ehdottomasti Ranskanluppakani. Semmoinen noin 5kg painava, koiramainen, seuraa rakastava ja sisäsiistiksi oppiva perheenjäsen. ”Ranskanlupat rakastavat esimerkiksi istua ihmisten kanssa sohvalla, kun koko perhe katsoo telkkaria”, lukee yhden kasvattajan sivuilla. Olen niin onnekas, ettei mun ole miehen takia tarvinut luopua mun kanihaaveista, vaan ollaan tässä asiassa samalla puolella. Pieneksi ongelmaksi vain on muodostunut lähipiirin koirat. Miten koirat voivat olla samassa tilassa kanin kanssa? Vai voivatko edes? Toki, arjessa emme näe lasten isovanhempia usein (asuvat toisessa kaupungissa), joten suurimmaksi osaksi ongelmaa ei ole. Mutta esimerkiksi joulut kun mennään vielä vanhempiemme luo – miten pupu pärjää siellä koirien kanssa? Isosiskoni ehdotti isoa kasattavaa pupuhäkkiä. Kuulostaa karulta, että kani olisi (tilavassa) häkissä kolme päivää putkeen kun ollaan kyläilemässä, mutta kuulemma eläimet usein rauhoittuvat kun saavat olla turvallisessa paikassa yksin. Ja ainahan voi välillä käydä hengailemassa kanin luona ja päästää välillä suljettuun huoneeseen juoksentelemaan. Toivottavasti tämä ei särähdä kenenkään korvaan liikaa, koska toki huolehtisimme parhaamme mukaan kanin hyvinvoinnista… mutta lähipiirin koirat eivät voi olla este meidän haaveelle.

…löytyy hyvin eri nettisivuilta ja kasvattajia on useita. Otetaan aikaa asialle ja etsitään paljon tietoa, ennen kuin teemme päätöksiä. Varmaa kuitenkin on, että muutaman vuoden sisällä meidän perhe kasvaa karvaisella kanivauvalla. En malta odottaa!

– Emilia