Muita yksinäisiä?

olen 25 vuotias neitokainen. Mulla on kiva työpaikka, viihdyn siellä tosi hyvin ja olen jopa erittäin hyvä työssäni. Nykyään viihdyn töissä jopa liian hyvin ja yritän haalia itselleni kokoajan lisää töitä, sillä en vain yksinkertaisesti halua kotiin. Kotona ei odota mikään; ei ole miestä, ei lapsia, eikä ystäviäkään. Mulla ei oikeastaan ikinä ole ollut isoa kaveripiiriä, mutta yleensä pari sitäkin parempaa ystävää. Nykyään ei edes yhden yhtä. En kestä tätä yksinäisyyttä.. Tietääkö joku muu sen tunteen, kun itselle tapahtuu jotain isoa ja merkittävää, ja haluaisit jakaa sen asian jonkun kanssa, mutta tajuat, että elämässä ei ole ketään sellaista ihmistä? Tai kun viikonloppuna huomaat, että puhelimesi ei ole soinut kertaakaan, ei edes yhtä ainoaa viestiä ole tullut, ja ainut ihminen, kenelle olet puhunut, olet sinä itse?

Mistä ihmiset löytää itselleen ystäviä? Alan uskomaan, että mussa on pahasti jotakin vialla, sillä edes sisarukseni ei liiemmin halua viettää kanssani aikaa. Kuitenkin samalla pidän itseäni huumorintajuisena ja ystävällisenä. Olen myös auttavainen ja kiltti. Voiko ihminen olla myös liian kiltti? Olen nimittäin huomannut myös sen, että silloin kyllä mulle soitetaan, kun ollaan jotain vailla. Mutta jos itse soitan, ja pyydän vaikka kahville, niin ei tunnu keltäkään löytyvän aikaa tai halua mihinkään...

 

olen 25 vuotias neitokainen. Mulla on kiva työpaikka, viihdyn siellä tosi hyvin ja olen jopa erittäin hyvä työssäni. Nykyään viihdyn töissä jopa liian hyvin ja yritän haalia itselleni kokoajan lisää töitä, sillä en vain yksinkertaisesti halua kotiin. Kotona ei odota mikään; ei ole miestä, ei lapsia, eikä ystäviäkään. Mulla ei oikeastaan ikinä ole ollut isoa kaveripiiriä, mutta yleensä pari sitäkin parempaa ystävää. Nykyään ei edes yhden yhtä. En kestä tätä yksinäisyyttä.. Tietääkö joku muu sen tunteen, kun itselle tapahtuu jotain isoa ja merkittävää, ja haluaisit jakaa sen asian jonkun kanssa, mutta tajuat, että elämässä ei ole ketään sellaista ihmistä? Tai kun viikonloppuna huomaat, että puhelimesi ei ole soinut kertaakaan, ei edes yhtä ainoaa viestiä ole tullut, ja ainut ihminen, kenelle olet puhunut, olet sinä itse?

Mistä ihmiset löytää itselleen ystäviä? Alan uskomaan, että mussa on pahasti jotakin vialla, sillä edes sisarukseni ei liiemmin halua viettää kanssani aikaa. Kuitenkin samalla pidän itseäni huumorintajuisena ja ystävällisenä. Olen myös auttavainen ja kiltti. Voiko ihminen olla myös liian kiltti? Olen nimittäin huomannut myös sen, että silloin kyllä mulle soitetaan, kun ollaan jotain vailla. Mutta jos itse soitan, ja pyydän vaikka kahville, niin ei tunnu keltäkään löytyvän aikaa tai halua mihinkään...

Hommaa kissa.

 

Aloita joku uusi harrastus. Kuntosalillakin tapaa mukavia ihmisiä, täältä ei niinkään.

 

Lähimmät ystäväni tapasin opiskellessa. Muutama on jäänyt matkaan myös ala-asteelta. Nyt asun ulkomailla ja täällä on kyllä aika yksinäistä. Kauan kesti, ennenkuin tutustuin keneenkään.

 

Hommaa kissa.

Sekö korvaa ihmisen seuran? Entä jos on allerginen?

 

Aloita joku uusi harrastus. Kuntosalillakin tapaa mukavia ihmisiä, täältä ei niinkään.

Liikuntaharrastuksissa ei tapaa ketään. Jokainen käy siellä puhumatta muille. Heillä on omat kaverinsa.

 

Liikuntaharrastuksissa ei tapaa ketään. Jokainen käy siellä puhumatta muille. Heillä on omat kaverinsa.

Tästä olen samaa mieltä. Käyn pari kertaa viikossa jumpalla, mutta kaikki tosiaan käy siinä jumpassa, suihkussa ja lähtevät pois, puhumatta mitään.

Sulle jollekin; kissaa en voi hankkia, sillä olen allerginen.

 

normaalia.

 

Itse olen löytänyt hyviä ystäviä vapaaehtoistoiminnasta. Kannustan sinuakin sellaiseen mukaan. Varmasti omalta paikkakunnaltasi löytyy jotain kivaa, mihin lähteä mukaan.

 

Voi harmi kun olet allerginen. Olisin ehdottanut lemmikin ottamista. Itse olen lemmikkien/harrastusten kautta tutustunut tosi moneen ihmiseen.

 

Minä olin usein aina yksin. Minulla ei ollut vanhempia ja asuin mummon ja papan kanssa. Koulussa olin yleensä paras kaikista ja siitä tietty kiusattiin.

 

Minä olin usein aina yksin. Minulla ei ollut vanhempia ja asuin mummon ja papan kanssa. Koulussa olin yleensä paras kaikista ja siitä tietty kiusattiin.

Minni-Hiiri, anteeksi uteliaisuuteni, miksi sinulla ei ollut vanhempia?

 

Kyllä mulla vielä opiskeluaikana oli kavereita, mutta sitten opiskelun jälkeen uudelle paikkakunnalle muutettua niitä ei enää ollutkaan. Työkaverit on, järjestävät aika ajoin illanviettoja, joihin minä en yleensä mene.

 

Ei jumpassa kyllä tutustu helposti...

Kai monilla on ne kiinteimmät kaverisuhteet just koulu- ja opiskeluaikoina solmittuja. Sit kun tulee perhettä, mammakerhot imaisevat mukaansa.

Mutta mites ois sun kohdalla ne työkaverit? Irtoaisiko sieltä vaikka lenkkiseuraa tms? Onko muita sukulaisia kuin sisko? Serkku, täti jne?

Sit ihan...mies. Vaikka puolisonkaan seura ei ole sama kuin kaverin seura, mutta mites noin niinku muuten, oletko katellut ukkoja vaikka netistä?

Kiltteys on kyllä vähän semmoinen ominaisuus että se voi estää joitain ihmissuhteita syntymästä...eipä siitä oikein varmaan pääse muuten eroon kuin opettelemalla rohkeammaksi ja oppimalla itseluottamusta, ja myös laittamaan rajat.

 

Minni-Hiiri, anteeksi uteliaisuuteni, miksi sinulla ei ollut vanhempia?

Ei haittaa uteliaisuus. Olen päässyt jo tässä iässä kaiken yli. Isä ja äiti siis erosivat 50-luvulla ja se ei silloin ollut kovin tavallista. Koulussa kiusattiin tosiaan paljon.

 

Mä masennuin eron jälkeen, enkä jaksanut olla yhteydessä kavereihin. He ovat sitten melkein kaikki jääneet. Edelleenkään en töiden jälkeen jaksa tavata ketään, eikä yksinhuoltajana olisi aikaakaan. Eli lasten kanssa vaan oon illat ja viikonloput. Työkaverit on joo, mutta en heitä oikeastaan tapaa vapaa-aikana. Välillä tunnen itseni tosi yksinäiseksi, mutta toisaalta en saa itsestäni irti että lähtisin soittelemaan vanhoille kavereille tai tapaisin uusia. Tää on tosi outoa, koska oon ennen ollut todella sosiaalinen ja aina ollut paljon kavereita.

 

Mä tiedän varman tavan! Jos olet vähääkään AY-henkinen niin lähde mukaan siihen toimintaan Lähdet mukaan ammattiosastosi järjestämiin reissuihin ja liittosi erilaisiin koulutuksiin ja seminaareihin. Jos oikein innostut niin pyrit erilaisiin luottamustoimiin ja asetut vaaleissa ehdokkaaksi.
Voin siis taata täyden kalenterin ja paljon samanhenkisiä ihmisiä ympärille. Mä en itse edes ole mitenkään yksinäinen mutta tätä kautta olen saanut paljon uusia kavereita

 

Ei jumpassa kyllä tutustu helposti...

Kai monilla on ne kiinteimmät kaverisuhteet just koulu- ja opiskeluaikoina solmittuja. Sit kun tulee perhettä, mammakerhot imaisevat mukaansa.

Mutta mites ois sun kohdalla ne työkaverit? Irtoaisiko sieltä vaikka lenkkiseuraa tms? Onko muita sukulaisia kuin sisko? Serkku, täti jne?

Sit ihan...mies. Vaikka puolisonkaan seura ei ole sama kuin kaverin seura, mutta mites noin niinku muuten, oletko katellut ukkoja vaikka netistä?

Kiltteys on kyllä vähän semmoinen ominaisuus että se voi estää joitain ihmissuhteita syntymästä...eipä siitä oikein varmaan pääse muuten eroon kuin opettelemalla rohkeammaksi ja oppimalla itseluottamusta, ja myös laittamaan rajat.

En kyllä tajua miksi kiltteys on nykyään niin hirveän huono ominaisuus. Itse tykkään kyllä enemmän kilteistä kuin ilkeistä ja pahansuopista ihmisistä. Kiltti voi olla myös rohkea ja itsevarma sekä osata asettaa rajat. Juuri sellaiset hyvällä itsetunnolla varustetut, kiltit ihmiset ovat niitä suosituimpia kavereitakin.

 

En kyllä tajua miksi kiltteys on nykyään niin hirveän huono ominaisuus. Itse tykkään kyllä enemmän kilteistä kuin ilkeistä ja pahansuopista ihmisistä. Kiltti voi olla myös rohkea ja itsevarma sekä osata asettaa rajat. Juuri sellaiset hyvällä itsetunnolla varustetut, kiltit ihmiset ovat niitä suosituimpia kavereitakin.

Siis pitää määritellä kiltteys. Tarkoitetaanko sillä tässä ketjussa normaalia ystävällisyyttä, kohteliaisuutta, joustavuutta ja sävyisyyttä?

Vai tarkoitetaanko sillä tahdottomuutta, liiallista mielistelyä, kyvyttömyyttä sanoa"ei"?

Kiltteyteen liittyy usein pelkoa hylkäämisestä ja siinä on fokus itsessä. Se ei ole rakkautta.

 

Mä olen myös aina ollut yksinäinen,myös lapsena.Mulla oli lapsena yleensä yksi tai pari parempaa ystävää.Aikuisena samoin. On mies ja perhe.Ajoittain koen itseni yksinäiseksi.Olen kiltti ja hiljainen päällepäin,mutta kun tutustun niin aika railakas.Ihmiset soittelee yleensä kun haluavat jotain...Muuten ei pidetä yhteyttä.Mieskin yleensä kiinnostuu musta vaan kun haluaa seksiä.Muuten on mun jutut toisesta korvasta sisään toisesta ulos...

 

Aloittajan kirjoitus vois melkein olla mun kirjoittama, niiin tuttua! Paitsi että mä en ole töissä ja mulla on mies ja lapsia. Mutta ei se mies ystäviä korvaa. Varsinkaan jos on yhtä tuppisuinen, kuin tuo mun...
Ei ole ketään kelle soittaa kun jotain tapahtuu, ketä pyytää seuraksi, kun haluaa lapsivapaata jne.
Paikkakunnan vaihdoksen myötä olen tutustunut joihinkin uusiin ihmisiin paikallisissa facebook-ryhmissä, muttei sieltäkään -vielä- ole löytynyt oikeeta ystävää. Mutta ehkä vielä joku kaunis päivä tärppää

 

www.eft.fi itsehoitomenetelmä, voisi avittaa purkamalla blokkeja pois. Sitten sitä voisikin jo vetää mukavia ihmisiä puoleensa.

 

Täällä toinen 25-vuotias yksinäinen (tosin mies). Voin helposti jutella tuntemattomien kanssa, mutta ei näistä kontakteista kaveri, saati ystävyyssuhteita synny. Käyn itsekseni pitkillä kävelyillä tai kaupunkimatkoilla viikonloppuisin ihmisvilinän keskellä.

 

Mulla ei ole sitten ala-asteen ollut kovin montaa kaveria- lukioaikoina tilanne taisi olla pahin. Olen aina ollut sitä mieltä, että mieluummin yksin kuin huonossa seurassa eli en ole itseäni tyrkyttämään lähtenyt, jos on näyttänyt ettei seura kelpaa. En osaa oikein lukea sosiaalisia tilanteita enkä ole järin empaattinen ihminen. Viihdyn omissa oloissani ja lapseni kanssa.

Osaan kyllä olla sosiaalinen ja puhelias ja työelämässä pärjään hyvin, mutta tälläkään hetkellä yhtään lähempää työkaveria en ole saanut. Eniten minua on koko elämäni häirinnyt se, etten koskaan ole kenenkään "ensimmäinen valinta". Koulussa olin tyttöporukan pariton, jonka seuraan kyllä kelpasin, mutta paritehtävissä jäin ilman paria. Sama juttu harrastuksessa, olin porukassa mukana, mutta parin sain monesti viimeisenä. Töissä piti juuri valita itselleen huonekaveri, mutta itselläni ei ole ketään niin selkeää parasta kaveria, jonka kanssa voisin jakaa huoneen, niin jään sitten odottelemaan niitä "jäännöseriä"

Jumpat ja muut ei kavereita tuo, suosittelisin tosiaan jotain vapaaehtoistoimintaa, koska siinä tulee väkisinkin toisten kanssa juteltua ja vietettyä aikaa. Tai joku yhteisöllisempi harrastus- lavatanssit, itsepuolustuslajit, käsitykerho tms.