2-vuotiaan käyttäytyminen ja oma jaksaminen

Moikka!

Puran nyt tänne kiukkuani :ashamed:
Meillä on 2v 4kk ikäinen poikalapsi. Erittäin voimakas omatahto hällä, ja suuttuu verisesti pienimmästäkin asiasta, joka ei mene hänen mielensä mukaan.

Tuntuu, että olen ainoa lähipiirissäni, jolla on oikeasti haastava lapsi. Tai sitten vaan olen täysin epäonnistunut kasvattamisessa. Mielestäni olen tarpeeksi tiukka, enkä todellakaan anna lapsen pompottaa minua, mutta tietyt asiat mua ärsyttää suunnattomasti, kuten lelujen jatkuva heittely pitkin kotia (toki muutkin tavarat lentää). Sellainen "normaali" leikkiminen puuttuu meiltä lähes täysin. Miksi? En ymmärrä. Lapsi vaatii seuraa ihan jatkuvasti, ja jos en leiki hänen kanssaan, hän rupeää viskomaan tavaroitaan (muutenkin kyllä viskoo) ja käyttäytymään aggressiivisesti.

Samoin ruokapöydässä meno on sietämätöntä. Ruoat lentelee, haarukka/lusikka löytyy useimmiten lattialta. Meillä on ihan järkevät ruoka-ajat, en usko että kyse on liian tiheistä ruokailuväleistäkään.

Onko kellään muulla samanlaista?? Kaipaan niin vertaistukea. Ärsyttää, kun kaverien lapset ovat itse enkeleitä, joskus harvoin saavat jonkun pienen kohtauksen. Haluan tavata/löytää ihmisen, jolla oikeesti haastava lapsi (enkä tarkoita nyt vaan kahta yllämainitsemaani asiaa, vaan ylipäänsä vaikea luonne)!!

 

Mulla on kyllä oman poikani kanssa haastetta riittänyt. Nyt poika on jo 8-vuotias mutta vieläkin osaa olla vaikea ja tottelematon. hänellä tosin on ollut vaikeuksia puheenkehityksessä ja muita siihen liittyviä vaikeuksia.

 

Nosto

 

Vanhempi poika on ollut keskivertoa kovempitahtoinen tuossa iässä. Meillä auttoi lähinnä aika. Oma rauhallisuus oli tärkeää, koska meillä poika reagoi esim. mun väsymiseen ja suuttumiseen vahvasti. Muita joskus helpottavia juttuja oli se, että muistutti pojalle äidin tykkäävän hänestä, vaikken anna periksi ja vaikka hän on vihainen. Ja se, että purettiin oloa pelaamalla palloa, juoksemalla ja riehumalla. Se, että tehtiin asioita kahden kodin ulkopuolella. Ihan pieniä juttuja, kuten käytiin postissa tai ostamassa lahja kaverille. Samoin tekivät isän kanssa kahden. Poika oppii nopeasti ja kaipaa haasteita. Meillä otettiin esimerkiksi tehtäväkirjat aika aikaisin käyttöön. Opetteli numeroita, kirjaimia ja labyrinttejä. Tuollaiset haasteet myös rauhoittivat joskus eli tehtiin hetki tehtäviä ja sen jälkeen jaksoi leikkiä itsekseen muuta.

 

Meillä on 2v5kk tyttö ja samanlaista on meilläkin, tosin tuo ruokapöytäkäyttäytyminen ei ole noin hurjaa. Mutta omissa leikeissään ei tahdo viihtyä, jos ei olla mukana ja silloinkaan ei jaksa keskittyä kunnolla.
Oma tahto on todella voimakas ja olen kanssa miettinyt, olenko tehnyt jotain väärin kun eihän muiden lapset tällä tavalla käyttäydy jne..
Tyttö aloitti tarhan tammikuussa (10pv/kk) ja ehkä HIEMAN on tullut sitä omaa leikkiä jo kotioloihin, mutta voi olla myös jokin vaihe että leikkii nyt sen 5-10min ITSEKSEEN! En voi muuta ku lähetellä voimahaleja ja todeta ettet ole yksin tämän asian kanssa :hug:

 

Ihan kun olisit meidän pojasta puhunut!
Ikää on nyt 1v 8kk ja koko ajan ollaan ajateltu, että kyllä se siitä helpottaa, mutta ei kyllä vieläkään ole helpottanut.
Hampaat tulivat 3kk iässä, niitä kiukuttiin parikuukautta
Konttaamaan oppi 5kk iässä ja siitä eteenpäin kiukuttiin niin kauan että oppi kävelemään 9kk iässä
Sitten tulivat poskihampaat just kun oppi kävelemään ja taas kiukku jatkui
Siinä välissä oli sitten kesä ja muutama helpompi kuukausi siinä yhden vuoden iän korvilla, samaan aikaan kun aloitti hoidossa
Sitten alkoi taas korvatulehduskierre...

Meillä tosiaan ollut kova kehitysvauhti koko ajan ja se varmaan osaltaan ärsyttänyt, mutta on kyllä muutenkin ollut haasteellinen lapsi.
Unikoulun kautta opittiin sentään yöt nukkumaan n. 8kk iässä, siihen asti oltiin heräilty 20min - 2 tunnin välein.
Ja hoidossa aloittaminen auttoi kyllä meillä jonkun verran, hoitajien mukaan on oikein reipas ja kiltti poika. Ja auttoi kyllä omaa jaksamistakin kun muutamaksi tunniksi saa ajatukset irti lapsesta. Kotona kun ei mikään onnistunut, ei kotityöt, syöminen, lehden lukeminen tai edes vessassa käynti, meillä ei poika ole ikinä viihtynyt hetkeäkään yksin.

Minä olen koko ajan kateellisena kuunnellut ja seuraillut kavereiden lapsia, jotka istuvat rauhassa ja leikkivät kun meidän poika vaan kiukkuaa vieressä...

Toisaalta en kyllä poikaa pois antaisi, on erittäin rakastettava ja sosiaalinen, vaikka onkin vaativa. Tomera poika ja onneksi meillä on hyvät tukiverkostot, kummit ja isovanhemmat ovat apuna, vaikka ei näin haasteellista lasta esimerkiksi yökylään voi/halua jättääkkään, mutta pienet hetketkin auttavat.

Jaksamista meille haasteellisten lasten äideille ja annetaan helppojen lasten äitien valitukset 5 minuutin kitinästä mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos...

 

Eilen tuli dokumentti aggressiosta ja kaikista väkivaltaisimpia ovat 2-3v lapset. Impulssit tulevat rajuina, eikä heillä ole kykyä niitä rajoittaa. Aivot kehittyvät kuitenkin koko ajan ja jossain vaiheessa tulee taito rajoittaa omaa suuttumustaan, mielitekojaan jne.

Tahallaan lapsi ei ole hankala (välttämättä B) ) mutta ei vain voi itselleen mitään. Toki aggressioon vaikuttaa temperamentti, toisia on siunattu kovalla omalla tahdolla.

Jaksamista!

 

metalmom miltä kanavalta tuli? tuleekohan uusintana tai näkeekö netistä??? vois ihan mielen kiinnosta katsoa..

Meillä tyttö joka ens kuus 2-v ja nyt alkamas joku ihme uhma. ei nuku niin hyvin ku ennen ja on aamusta iltaan kiukkunen. hermo meinaa mennä. Onneks on tosiaan mummut minne pääsee välissä. ja sielähän on aina kiltisti eikä kiukuttele!!!

 

Voi kiitos teille kaikille vastanneille! Onpa helpottavaa kuulla, että on muitakin samassa tilassa olevia. Meillä harmikseni ei ole tukiverkostoa lähestulkoon lainkaan, vanhemmat asuvat sekä minulla että miehellä hyvin kaukana.

Asuuko teistä kukaan Uudellamaalla???

 

Meillä myös tempparamenttinen poikalapsi (nyt 2 v 2 kk). Vaativa on ollut alusta saakka, vauvana piti kokoajan kantaa sylissä, ja esim. nukuttamiset ongelmallisia: omaan sänkyyn ei suostunut nukahtamaan lainkaan, sitterissä tai lattialla viihtyi max. 5 minuuttia, sitten vaihtui kasvojen väri purppuraksi ja huuto alkoi.. Heräili öisin kovin usein ja rauhoittui vain rinnalle. Lopetin imettämisen pojan ollessa reilun vuoden ikäinen ja vihdoin sain nukkua ensimmäisen kokanaisen yöni.. Huh, vauva-aika ei ollut mitään onnellista kulta-aikaa, vaan silloin oma jaksamiseni oli todella kortilla. Meiltäkin puuttuvat tukiverkostot lähistöltä. Poika heräilee edelleen useita kertoja yössä, mutta rauhoittuu onneksi nopeasti nykyään. No jaa.

Poikamme on suloinen, sosiaalinen, liikunnallinen, huumorintajuinen ja älykäs, mutta kaipaa kokoajan virikkeitä ja seuraa tai turhautuu. Vieraiden seurassa poika osaa olla oikea enkeli, ja mitä enemmän häntä ihaillaan, sitä herttaisempi hän on.. Yritänkin osoittaa hänelle rakkautta ja ihailua ja kannustan aina, kun käyttäytyy hyvin. Silloin hän myös useimmiten käyttäytyy hyvin. Mutta jos mammalla on vähänkin huonompi päivä, enkä jaksa niin täysillä olla hänen kanssaan, turhautumisen ja kiukuttelun kierre alkaa.. Ymmärrän, ettei hän käyttäydy kuten tekee ilkeyttään, ja koetankin olla itse turhautumatta ja ärsyyntymättä (toisinaan, väsyneenä ja edes hetken omaa rauhaa janoavana se on hankalaa..). Koetan tarjota tarpeeksi virikkeitä ja pitää paljon sylissä ja ottaa pojan mukaan erilaisiin tekemisiin, esim. kotitöissä poika auttaa mielellään. Niin kauan kuin itse olen puuhakas ja hyväntuulinen, poikakin (usein) on. Aina se ei vain onnistu. Agressiivinen poika on harvoin, mutta kyllä hän tavaroita heittelee, etenkin turhautuessaan. Saa raivareita, kun asiat eivät mene hänen mielensä mukaan, ja koko aamu voi olla pilalla, jos on esim. kiireellä pitänyt jonnekin lähteä.

Minun henkireikäni oli töihin paluu, jaksan nyt iltaisin paremmin olla läsnä pojalleni, kun saan välillä "hengähtää". Poika vaistoaa mielenliikkeeni ja tunnetilani todella hyvin ja havaitsee heti, jos äiti ei ole sydämellä mukana leikeissä ja turhautuminen alkaa.. Ikävää on se, että minä en jaksa kovinkaan pitkään leikkiä legoukoilla tai huristella pikkuautoilla.. Ja poika vaatii jatkamaan ja jatkamaan.. Lukemisesta ja rakentelusta ja ulkoilusta pidämme sen sijaan koko perhe. Kesällä ja syksyllä olikin oikein hyviä jaksoja, kun ulkoilimme paljon ja poika tutkaili ympäristöä, mutta sisätiloissa turhautuu nopeasti (virikkeiden puutteeseen). Olen koettanut pitää kiinni siitä, että joka päivä käydään ulkona ja tehdään asioita yhdessä, silloin jonkinlainen rauha säilyy. Mieheni, joka on päivisin poikamme kanssa kotona sanoo, että heidän ollessaan kaksin poika käyttäytyy paljon paremmin ja kiukuttelee eniten minun seurassani. Minun syliini tulee toisaalta myös rauhoittumaan ja hakemaan lohtua. Olen se tutuin ja turvallisin ja rakkain.. :heart: Kiukutelkoon minun puolestani, kyllä minä sen kestän. Ja onhan meillä niitä hyviäkin hetkiä, mielestäni yhä enemmän.. Poikani osoittaa kaikkia tunteitaan, myös rakkauttaan, vuolaasti ja niistä hetkistä saan voimaa vaikeampien tunteiden ja tilanteiden varalle. Ja itse rakastan tietenkin poikaani yli kaiken, enkä vaihtaisi häntä mistään hinnasta (vaikka saisin kuinka kiltin lapsen tilalle). Tosin toista lasta harkitsemme pitkään ja huolella, jonkinlainen orastava vauvakuume minulla on, mutta järki (ja mieheni!) käskevät odottamaan ainakin pahimman uhmaiän yli.. Jaksamista kaikille! (Ainakaan lapsemme eivät ole flegmaattisia tylsimyksiä.. ).

 

Heippa,

Meillä on kaksi ihan erilaista lasta ja "samasta puusta veistetty" molemmat. Tyttö on ollut aina kuin ajatus, mutta poika taas sitten ihan toista maata. En siis usko että ainakaan huonosta kasvatuksesta olisi kysysmys. Me oltiin miehen kans ihan haavi auki kun tämä meidän kuopus syntyi ja aloitettiin vauva elo hänen kanssaan. Tahtoa oli kuin pienessä pitäjässä heti alkumetreillä. Minulla on ollut myös noita ärtymyksen tuntemuksia joskus siitä että miksi muiden lapset ovat niin helppoja ja hyväkäytöksisiä. Ei kuitenkaan enää pitkään aikaan. Minusta tuntuu että poika on rauhoittunut ja elämä helpottunut sitä mukaan mitä enemmän hän oppii kertomaan asioita ja ilmaisemaan itseään. Poika on tällä hetkellä 2.v4k eli saman ikäinen kuin poikasi. Meillä joskus tilanteen pelastaa se että jos näen että kohta suuttuu, niin keksinkin äkkiä jonkun muun asian mistä puhua tms, enkä ole tietääkseenkään siitä mikä äskettäin poikaa suututti.


Vauva-aikana oli joskus aikoja ettei huvittanut lähteä vauvan kans yhtään mihinkään kun ei koskaan voinut tietää mikä katastrofi odottaa vauvan kans milloinkin. Olen joutunut ajamaan auton tien sivuun kesken matkaa, kun vauva on huutanut niin paljon, että tuntui kuin henki loppuisi. En ole päässyt lähtemään kylästä kotiin, kun en ole saanut vauvaa rauhoittumaan kaukaloon jne.. Joskus ihan pelkäsin koko vauvaa.

Minusta tuntuu joskus myös siltä niin kuin poika vaistoiaisi tilanteen jossa pitäisi käyttäytyä hyvin ja tekeekin juuri päinvastoin. Esim, kun meillä on vieraita voi aloittaa ihan kamalan kiukuttelun ihan ilman aikusesta syystä. Luulen että nämä temperamenttiset lapset on jotenkin herkempiä reakoimaan eri tilanteisiin.

Meillä on myös niin että miehen kans käyttäytyy usein miten hyvin ja minulle juonittelee tuon tuostakin. Päiväkodista kun menen hakemaan lapsia ja jos tervehdin isosiskoa ensin, otan syliin tms. niin poika makaa välittömästi ketarat suorana, selällään maassa, nokka kohti taivasta, silmät kiinni ja mököttää mulle kun erehdyin siskon huomioimaan ennen pikku herraa. On siis vielä toivottoman mustasukkainenkin.

Jempu: ei muuta kuin tuumasta toimeen. Ei se välttämättä ole niin että toinenkin olisi tulta ja tappuraa

Kyllähän se loppujen lopuksi on rikkaus, että saa olla kahden näin erilaisen lapsen äiti :heart:

 

Jännä kuulla, kuinka saman perheen lapset voivat olla niin erilaisia. Mukava kirjoitus muutenkin!

Tuo kuvailemasi vauva-aika kuulostaa erittäin tutulta ja varsinkin lausahduksesi "joskus ihan pelkäsin koko vauvaa". Minulla oli myös samanlaisia tuntemuksia. Yhdessä vaiheessa tilanne oli niin paha, etten olisi halunnut jäädä vauvan kanssa kaksin ja vielä vähemmän lähteä mihinkään kaksin hänen kanssaan.. Ja poikahan halusi olla minusssa kiinni kuin takiainen, kukaan muu ei kelvannut, ei edes isänsä, hoitoon jättämisestä en edes haaveillut. Aloin pelätä kaikkea mahdollista ja oma vointini oli pahimmillaan aika kehno. Kuitenkin kykenin mielestäni hoitamaan vauvaa varsin kelvollisesti ja itseni takaisin "elävien kirjoihin". Joskus olen miettinyt, kärsinkö synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Mahdollisesti. En kuitenkaan koskaan ollut varsinaisesti masentunut, lähinnä vain niin totaalisen väsynyt. Meillä ei poika paljon tyytyväisenä jokellellut. Joko tuijotteli synkkänä, huusi raivoissaan tai nauroi ääneen ja kiljui riemusta. Äärilaidasta toiseen mentiin (silloinkin). Onneksi rakkaus ja aika tuntuvat tekevän tehtävänsä ja pahimmat "särmät" hioutua hieman pehmeämmiksi. Minusta me menemme kokoajan parempaan suuntaan. Tuo vauva-aika tuntuu olevan jo (onnellisesti) takana pelkoineen ja uupumuksineen, mutta nopeasti muistuvat mieleen. Taidanpa kuitenkin odotella vielä sen toisen kanssa.. =)

 

Hei,

Jempu kiitos =) Minäkin koin vauva-aikana jonkun sortin alakuloa. Masennusta en minäkään tunnusta, mutta ei se todellakaan aina ole ollut seesteistä ja onnellista vauva-aikaa. Eikä sen kai tarvikaan olla. Omalta kohdaltani tiedän kyllä syynkin mikä veti mielen matalaksi. Se on siinä että silloin kun minulla on vauva, niin annan itseni 110%:sti vauvalle. En siis antanut minkäänlaista armoa itselleni. En edes muutaman tunnin kauppareissun ajaksi, niin ettei olisi ollut kiire kotiin vauvan luo. Ja se alkaa pidemmän päälle ahdistamaan kun ei ole tilaa hengittää...Minkäpä sitä luonteelleen mahtaa, vaikka joku olisi tarjonnutkin että mene ja ota omaa aikaa, niin ei siitä olisi ollut minulle mitään hyötyä, kun olisin miettinyt vain koko sen ajan miten vauva voi.

Nyt tilanne on jo toinen kun poika on isompi. Käyn pianotunneilla, juoksulenkeillä, pumpissa ja aika usein shoppailenkin, vain ja ainoastaan itselleni. Hyvä mieli tulee kun pääsee vähän tuulettumaan, eikä ole mikään kiire kotiin

Kyllä se aika kultaa muistot, joten odotelkaa vain niin kauan kuin siltä tuntuu... :heart:

 

Taas tunnistin itseni Katjannan viestistä! Muistan, kuinka aloitin tanssitunnit ja kun tulin kotiin vauva huusi ja mies näytti maansa myyneeltä, ja siihen loppuivat tunnit siltä erää.. Juuri tuo kaikkensa antaminen, niin hyvässä kuin pahassa, imi kieltämättä mehut. Ja vauvan temperamenttinen luonne siihen päälle.. Mutta nyt tilanne toinen meilläkin, onneksi. (Pitää vielä hehkuttaa kuinka ihanaa oli eilen mennä kotiin, kun poika hihkui onnesta ja halaili ja suukotteli kuin ei oltaisi päiviin nähty.. (Tosiasiassa en edelleenkään ole ollut erossa pojastani yhden yhtä yötä, ehkä senkin aika alkaisi hiljalleen olla.. ) :heart: Mut siis on ne vaan niin ihania, ja välillä niin hankalia..!! =)

 

Jempu: Enpä ole pahemmin minäkään raskinut lapsiani antaa yökylään. Tyttö on nyt kuuden vanha ja ollut ehkä seitsemän kertaa elämänsä aikana yötä poissa kotoa. Poika on nyt siis 2.v4kk ja ollut tasan yhden kerran minun äidilläni yökylässä. En kyllä valitakaan, en koe edes kaipaavani omaa aikaa tämän enempiä. Kyllä sitä vielä ehtii olemaan erossakin. Kerran kun pieniä ovat niin minä ainakin nautin täysillä tässä ja nyt.

Toivottavasti alkuperäinen ei tykkää huonoa kun meillä sivusi Jempun kans tämä keskustelu ihan toisaalle Tuntui vaan olevan jonkun verran yhtäläisyyksiä ja halusin niistä kommentoida .

 

jempu, tuo ensimmäinen kirjoitukseni oli ihan kuin suoraan meidän tarina!!! Meillä oman lisänsä soppaan on tuonut se että pojalla on laajat ruoka-aineallergiat, refluksi ja astma. Sekin on toki lisännyt haasteellisuutta koska lapsi on oikeasti ollut kipeä ja hankala sen vuoksi. Mutta muuten temreramentti ihan samanlainen. Ja toisaalta sitten taas niin ihana lapsi. Olen töissä osa-aikaisesti ja minua pienen pesäeron tekeminen on auttanut hirveästi jaksamispuolella ja sitä kautta myös koko tilanne on ollut helpompi. Jaksamista kaikille saman asian kanssa painiville!! Meillä muuten painitaan ihan päivittäin oikeastikin..

 

Ohhoh, tännehän on tullut paljon vastauksia. En ole aikoihin käynyt. Kiitos kaikille vastanneille, huojentavaa kuulla, että on muitakin samanlaisia tapauksia.

Meillä on ollut nyt viimeiset pari viikkoa äärimmäisen hankalia. En muista milloin olisin ollut näin väsynyt ja kyllästynyt elämään. Iltaisin nukahdan heti pojan jälkeen, jotta jaksan taas seuraavana päivänä taistella, niinkuin mulla on ollut tapana sanoa. Huoh.

Häpeän niitä tunteita, joita käyn läpi. Häpeän sanoa, etten jaksa omaa lastani. Aamusta alkaen alkaa tolkuton kiukku (enkä minäkään niin vahva ole, että osaisin edes jotenkin nousta tilanteen yläpuolelle ja antaa pojan vaan kiukuta). Ensin siis tapellaan siitä, kun vaatteita ei saisi laittaa päälle. Sitten siitä, kun hampaita ei saisi harjata. Sitten siitä, ettei ulkovaatteita saa pukea päälle. Jne, jne.. Kuulostaa varmaan tutulta, mutta kun sylissä pn oikeasti se 18kg painava poikalapsi, joka siinä samalla raivoaa kuin viimeistä päivää, niin kyllä taas äidin hermot on kovilla. Kaarta vedetään joka väliin. Lapseni ei malta kuunnella minua lainkaan, ei tottele koskaan. Mitä ihmettä olen tehnyt väärin?? Miksi lapseni käyttäytyy näin?
Hän ei osaa leikkiä, hän mieluummin heittää leluja ja kitisee, joskus jopa raivoaa. Yritän kaikin tavoin häntä kannustaa, mutta turhaan. Olen itsekin aivan väsynyt tähän.
Kun piirrämme, hän heittää kynät lattialle, samoin paperit. Alkaa taas raivo. EN YMMÄRRÄ LASTANI.
Oikeesti kohta en uskalla läheä hänen kanssaan enää minneen. Pelkään hänen käytöstään, ja häpeänkin sitä. Tämä on elämäni rankinta aikaa. en tiedä enää mihin suuntaan mennä. Mikään ei kelpaa lapselleni. Vaikka päällä seisoisin, hän kiukkuaa ja on jatkuvasti vaatimassa jotain muuta.

Anteeksi purkaminen. Varmasti kuullostan hyvin tympääntyneeltä, sitä mä tällä hetkellä todellakin olen.

 

Oletko jutellut neuvolassa tai muualla tunteistasi ja tilanteestasi? Äärimmäisen rankalta nimittäin kuulostaa :/ Saatko tarpeeksi omaa aikaa, jotta joskus pääset "nollaamaan" tilanteen? Tai oletko harkinnut kerhoja, osa-aikaista päivähoitoa tms.? En tiedä onko tästä mitään lohtua, mutta itse vaikeina hetkinä yritän aina ajatella, ettei lapsi tahallaan ole hankala, hänellä ei vain vielä ole tarpeeksi keinoja itsensä ilmaisemiseen ja siksi kiukkuaa.

 

Voimia ap! Sain kaverilta lainaksi kirjan: Ross W Greene: "Tulistuva lapsi" Vaikuttaa selailemalla erittäin hyvältä ja kansantajoiselta opukselta, jossa avataan lapsen näkökulmaa. Meillä on ollut parempi kausi *koputtaa puuta vimmatusti*, joten jäi lukematta. Hän väitti saaneesa haastavan lapsen kanssa työkaluja, jotka helpottivat arkea. Myös Keltikangas-Järvisen "Aggressiivinen lapsi: Miten ohjata lapsen persoonallisuuden kehitystä" -kirjasta olen kuullut paljon hyvää.

Olen oman lapseni kautta joutunut myöntämään, että lapsissa on eroja (ihan oikein minulle, joka mulkoili 3v sitten kaupassa huutavien kersojen vanhempia ). Vanhemmat eivät voi vaikuttaa tempperamenttiin. Kaupassa on saatu pitkiä katseita kun raivokohtaus iskee niin ylläettäen, että pääkoppa on kolahtanut S-marketin kivilattiaan ja huutoa riittää koko kauppareissun ajaksi, joka on kuitenkin pakko hoitaa alta.

Välillä on ollut kausia, jolloin tuntuu, että elämä on pelkkää huutoa. Minua helpotti kovasti töihin paluu. Jaksan olla parempi äiti ja olla läsnä kun käyn töissä. Nyt tosiaan pari kuukautta ollut sellainen kausi, että jos kirkumisia tulee niin kyseessä on melkeimpä korvatulehdus. Mutta ollaan miehen kanssa ihmetelty tämä pari kuukautta, että näinkö helppoa ihmisillä on yleensä taaperon kanssa? NYT ymmärrämme miksi jotkut hankkivat lisää lapsia. Meillä on ollut pari vuotiaaksi niin raskasta tuon tempperamentin kanssa, että on ollut vaikea onnitella ihmisiä toisesta.

Eli ladataan akkuja uuteen uhmakauteen.

Voimia!

 

Lapsihan saa oman tempperamenttinsa jo sikiövaiheessa eli siihen ei oikeastaan voi mitenkään vaikuttaa. Ihan vain lohdutuksena niille, jotka ajattelevat, että ovat tehneet jotain todella väärin tai epäonnistuneet äiteinä. Jos yhtään lohdutta.. =) Minua ärsyttää kun monet vilkkaat lapset lokeroidaan heti ADHD lapsiksi. Useimmat lapset ovat tosi vilkkaita ja ihan normaaleita.

 

Lapsihan saa oman tempperamenttinsa jo sikiövaiheessa eli siihen ei oikeastaan voi mitenkään vaikuttaa. Ihan vain lohdutuksena niille, jotka ajattelevat, että ovat tehneet jotain todella väärin tai epäonnistuneet äiteinä. Jos yhtään lohdutta.. =) Minua ärsyttää kun monet vilkkaat lapset lokeroidaan heti ADHD lapsiksi. Useimmat lapset ovat tosi vilkkaita ja ihan normaaleita.

Niin hyvin sanottu :flower:
Olen lohduttautunut myös sillä, että kyseessä on kuitenkin elinvoima kunhan lapsi vuosien ( tai vuosikymmenten ) kuluessa oppii sen kanavoimaan. Ja siihen kanavoimiseen voivat vanhemmat vaikuttaa. En tarkoita, ettäkö raivarit julkisella paikalla olisivat ohi 7-vuotiaana, mutta on löydettävissä työkaluja oman jaksamisen kanssa. Yritän välillä ajatella, että näin kolmevitosenakaan ei ole aina helppo sietää pettymyksiä, saati sitten parin vuoden elämänkokemuksella. Ai, että peritytyvääkö

 

Tuttua tarinaa on.. Meilla 2v4kk tytto, aivan ihana kiharapaa... Ollut aina vilkas ja vaativa. 2v alkoi pureminen ja raapiminen, yleensa aitiin kohdistuu.. Ollaan kotona kaksin, isa on pitkia paivia toissa. Tytto kay montessori leikkikoulussa 2,5h 4 paivana viikossa ja siella muiden lasten kanssa sujuu hyvin.

Nyt pureminen ja raapiminen on vahentynyt, mutta se oma tahto ja sen lapi saaminen on ihan mahdotonta. Varsinkin ulkoillessa on tosi vaikeeta.. Kotona voi sentaan laittaa tyton jaahylle rauhoittuun. Ulkona ei ole kuulevinaan mita sanon ja jos puutun touhuun niin heittaytyy maahan ja raivoaa ym. ym. Mielellaan menee ulos, mutta tuntuu etta heti kun paastaan puistoon alkaa haastamaan riitaa kanssani tekemalla asioita joita on kielletty.

Emme asu Suomessa. Taalla lapset eivat saa telmia yhta vapaasti vaan aidit pitavat lapset siisteina ja natisti myos ulkona. Maassa ei saa istua ym. Valilla vaikuttaa etta lapset vain seisovat lapio kadessa. En ole kasvattanut tahan apaan vaan saa melko vapaasti koheltaa kun ollaan ulkona. Mutta joku raja sentaan. Voitte vaan kuvitella millaiset katseet me saadaan puistossa, kun kauhee sotku ja nyt viela taa kiukuttelu ja tappelu kaiken lisaksi...

Kylla helpotti lukea muiden kokemuksia. Yhtena paivana tulin todella huonosti menneen ulkoilun jalkeen kotiin ja riisuin tyton, sanoin isalleen etta ootko hetken tyton kanssa ja lukitsin itseni vessaan itkeen... Huh! Kai se on vaan aika mika auttaa. Onneks ollaan loppuvuodesta tulossa takaisin Suomeen!

Ja sitapaitsi mun omassa neuvolakortissani lukee tossa iassa, etta 'oma tahto saatava lapi keinolla milla hyvansa' joten joo, periytyvaa ))))

 

Huh, toivottavasti nämä viestit eivät kerro minun tulevaisuudestani. Meillä tyttö on 1,5 v, ja yleensä ihana aurinkoinen, vaikka onkin temperamenttia, mutta nyt alkaa oma tahto selvästi vahvistua. Noita "heittäydyn lattialle protestoimaan"-elkeitä on alkanut jo tulla -mistähän hän on ne oppinut?! Ja ei kyllä yhtään varo päätään siinä, eilenkin meinasi kolahtaa kiviportaisiin..

Ainakin tämän ikäistä monesti turhauttaa se, kun asiaa olisi mutta ei pysty niitä vielä ilmaisemaan. Käsimerkit /viittomat (Baby Signing) voi auttaa, meidän tyttö oppiikin viittomia heti kun niitä vaan kerran näyttää. Yrittää sanoa paljon sanojakin, mutta useimmat on vielä omia muunnelmia "oikeista" sanoista ja sanavarasto on vielä pieni.

Muistan jostain lukeneeni että tällaisissa temperamenttisissa tapauksissa auttaa, kun vanhempi pyrkii ymmärtämään lapsen näkökulmaa ja tunteita ja kuvailemaan niitä hänelle. "Nyt sinua harmittaa, kun... "
Joku tuossa yllä antoi tärkeän pointin: että kertoo ja osoittaa lapselle että hän on rakas, vaikka olisi känkkäränkkäkin. Ei se tietenkään ole aina helppoa.

Olisiko tuollaiselle yli 2-vuotiaalle jo aika antaa vaihtoehtoja joista päätetään? Esim. laitetaanko nyt nämä vai nämä haalarit päälle (niin ei tarvitse tapella siitä, laitetaan_ko_ haalareita vai ei). Vanhempi päättää tärkeät asiat ja suuret linjat, lapsi saa iloa ja "tärkeyden" tunnetta noista pienistä päätöksistä.

Pikkumies07: Mitä tapahtuu, jos ignooraat täysin ei-toivotun käytöksen? Esim. kun olette piirtämässä, sinä vaan keskityt piirtämiseen vaikka lapsi heitteleekin kyniä pois. Ideana siis, että ei-toivotulla käyttäytymisellä ei saa huomiota (edes negatiivista), mutta hyvää käyttäytymistä palkitaan.

 

En ehdi nyt lukea koko ketjua mutta suosittelen kaikille TEMPPERAMENTTI-kirjaa. Auttaa varmasti haastavan tempperamentin omaavan lapsen vanhempia! Mun lapsella on ns. helppo tempperamentti ja mun omaan tempperamenttiin sopiva(silläkin on paljon merkitystä!) joten ei ole omakohtaista kokemusta ap:n tapauksessa, mutta todellakin tuo kirja antaa paljon vastauksia erilaisten tempperamenttien aiheuttamiin kysymyksiin.

 

Juu täällä myös temperamenttisen, kohta 3v tytön äiti. Lapseni vaatii huomiota/seuraa lähestulkoon koko ajan. Tarhassa aloitettuaan (6kk sitten) on itsenäistynyt jonkin verran (LUOJAN KIITOS!). Olemme tytön kanssa kuin yö ja päivä, mikä ei edesauta asioita. Kaipaan/tarvitsen omaa aikaa paljon, jota en saa oikeastaan lainkaan, koska lapsi on koko ajan vailla jotakin. Tyttömme on välillä itse piru, välillä taas maailman herttaisin ja suloisin lapsi (myös muiden mielestä). Temperamentti alkoi näkyä jo vastasyntyneestä kun oli hyvin itkuinen ja huomionhakuinen. 8kk ikäisenä purki turhautumistaan mm. hakkaamalla päätään seinään ja lattiaan, sitten tajusi että voi satuttaa muita lyömällä, puremalla ja nipistelemällä. Jos jotain positiivista haluaa keksiä, niin uhmaikä ei paljon tilannetta pahentanut. Tsemppiä kaikille! :flower: