Hei
kaikki ihanaiset naiset, Hystis täältä olohuoneen perimmäisestä nurkasta teidän vaiheita seuraileepi ja kaikille kaikkea ihanaa toivoopi :heart:!
Täällä olkkarissa on ollut vähän alakuloa liikkeellä; haamujen hälvenemisiä, pettymyksiä ja hirveää piinaa, niinkuin
Mami41:llä. Ja muutamalla muulla myös. Voimaa ja tsemppiä, rukouksia ja uskoa lähetän kaikille :heart:.
Anteeksi, kun en osaa yksilöidymmin nyt teille iki-ihanille nyt kommentoida
. En oo kirjoittanut niin pitkään aikaan, vaan vain seurannut taustalta. On aina helpompaa kommentoida kullekin erikseen, jos kirjoittaa useammin. Kaikkien teidän tekstit kuitenkin aina luen ja myötäelän vaiheitanne ja tilanteitanne telepaattisesti. Kuten ennenkin olen sanonut; tää meidän olohuone on todellinen henkireikä ja tää olkkari ja te ootte pitänyt mut jotakuinkin järjissäni, vaikka toisinaan tuntuu, että
lataamo olis kyllä oikea paikka. Olis ihana saada 100vuotta unta nuppiin pehmustetussa huoneessa ja herätä virkeänä ja onnellisena ihanaan elämään. Kiitos kun olette! Ja kiitos kun tänne saa purkaa mieltään, olla vuorovaikutuksessa upeiden, sympaattisten, empaattisten ja kertakaikkiaan ihanien naisten kanssa :heart:.
Anteeksi... nyt tulee omanapaa :ashamed:...
Kiitos kaikille myötaelämisestä ja pahoittelusta koiramummoni poismenon vuoksi.
Justikselle kiitos ihanasta runosta :heart:. Koiramummon lähettäminen sateenkaarisillalle oli tosi vaikea paikka, mutta tavallaan oon helpottunut, koska tiedän sen olleen oikea ratkaisu ja tiedän että sillä on kaikki nyt hyvin. Se on siellä sillalla kavereiden kanssa eikä sillä oo mitään hätää. Se oottaa mua siellä. Itketty on paljon ja vieläkin välillä itkettää.
Mutta vaikka mulla olis taikasauva, jolla voisin taikoa sen takaisin, en sitä tekisi, koska en voisi taikoa sitä nuoreksi jälleen. Ja vaikka voisinkin, niin sittenhän se tarkoittaisi sitä, että mun koko elämä olis myös nuorempi ja se taas tarkoittaisi sitä, että myös mun elämä menis takaperin, enkä mä sitä halua elää samaa elämää uudestaan. Tosin, olis kiva olla
biologiselta iältäni nuorempi, mutta silti tällä samalla elämänkokemuksella varustettu. Vaan kun se ei ole mahdollista - on vain elettävä eteenpäin.
Ero tuli koirasta - ja myös miehestä. Oon tehnyt eroa jo monta monta kuukautta, mutta nyt se on konkreettinen. Miehellä superkurja olo, mulle surumieli tulee varmaan vähän viipeellä, koska mä olin se joka teki ratkaisevat päätökset ja sen vuoksi moon se, jonka täytyi/täytyy olla vahva ja tukea miestä sen surussa erosta musta. Kylläpä kuulostaa järjettömältä by the way. Mies on uskomattoman upea ja ihana ihminen, mutta musta tuntui että tukehdun sen kanssa. Nyt voin hengittää ilman että se hengittää niskaani huokuen ylitsevuotavaa rakkauttaan (tai
tarvitsevuuttaan).
Koira oli kuuro ja sen vuoksi se seurasi mua joka paikkaan. Jos menin toiseen huoneeseen, koira kipitti perässä, vessaankin. Vaikka se oli raivostuttavaa ja ahdistavaa, en suuttunut sille (mielessäni kiroilin kyllä), koska se oli oikeutettua ja se oikeesti tarvitsi mua. Mies ei perässäni sentään vessaan tullut, mutta noin kuvainnollisesti seurasi mua kuin varjo ja oli valmiudessa täyttämään kaikki tarpeeni. (Mä olin sellainen koiralle ja mies mulle). Nyt kun ollaan eri paikoissa ja erottu (hän ei enää odota mua niin kuin lomalta kotiin), pystyn ajattelemaan miehestä paljon mukavampia ajatuksia kuin silloin kun oltiin yhdessä. Yhdessä ollessamme mun ahdistus- ja tukehtumisefekti teki sen, että näin ja koin vain kaikki hänen vikansa. Siitäkin tiedän, että tämä oli oikea ratkaisu: me kaksi ei oltu oikea ja terve yhdistelmä, vaikka kummassakaan ei mitään varsinaista vikaa olekaan.
Meillä on pakksessa vielä ne kaksi alkiota. Mies on antanut suostumuksena käyttää ne, vaikka ei yhdessä ollakaan. Täytyy toki vielä jutella sen kanssa asiasta. En vaan tiedä mitä niiden kanssa pitäisi tehdä; pitää "lomaa" koko hommasta ja toipua kaikesta tästä ensin ja
sitten vielä yrittää, vai yrittää heti suoraan tästä kierrosta yrittää. Luulen, että on ensin pakko pitää jonkinsorttista toipumisloma silläkin uhalla, että vähän yli viikon päästä tulee 43v. täyteen. Tai sitten unohtaa koko pakkasukot. Mutta tavallaan sekin tuntuisi kurjalta. Voi että osaa elämä olla vaikea paikka!
Siitäkin huolimatta, että eroa oli prosessoitu jo kuukausia, viime kierrossa oli vielä luomuyritys, joka ei tärpännyt: nyt on kp3. Luulen, että nyt mut voi siirtää taustailijoihin. Pikku askelin tätä luopumista kaikenlaisista asioista on tehtavä, muuten hajoo pää lopullisesti jos kaikki otetaan pois yhtäkkiä ja kerralla. Koirastakin luopuminen oli helpompaa, kun tein sitä prosessia pitkään pikku hiljaa, ehdin tavallaan opetella ja mielikuvittelemaan elämää ilman sitä. (Paitsi että nytkin kyllä itkettää kun koirasta puhelen).
Tulevaisuus näyttää todella avoimelta, voin periaatteessa tehdä melkein mitä ikinä haluan, mutta ongelma on siinä, etten oikein tiedä mitä haluan...:headwall::ashamed::|:'
ashamed:
