"äidinpoika ja isintyttö" - perheen tuhoava kuvio?

Otsikko oli tarkoituksella todella todella huomiohakuinen, jotta se ei jäisi jalkoihin. Asia ei ole ihan niin kauhea. Kiitos kun klikkasit! Sitten asiaan...

Sain taannoin tyttövauvan, meillä on ennestään poika. Yllätyin siitä, kuinka paljon kuulimme kommentteja
"pikkuneiti kietoo isänsä taatusti pikkusormensa ympärille"
"nyt teillä on sitten äidinpoika ja isintyttö"
"nyt on MOLEMMILLE VANHEMMILLE oma lapsi"

Tytär on vielä alle vuoden, mutta en oikein hahmota, mitä näillä kommenteilla tarkoitetaan ja onko niillä oikeasti jotain totuuspohjaa. Mieheni on kasvanut ilman siskoja ja minä ilman veljiä, joten emme löytäneet aiheesta keskenämme jutunjuurta.

Suhtaudun itse hieman rennommin tyttäreen kuin poikaan aikoinaan, mutta minusta se on aika luonnollista, että esikoista varjelee enemmän - näin omatkin vanhempani tekivät. Esikoisen kylpyvesi mitattiin mittarilla, nyt riittää ihon antama arvio. Mieheni taas tuntuu sylittelevän tytärtä samalla tavalla kuin poikaakin aikoinaan. Edelleen minä olen se, joka muistuttaa d-tipoista ja pään tukemisesta.

Kasvatuksessa vedämme yhtä köyttä sikäli, että jos mies jotain pojalta kieltää, minä toistan saman kiellon. Toisaalta olen itse se herkempi vanhempi, eli jos vauva itkee, minulla on kiire sen luokse nopeammin kuin miehellä - mutta tämäkin on tasapuolista tyttöä ja poikaa kohtaan.

Meillä oli tosin vaihe, että poika suosi minua, mutta olen ollut se pehmeämpi kasvattaja ja pidin huonommin kuria. Olen kuitenkin kasvattajana äitini kopio, ja hän oli aikanaan ihan samanlainen, vaikka ei poikaa koskaan kasvattanutkaan. Minänkin suosin aina äitiäni, hän oli jotenkin pehmeämpi ja turvallisempi.

En siis vielä ole huomannut eläväni sen mukaan, että meidän lapsia voisi kutsua äidinpojaksi ja isintytöksi. Tytär tarvitsee minua ja rauhoittuu vielä sylissänikin parhaiten, aivan kuten poika aikoinaan - tai itse asiassa vielä paremmin. Mies on se, joka on meillä potkinut poikaa kehityksessä eteenpäin, mm. pottailu ja pukeminen, mutta tämänkään en oikein usko johtuvan sukupuolesta - minun äitinikään ei koskaan minua pakottanut mihinkään vaan odotti että opin itse.

Tuleeko tuo "isintyttö, äidinpoika" -vaihe ilmi joskus myöhemmin ja onko se sitä, että huomaan jossain vaiheessa tytön sanovan mulle :"äiti sä suosit veljeä aina"? Olen lukenut kyllä aiheesta, että se on tavallista. Ihminen alitajuisesti odottaa ja vaatii ehkä enemmän samankaltaiseltaan, äiti tytöltä ja isä pojalta. Mietin vain, että onko se vain jokin todella häilyvästi arjessa näkyvä asia vai jäänkö siitä "kiinni" joskus myöhemmin?

Kellään omakohtaisia kokemuksia?

 

Meillä yks lapsi, ja se on kyllä niin isinpoika kuin olla voi! Lätkää katsovat yhdessä, leikkivät "poikien leikkejä" ym. Poitsu on siis puolitoista vee

 

Meidän perheessä on kaksi isin tyttöä ja yksi äidin poika. Aika nuoresta asti tämä on näkynyt.

Kun tytöt oli pieniä (ja minä kotona äitiyslomalla/hoitovapaalla) niin illalla isin tultua kotiin äiti ei kelvannut MINKÄÄN tekemiseen. Isin piti antaa iltapala, isi vaihtoi yöpaidan, isi luki iltasadun, isi nukutti jne. Ja kyseessä nimenomaan lasten omat vaatimukset. Äitikin luonnollisesti nämä asiat vuorollaan teki, mutta tytöt itse olisi AINA valinnut isin.

Ja poika puolestaan on niin äidin tyttöä, niin äidin tyttöä. Äidin syli on paras ja äidistä haetaan turva silloin kun on hätä. Äitin pitää antaa iltapala, äidin pitää pukea, äidin pitää tehdä sitä ja tätä... Toki isäkin välillä tekee, mutta poika valitsisi aina äidin.

Toki poikakin on välillä NIIN isin poikaa, kun katotaan Formulaa tai pilkotaan puita ja pestään autoa jne. Ja tytöt on välillä niin äidin tyttöä, kun mennään shoppailemaan tai leivotaan tai askarrellaan.

Mutta tiukanpaikan tullen pojalle äiti on se rakkain. Tytöillä taas se paras lohduttaja on ehdottomasti isi.

 

Meillä on isinpoika ja äidintyttö

Poika rauhoittui jo vauvana paremmin isänsä käsittelyssä kuin minun. Taaperona juoksi vain isin perässä jos isi oli kotona.. Nyt, isi pitäisi saada nukuttamaan joka ilta, ja vain isi saa tehdä sitä ja tätä ja tota hänen kanssaan..

Tyttö taas tulee useiimiten minun luokseni jos on jotain..

Lisään: Mikä tässä on hauskinta että minä en ole koskaan kokenut olevani "tyttöjen äiti", ja silti, olen oikein tyytyväinen tähän tilanteeseen että tuo meidän pieni prinsessa huutaa ensimmäisenä äitiä kun tarvitsee puhalluksen pipiin tmv.

..Ja kyllä minä pojallekin kelpaan. Isinpoika-teema korostuu vain silloin kun isi on kotona. Ja kyllä tyttökin juoksee kiljuen isin kaulaan kun isi tulee kotiin, ihan siinä missä poikakin.. Itseasiassa tyttö kun näkee että isi ajaa auton pihaan niin kuuluu vaan kolaus ja tyttö on vaikka vain saappaat ja t-paita päällä pihalla juoksemassa isiä vastaan

 

Meillä mummot korostivat tuota lasten 'jakamista' vanhempien kesken, kun kuopus oli alle 1v. Mä en moiselle ole ajatuksiani uhrannut. Joskus lapsilla on ollut vaihe, kun ovat suosineet tavalla tai soisella jompaa kumpaa, mutta me aikuiset emme ole lähteneet mukaan jaotteluun. Se tekee, joka ehtii. Tunnistan kyllä, että toinen lapsista turvautuu muhun enemmän ja toinen taas isään, mutta en ainakaan tietoisesti ole muuttanut käytöstä tuon takia tai palkinnut toista enemmän kuin toista. Sitä paitsi noita aikoja tulee ja menee.

 

Lapsuudenperheessäni tytöt olivat isintyttöjä ja poika äitinpoika.. Vielä aikuisiälläkin kuvio näkyy selvästi. Ei niin, että kohtelu olisi mitenkään erilaista tai epätasa-arvoista, vaan ihan siinä miten vanhempamme ovat seurassamme.

Omassa perheessäni on vain tyttölapsia ja esikoinen sekä kuopus tietyssä määrin enemmän äitintyttöjä ja keskimmäinen on ehdottomasti isintyttö. Ei näitä tytöttelyjä tosin lapsille sanota eikä kukaan ole rakkaampi tai suositumpi kuin toinen. Kyse on meidän kohdalla ainakiin ihan puhtaasti kemioiden kohtaamisesta - keskimmäinen on luonteeltaan/temperamentiltaan hyvin samankaltainen kuin minä, joten isänsä osaa paremmin "käsitellä" tätä rakasta tapausta. Nämä kaksi viihtyvätkin parhaiten toistensa seurassa, esikoinen ja kuopus taas viihtyvät minun kanssani (toki isinkin kanssa).

Tämä oli myös hieman kärjistetysti ilmaistuna.

 

Lapsuudenperheessäni tytöt olivat isintyttöjä ja poika äitinpoika.. Vielä aikuisiälläkin kuvio näkyy selvästi. Ei niin, että kohtelu olisi mitenkään erilaista tai epätasa-arvoista, vaan ihan siinä miten vanhempamme ovat seurassamme.

Omassa perheessäni on vain tyttölapsia ja esikoinen sekä kuopus tietyssä määrin enemmän äitintyttöjä ja keskimmäinen on ehdottomasti isintyttö. Ei näitä tytöttelyjä tosin lapsille sanota eikä kukaan ole rakkaampi tai suositumpi kuin toinen. Kyse on meidän kohdalla ainakiin ihan puhtaasti kemioiden kohtaamisesta - keskimmäinen on luonteeltaan/temperamentiltaan hyvin samankaltainen kuin minä, joten isänsä osaa paremmin "käsitellä" tätä rakasta tapausta. Nämä kaksi viihtyvätkin parhaiten toistensa seurassa, esikoinen ja kuopus taas viihtyvät minun kanssani (toki isinkin kanssa).

Tämä oli myös hieman kärjistetysti ilmaistuna.

Tämä on aivan totta. Meillä poika on enemmän minun tyyliseni häseltäjä, ja tyttö taas enemmän isänsä tyyppinen rauhallinen mutta jääräpäinen.

Poika siis ilmeisesti kokee isänsä jämäkkyyden turvallisempana kuin minun, "no ei se nyt oo niin justiinsa". Kun taas tyttö toimii paremmin minun luonteeni kanssa kun hällä on jo omasta takaa sellainen tietty jämäkkyys ja määrätietoisuus..

 

Meillä tuntuisi olevan isin tyttö ja isin poika, äiti toimii vain huoltojoukkona.

 

Lapsuudenperheessäni tytöt olivat isintyttöjä ja poika äitinpoika.. Vielä aikuisiälläkin kuvio näkyy selvästi. Ei niin, että kohtelu olisi mitenkään erilaista tai epätasa-arvoista, vaan ihan siinä miten vanhempamme ovat seurassamme.
Tämä oli myös hieman kärjistetysti ilmaistuna.

Hei kissabussi! Kiitos kun vastasit näin monipuolisesti. Jos vielä olet langoilla, niin voisitko jotenkin kuvata sitä, mitä tarkoittaa tuo, että "

"...vaan ihan siinä miten vanhempamme ovat seurassamme" Eli voisitko kertoa, mitä se siis ihan käytännössä tarkoittaa? Nauraako äitisi veljiesi jutuille enemmän tai tykkäätkö sinä tyttönä vitsailla erityisesti isän kanssa, vai onko se jotain ihan muuta?

Kiitos jo etukäteen!

 

Meillä on kaksi tyttöä, molemmat "isintyttöjä". Isi on ihan kuningas. Molemmat tytöt vuoron perään kyllä heittäytyvät myös äidintytöiksi, mutta isi on meidän perheessä se ykkönen. En koe asiasta mitään ongelmaa. Aika aikaansa kutakin, tulee varmasti aikoja (kuten jo nytkin on) että minun puoleeni käännytään. Ja mistäpä muusta voisin olla niin onnellinen kuin siitä, että mieheni on niin ihana isä ja hänellä on niin lämpimät välit tyttäriimme.

 

meillä kans isintyttö ja mammanpoika.

 

Meillä on ihan selvästi nyt jo äidinpoika ja isäntyttö..

Poika roikkuu mun lahkeessa ja kainalossa koko ajan, isäntä taas lässyttää ja silittelee tyttöä..Mikäs siinä jos se niin toimii..

 

Kiitos viesteistä. Älkää pahastuko, mutta lukisin kyllä mielelläni niitä "perustelujakin". Tiedän siis, että tämä on yleistä, enkä hae sille väitteelle varsinaisesti tukea, vaan haluaisin tietää, miten se näkyy arjessa. Ja kummansuuntaista se on - kumpi "valitsee" kenet? Onko ensin äidin kovempi kuri tyttöä kohtaan, ja sitten tyttö tietenkin valitsee isän, vai tykkääkö tyttö isästä ja isä sitten pehmenee?

 

Ei tuollaista voi yleistää. Meillän äidintyttö ja äidinpoika.

Tosin poika on alkanut viihtymään yhä enemmän myös isänsä touhuissa mukana, kun ikää on alkanut tulemaan (kohta 5 v). Hädän tullen äiti on kuitenkin se ainoa oikea lohduttaja molemmille lapsille siitä yksinkertaisesta syystä, että minä vietän enemmän aikaa lasten kanssa.

Tyttö 6 v on aina ollut kovasti kiinni äidin helmoissa ja mikäs sen ihanampaa äidille. Odotan innolla tulevia yhteisiä shoppailu- ja kylpyläreissujamme. Poika tuskin niistä innostuu.

 

No, meillä homma näkyy arjessa; kun isi ei ole paikalla, minä kelpaan kaikkeen. Mutta jos isi on paikalla vaihtoehtona vaikkapa nukkumaan viemiselle tai vaipanvaihdolle, se on isi joka siihen halutaan. Yleensäkin valintatilanteissa isi valitaan; kuka tekee, kenen kanssa mennään, kenen vieressä istutaan jnejne.
Minä olen sitten se jolle kiikutetaan rikkoontunut lelu tai jolta pyydetään lisää maitoa. Ihan samalla tavalla tietysti isiäkin tarvitaan noihinkin, mutta rumasti sanottuna paskahommat jää mulle.
Meillä mies ehkä osaa enemmän heittäytyä lasten leikkeihin ja hullutteluun. Minä osaan paremmin askartelut, satujen kertomisen jne. Mies on alusta saakka tehnyt kotitöitä, ruokaa ja hoitanut lapsia. Ollaan oltu alusta saakka tasavertaisia vanhempia, mutta jotenkin se vain on mennyt niin että meillä isi on vain hauskempi ja mukavampi lasten mielestä. Vaikka kurillisestikin vedetään yhtä köyttä.

Yhdessä asiassa minut valitaan; jos tulee pipi, tytöt haluavat mieluummin äidin syliin. Siitä mulle sitten pisteet edes kotiin

 

Meillä on taas äitin tyttö ja äitin poika.. hmm.. tyttö on oikein super äidin tyttö:/ iskä ei kelpaa kuin silloin, kun äiti ei ole kotona.. pojalle sentään kelpaa isäkin välillä..

 

Parempi tuollainenkin on, kuin se, ettei lapsi kiinny kumpaankaan vanhempaansa...

 

Parempi tuollainenkin on, kuin se, ettei lapsi kiinny kumpaankaan vanhempaansa...

Siis viittasin tällä omaan lapsuuteeni, en omiin lapsiini.

 

Hei kissabussi! Kiitos kun vastasit näin monipuolisesti. Jos vielä olet langoilla, niin voisitko jotenkin kuvata sitä, mitä tarkoittaa tuo, että "

"...vaan ihan siinä miten vanhempamme ovat seurassamme" Eli voisitko kertoa, mitä se siis ihan käytännössä tarkoittaa? Nauraako äitisi veljiesi jutuille enemmän tai tykkäätkö sinä tyttönä vitsailla erityisesti isän kanssa, vai onko se jotain ihan muuta?

Kiitos jo etukäteen!

Tämä näkyy käytännössä itselleni vaikka siinä, millä tavoin äitini kertoo veljeni tai siskoni kuulumisia. Veljen tekemisiä äitini hehkuttaa aivan eri tavalla kuin meidän tyttöjen - tosin en ole kuulemassa miten minusta kerrotaan toisille. Lapsenlapsista poikien elämä tuntuu kiinnostavan enemmän, jos poikaserkut ovat saaneet kiitettäviä numeroita koulussa on se jotenkin hienompaa kuin meidän tytön 10-. Tällaisia pieniä asioita, joilla ei sinällään ole mitään merkitystä. Lapset tuskin itse näitä asioita edes huomaavat, aikuisena huomaa herkemmin tällaiset pienetkin asiat..

Isäsuhde puolestaan veljelläni on asiallinen ja meillä tytöillä taas enemmän tunnepuolinen. Isän teot ja sanomiset tavallaan merkitsevät enemmän kuin äidin. Lapsuudessa ainakin minä kuopustyttönä sain paljon huomiota juuri isältäni, teimme paljon retkiä ja muuta mukavaa yhdessä. Äidin huomio oli paljon arkisempaa ja jakaantui muille.

Harvoin ollaan kaikki samaan aikaan koolla ja niin lyhyitä aikoja, ettei näistä tilanteista oikein juurikaan tule mieleen esimerkkejä. Selvästi kuitenkin isällinen hoiva ulottuu yhteisiin tapaamisiin ja äidin huomio keskittyy enemmän veljen perheen huomiointiin. Aikuisiällä äidinpoikana ja isintyttönä oleminen on paljon pieniä eleitä ja tilanteita.

 

Ja vaikka tuo asetelma on olemassa, on kiintymyssuhde lapsilla kyllä molempiin. Isi vain sattuu olemaan lemppari. Oon joskus miettinyt että siihen on saattanut vaikuttaa myös oma suhtautumiseni mieheen, puhun hänestä rakkaana ja usein kehun häntä tyttöjen kuullen.

 

Olenkohan tosikko, mutta mun mielestä tuo kissabussin kuvailema veljen hehkutus kuulostaa todella todella pahalle, olisin itse hajalla ja rikki sellaisen takia. Olenko ihan normaali?

 

Olenkohan tosikko, mutta mun mielestä tuo kissabussin kuvailema veljen hehkutus kuulostaa todella todella pahalle, olisin itse hajalla ja rikki sellaisen takia. Olenko ihan normaali?

No mutta se isä sitten antaa tyttärille palautetta. Ei varsinaisesti hehkuta asioita, koska ei kuulu hänen tapoihinsa ylipäätään. Kun tähän on kasvanut, ei se oikeastaan tunnu pahalta. Muutaman kerran olen kyllä loukkaantunut jostain epätasa-arvoisesta kohtelusta, helpommalla pääsee kun ei ota asioita liian vakavasti tai etsi syvempiä merkityksiä. Kaikki lapset ollaan oltu (ja vieläkin ollaan) varmasti rakastettuja ja vanhemmat on pitäneet meistä hyvää huolta aina, jopa aikuisiällä.

 

Meillä on tyttö ja poika. Heillä on molemmilla kausia, että jompikumpi vanhempi on enemmän suosiossa. Tosin poika alkaa nyt enemmän olla isänsä perään koko ajan (7v), koska isä mm. pelaa pallopelejä ja vie urheilumatseihin enemmän kuin minä.

Minulla on veljiä, ja kun olimme lapsia niin äiti suosi heitä selkeästi enemmän kuin minua. Kun sanoin tästä hänelle, niin äiti sanoi että johtuu siitä että olen tyttö, niin hänen on vaikeampi suhtautua minuun. Itse yritän välttää tätä henkeen ja vereen.

 

Olenkohan tosikko, mutta mun mielestä tuo kissabussin kuvailema veljen hehkutus kuulostaa todella todella pahalle, olisin itse hajalla ja rikki sellaisen takia. Olenko ihan normaali?

Minustakin tuo kuulostaa pahalle, ja mun äitini tekee myös noin. Mä en ymmärrä äitiäni, koska mulle tulee tuollaisesta paha mieli. Isäni on tasapuolinen mua ja veljeä kohtaan, ja siksi meille kummallekin läheisempi. Siis vaikka äiti pitää veljeäni "äidinpoikana" niin veli itse pitää isää läheisempänä. No äiti on muutenkin käyttäynyt "vähän" oudosti muka rakkaudesta... Ollut mustasukkainen veljestä hänen vaimolleen. Ja sekin on ajanut veljeä kauemmas äidistä, ja ymmärrän kyllä häntä. Ei tuollainen suosikkilapsen asema ole varmaan sen parempi kuin syrjityn asema. Ja voi jopa ajaa sisaruksia erilleen toisistaan... Onneksi meille ei käynyt niin ja me ollaan läheisiä veljeni kanssa. Lapsena äiti kohteli mua usein epäoikeudenmukaisesti veljen hyväksi, mutta veli ei hyväksynyt tätä ja piti mun puolia. Ja isä sanoi äidille että pitää tasapuolinen. Hän itse olikin, mun ja veljen mielestä. Vaikka isällä ja veljellä olikin omia juttujaan, joissa kävi kahdestaan, kun mä en halunnut mukaan. Mä olisin halunnut tehdä vaikka mitä ÄIDIN kanssa, jotain "tyttöjen juttuja". Kaipasin äitiä, varsinkin murrosiässä, mutta hän ei välittänyt. Hän sanoi mua isintytöksi, kun isä helli mua. Vaikka samalla lailla isä helli veljeäkin. Äiti helli vaan veljeä, mua ei ikinä halannut. Ja hän sanoi kerran "tytöt ei välitä halauksista". No ehkä se on äidin (sairas) käsitys. :/ Muutenkin äiti piti mua reippaana ja vaati reippautta. Vaikka mä olin arka muiden mielestä, niin äiti piti mua rohkeana. Ja rohkeaa veljeäni arkana. Huh, onneksi isä oli tasapuolinen. Niin miekin olen tyttäriäni ja poikaani kohtaan, eli yhtä paljon rakastan heitä ja osoitan sen kaikessa. Yhtä lailla myös hehkutan heidän tekemisiä, koska ihan yhtä ihania he ovat mulle kaikki. <3 Onneksi isälleenkin, eli hänkään ei suosi/syrji ketään. Meillä kaikki lapset on äidintyttöjä ja isäntyttöjä sekä äidinpoika ja isänpoika.

 

Meillä on isintyttö ja äidintyttö ja äidinpoika.

Se mulle jäi epäselväksi että mitä sä ap tarkoitit perheen tuhoavalla kuviolla?? Miten tuollainen asia voisi perheen tuhota? Muuten kuin siten että sitä ei hyväksytä luonnollisena osana perhettä ja sitä nousee isompi haloo kuin tarve on.