Tässä kirjoittamani tarina lyhykäisyydessään
Meillä on viisi elävää lasta ja nyt tämä pienen pieni kaunis enkelipoika. Kuopusta odottaessa raskaus oli vaikea. Kohdun sisäsuu havaittiin auenneeksi rv 19+6 ja jouduin siltä siunaamalta osastolle vuodelepoon, kanavaa oli jäljellä noin 1,5cm joka kohtua painamalla aukesi melkein kokonaan. Osastolla makasin viikolle 30 saakka ja sen jälkeen kotona vielä täydessä vuodelevossa 4 viikkoa jonka jälkeen olisin sanut nousta liikkeelle, mutta kunto oli jo niin huono, että käytännössä odottelin synnytystä makuuasennossa. Poika sitten syntyikin rv 38. Syyksi tähän episodiin epäiltiin streptokokkia ja bakteeri vaginoosia.
Kuopus täyttää huomenna 6v joten raskaudesta oli jo sen verran aikaa, että aika oli kulannut muistot ja päätimme haluta perheeseen iltatähden. Raskaaksi tuli muutaman kierron jälkeen ja lasketuksi ajaksi saatiin 24.7.2011. Ensimmäisessä ultrassa kävin naistentautien polilla rv 7 ja kaikki oli ok. Pyytelin jo silloin lääkäriltä tarkempaa seurantaa edelliseen vaikeaan raskauteen viitaten. Lääkäri käski sitten olla np-ultran lähetettä tehdessä yhteydessä äitipoliin ja pyytää tarkempaa seurantaa. Näin tehtiin, eli neuvolan terkka laittoi lähetteeseen, että pyydetään ystävällisesti erikoislääkärin seurantaa ja np-ultraa lääkärin tekemänä. Aika ultraan tuli kuitenkin kätilölle ja siinä kaikki näytti olevan kohdunsuun osalta ihan kunnossa.
Viikot karttui ja mulla huolet kasvoi. Vatsa oli kovin alapainotteinen koko ajan ja häpyluu vihleksi tosi kovasti ja muutenkin oli ihmeellisen tukala olla koko ajan. Rv 16 laittoi neuvolasta terkka taas lähetteen äitipolille, että äiti huolissaan edellisen raskauden streptokokin ja nyt olevien epämääräisten alavatsakipujen takia. Polilta tuli läheteeseen palaute, että ei vaadi seurantaa. Synnytyksen yhteydessä sitten tiputellaan antibiootti. Seuraavalla viikolla olin jo ihan huolesta suunnitaltani ja soitin neuvolaan, että mitä ihmettä oikein teen. Ei mulla periaatteessa mitään oireita ollut, mutta kun se kova sisäinen huoli. Viikkoja tuolloin 17+3. Neuvolasta terkka soitti äitipolille ja sieltä vastauksena, että ei nyt kyllä tänne tarvitsis tulla, mutta jos nyt ei millään pärjää kotona niin kai sitten on pakko tulla. Terkka kirjoitti mulle lähetteen ja painelin sen kanssa polille. Nenänvartta pitkinhän sielä katseltiin ja lääkäri tiuski, että kai se on sut tutkittava kun kerta tänne olet tullut.
Kokeili sormin kohdunkaulaa ja sanoi, että ihan hyvältä tää tuntuu, mut katsotaan nyt sitten ultralla vielä ja siinä se karmea totuus sitten paljastui. Kohdunkaulaa vaivainen sentti jäljellä ja kohdun sisäsuuta ei käytännössä ollut vaan oli avautunut ihan täysin. Kotiin mut sitten passitettiin ja vannotettiin ehdottomaan vuodelepoon, mitä sitten toteutin. Makasin sängyssäkin takapuoli ison tyynypinon päällä, että kohdunsuulle kohdistuisi mahdollisimman vähän painetta. Mitään oireita ei viikon aika sitten ollutkaan ja torstaina 24.2 menin kontrolliin jossa oli tarkoitus sitten pohtia jatkoja, lähinnä sitä pystytäänkö kohdunsuulle laittamaan tukilankoja.
Tilanne oli kuitenkin jo hyvin huono. Koko kohdunsuu oli pettänyt ja kalvopussi pullotti emättimeen. Siinä sitten suunniteltiin osastolle menoa ja pää alaspäin makuuttamista jotta saataisiin hätälangat laitettua, mutta surkeuden surkeus, lapsivesitesti näytti positiivista, eli käytännössä homma oli pelattu, ei pysty laittamaan lankoja koska infektio mun streptokokki taustalla olisi ihan takuuvarma ja viikkoja olisi ehkä saatu muutama lisää.
Mut siirrettiin sitten suoraan synnytyssaliin ja kalvot puhkaistiin kokonaan. Ehkä elämäni ihan kamalin hetki oli se, kun tiesin, että tavallaan tapan sen vauvan sinne. Itkettiin miehen kanssa yhdessä ja pikkuinen sätki kohdussa minkä kerkesi.
Synnytyksen piti olla helppo kun paikat oli niin kypsät, mutta lopulta, 27 tunnin jälkeen synnytin jo kuolleen enkelipojan joka oli niin isänsä näköinen kun olla ja voi, ihan niin kun kaikki sisaruksetkin. Painoa pienellä pojalla oli 240g. Pitelin poikaa yli tunnin rinnan päällä ja ihmettelin täydellisiä sormia ja varpaita. Lopulta pieni oli niin kylmä ja minun piti alkaa pusata istukkaa ulos niin luovutin pikkuisen kätilöille punnittavaksi ja valokuvattavaksi. Nämä pari päivää synnytyksen jälkeen on ollut kyllä ihan kamalia, itku on herkessä ja kroppa ihan sairas pitkästä synnytyksestä.
Ehkä tästä joskus toipuu. Ensi viikolla otan yhteyttä potilasasiamieheen ja teen kantelun siitä, että mun hätääni ei otettu neuvolan pyynnöistä huolimatta tosissaan. Eihän se pientä takaisin tuo, mutta jos joku tuleva äiti voisi välttyä samalta välinpitämättömyydeltä niin uskon valituksen olevan sen vaivan arvoista. Ei sinne äitipolille varmaan kukaan huvikseen halua vaan kyllä sinne ajaa huoli ja hätä pikkuisesta masuasukista. kriteerien mukaanhan meidänkin enkeli oli pelkkä sikiö, mutta meille hän oli aivan todellinen vauva, odotettu ja tavallaan jo olemassa oleva perheenjäsen!
tuli ihan kyyneleet silmiin.. jos saa kysyä niin miksi käynnistettiin?