Anoppiahdistus

  • Viestiketjun aloittaja LemonTea
  • Ensimmäinen viesti
LemonTea
Onko muita joilla anoppi tekee silloin tällöin elämästä hel**tiä? Muita joiden tekisi mieli perua häät ihan vain anopin takia? Entä niitä joilla kiehuu aina kun anoppi avaa suunsa tai edes näyttäytyy?

Kaipaisin vertais tukea ja neuvoja miten selvitä häiden yli jatkossa elämästä anopin kanssa jolle puhuminen tuntuu kuin kävisi ritsalla panssarivaunua vastaan.

Minun anoppini oli aluksi ihan mukava ja jonka kanssa tuli juttuun. seurustelun alkuvaiheessa en niinkään kiinnittänyt huomiota omituisuuksiin esim. istui monesti minun ja mieheni väliin näyttämään valokuvia tai höpöttämään omia juttuja. Kun seurustelu eteni anoppi tuntui entistä enemmän ahdistavalta. Puhui minusta kylillä pahaa ja valheita, kuinka vain alistan miestäni ja biletän 24/7, vaikkei hänellä ollut tietoakaan yhteiselämästämme kun asuimme noin 200km päässä. Tarkoitus oli mennä naimisiin jo 2007 vuonna. Lopulta pakkasin kamat ja jätin verta itkien mieheni, koska en enää kestänyt sitä ahdistusta. Palasimme kuitenkin yhteen miehen kanssa n.8kk tauon jälkeen, koska edelleen rakastimme toisiamme hyvin paljon. Anoppi olikin tästä erittäin vihainen (oli vihainen kun erottiin ja nyt oli vielä vihaisempi). sanoi miehelleni "varo sitä naista." Kun olimme olleet uudestaan yhdessä vuoden, tulin raskaaksi. Yllätys yllätys anoppi oli vihainen jälleen ja tähän sanoi "sitähän ei sitten meille tuoda." Ja piti vihaa parisen kuukautta. Kuitenkin kun raskaus eteni, anoppi suli ajatukselle lapsen lapsesta. Hetken jo luulin, että anoppi muuttuisi mukavaksi. Mutta kun synnytys läheni alkoi anoppi ostamaan tavaraa vauvalle. Vieraili meillä melkein päivittäin. Mikä aiheutti sen, että ahdistu alkoi nostaa jälleen päätään. Ja kun synnytin olisi anoppi tahtonut tulla katsomaan vauvaa samoin tein kun lapsi vain ulkona oli. Ja kun sanoin etten halua ketään katsomaan vauvaa samana päivänä. Ehkä korkeintaan siskoni ja äitini koska olemme erittäin läheisiä, niin tästä anoppi suuttui niin, ettei edes onnitellut miestäni kun tämä vihdoin sairaalasta meni heille nukkumaan. Ei edes katsonut mieheeni, koska hänen mielestään hänen olisi pitänyt nähdä vauva samoin tein kun se pihalle tuli. Kotiuduttuamme ei mennyt kuin 5min kun anoppi ja appi kaahasivat kylään. En ehtinyt edes vauvaa riisumaan ulkovaatteista. Kaappasi lapsen samoin tein syliin, eikä antanut muille. Sama tapahtui aina kun tulivat (eli useamman kerran viikossa). Ainoa jolle ehkä suostui antamaan olivat hänen miehensä tai mieheni veli. Ja kun lähtivät antoi vauvan aina miehelleni. Ei koskaa mulle. Puhuikin vauvalle itseään mammana (mikä minulle tarkoittaa äitiä kun puhun itseäni mammana ja anoppi tietää sen).

Nyt kun lapsi on jo isompi on anopin käytös muuttunut koko ajan vain enemmän omistavammaksi. En jaksa kaikkea edes kirjoittaa. Tuputtaa meille hänen ostamiaan vaatteita ja esineitä ja haukkuu minun äidilleni ja muille tutuille kuinka mun ostamat on epäkelpoja tms. ja hänen niiin paljon parempia. Yritti jopa sisustaa meidän asuntoamme (mistä suuttui valtavasti kun estimme sen). Tänään kun oli mieheni valmistujaiset ja olin pakannut lapselle mukaan kaiken tarvittavan niin kuin äidin kuuluukin niin yllätys yllätys... niin oli anoppikin. Kaikki mitä lapselle yritin lapsen omia tavaroita käyttää tai ruokkia niin anoppi syrjäytti omilla "paremmillaan". Ja vaikka appi ja mieheni siinä olivat hillitsemässä häntä niin tämä anoppihan vähät välitti mistään mitä kukaan hänelle sanoi.

Huoh. Ja sitten nämä häät, jotka ovat kolmen viikon päästä. Anoppi yrittää yksinoikeudella päättää tarjoiluista ja muuttaa ruokia joita olemme pyytäneet häntä hankkimaan mieleisikseen. Jotka on siis luvannut hankkia sellaiset kun pyysimme, mutta yllätys yllätys... tilalle tulikin jotain muuta. Ja kun sanoimme että itse hoidamme koristelun niin nyt yrittää kaikin keinoin päästä muuttamaan koristeet mieleisikseen. Miehen puvun takin ompeli minun äitini (pyysimme anoppia ompelemaan, mutta ei suostunut) niin sittenhän anoppi tuli monesti yllätys vierailulle äitini luo koputtamatta ja katseli vierestä kun äitini ompeli ja haukkui että hän tekee väärin. Olisi per**na ommellut itse! Ompeli sentään housut ja liivin. Anoppini ahdistaa jopa minun äitiäni ja siskoani. Anoppi ärsyttää miestäni. Kuitenkin haluaisin että lapsella on mummo, vaikkakaan en luota lasta hetkeksikään anopille jos en ole paikalla (yrittää syöttää 7kk ikäselle kaikkea mahdollista ja kerran totesi että se mitä en tiedä niin sitä ei ole olemassa).

Olisiko kellään neuvoja? Ahdistus alkaa tosiaan olla niin valtavaa että tahtoisin jälleen ottaa hatkat. Kuitenkin rakastan miestäni todella paljon. En vain jaksa anoppia. Mutta mieheni on minulle se oikea ja anoppi se maan päällinen helvetti.
 
Äiti
Mä tiedän just miltä susta tuntuu mulle kans on anoppi tehny elämästä helvetin.Välillä on niin sanoikuvaamattoman paha olla että ei tiedä kuinka olisin että olisin hyvä.Tätä on jatkunut kauan ja itkut on itketty.Mulla on käyny monesti mielessä hatkojen ottaminen.Haluaisin olla yksinkertaisesti rauhassa,mutta kun ei tiedä koska astuu sodassa miinaan jos tiedät mitä tarkoitan.Olen monesti miettinyt kauanko yksinkertaisesti jaksan tätä katsella???Missä menee raja???
 
harmaana...
voimia ja jaksamista, tilanteesi kuulostaa karmivalta!

Täällä toinen kenellä on anopin kanssa napit vastakkain. En jaksa edes alottaa kirjoittamaan mitä kaikkea on tapahtunut lähiaikoina, mutta hyvin saman kuuloista touhua kuin teilläkin. Olen juuri nyt raskaana, ja kauhulla ajattelen tulevaisuutta. Lapsi ei ole ensimmäinen, ja siitäpä paniikki johtuukin, kun tiedän mitä helvettiä tämä jo nyt on..Anoppi leikkii äitiä, yrittää päättää asioista, ilmoittelee lasta lupaa kysymättä kerhoihin ym ym. Eikä ole kyse vain mummin ihanasta huolenpidosta jonka tulkitsisin väärin. Joku aika sitten sanoin anopille ihan kohteliaasti mutta suoraan mielipiteeni lapseen liittyen, ja siitäkös sota syttyi ; anoppi alkoi selän takana miehelleni räyhäämään miten minulla ei ole käytöstapoja--itse ei naamaansa kuukauteen näyttänyt, eikä edes yrittänyt yhdessä etsiä ratkaisua tilanteeseen mikä minun mielestäni ei toiminut kunnolla.

Luulenpa, että on anoppeja jotka ei muutu ennenkun ovat mullan alla. Ikävä kyllä, meidän anoppimme ovat juuri sitä kastia.
 
Kamala akka sun anoppi!! Suoraan sanottuna. Itse olisin varmaan jo aikaa sitten kieltäytynyt tapaamasta anoppia, en päästäisi kotiini mistään hinnasta tuollaista ihmistä.
Oman anopin kanssa on tapeltu paljon mitättömämmistä asioista, otettiin yhden kerran oikein kunnolla yhteen kun hermostuin ja sanoin suoraan mitä ajattelin. Sen jälkeen meillä onkin mennyt paljon paremmin, anoppi ei ole tohtinut kävellä ylitseni, vaan kunnioittaa nykyään myös minun mielipiteitäni, eikä kuvittele olevansa korkeampi arvoinen.
Suosittelen kaikille anopin (tai kenen tahansa) kanssa taisteleville suoraan puhumista. Riitaa ei kannata pelätä, se tulee jos tulee ja that's it.
 
Kuulostaa ihan elämältä minun anoppini kanssa. Monta mutkaa ja monta värikästä tarinaa voisin kertoa. Sillä erotuksella, että anoppi tosiaan sisusti kämppäni ja tosiaan oli heti vauvan syntymän jälkeen ovella jo lasta odottamassa... Vaati abortteja ja haukkui minua miehen selän takana, mutta minulle suoraan. Lopulta viimeinen niitti tuli, kun nuorimmaiseni syntyi niin hän oli sitä mieltä, että esikoistani kiusatakseni tämän juniorin tein. Ja lopulta tilanne kärjistyi... Esikoisen mentäessä sinne yökylään hän ei enää suostunut antamaan häntä meille takaisin. Sillä hänen mielestään juniorin syntymä vei kaiken huomion esikoltani ja se juniorihan ei koskaan kuuluisi edes "heidän" sukuunsa. Mieheni joutui tosiaan puuttumaan tilanteeseen ja minä katkaisin välini anoppiini lopullisesti. Suren tätä ratkaisua joka ikinen päivä, mutta samalla olen onnellinen ettei hän enää terrorisoi elämääni. Toki edelleen hän pyrkii vaikuttamaan siihen laittamalla sukulaisia välikäteen, laittaa miehelleni kutsun sukukoukoukseen, jossa luki esikoiseni ja mieheni nimi... eli ei minun, eikä juniorin. Hän kai pitää minua vallassaan omalla etäisellä tavallaan. Johan tätä on 11 vuotta kestänyt ja jatkunee hamaan hautaan :headwall: . Mutta ikävä sanoa, että onni on, ettei kukaan elä ikuisesti.

Moni voi ajatella, että ratkaisuni oli itsekäs, mutta ajattelen sillä myös lapsiani etenkin nuorimmaista, joka ei mummolleen kelpaisi. Vaan esikoinen merkitsee hänelle. Nuorimmaisen elämän tehtävä anopin milestä on ollut alunperinkin tuhota koko miehen ja tyttäreni elämä. Ja tosiaan pikkainen on täysin viaton välikappale tässä. En voisi kuvitella miltä elämä nuorimmaisesta tuntuisi jos anoppi mummon muodossa kuuluisi elämäämme. Ehkä hän ei sitä vielä itse osaa ajattella, mutta nuorimmainenkin kasvaa ja oppii ymmärtämään.

Voimia sinulle ja toivon todella, että miehesi selventäisi ajatuksianne äidilleen ja kertoisi myöskin siitä vaihtoehdosta, että tapaamisia voidaan tarvittaessa rajoittaa. Josko se auttaisi.
 
LemonTea
Alkuperäinen kirjoittaja Äiti:
Mä tiedän just miltä susta tuntuu mulle kans on anoppi tehny elämästä helvetin.Välillä on niin sanoikuvaamattoman paha olla että ei tiedä kuinka olisin että olisin hyvä.Tätä on jatkunut kauan ja itkut on itketty.Mulla on käyny monesti mielessä hatkojen ottaminen.Haluaisin olla yksinkertaisesti rauhassa,mutta kun ei tiedä koska astuu sodassa miinaan jos tiedät mitä tarkoitan.Olen monesti miettinyt kauanko yksinkertaisesti jaksan tätä katsella???Missä menee raja???
Tiedän hyvin mitä tarkoitat... Lisäksi se ahdistus kun tuntuu, että joku toinen yrittää väkisin päästä kontroilloimaan elämääsi vaikka kuinka yrittäisit estää.

Mieskin on pistänyt välillä äidilleen vastaan. Siitä huolimatta että on monesti sanonut ettei tahtoisi kun tietää ettei äiti kuuntele tai edes noteeraa. Tai sitten anoppi vain suuttuu ihan mahdottomasti ja kiukuttelee ja mököttää kuukauden. Appiukkokin onneksi välillä puolustaa. Ja joskus se toimii mutta vain osittain. Ehkä hiukan lieventää anopin aikomuksia mut toteuttaa silti.

Mitä pahaa mie oon tehny et oon tälläsen riesan itselleni saanut?!
 
harmaana...
maria78--- nyt kuulosti vielä tutummalle tää sun tekstis kun mikään aiemppi. Meidän tilanteet on identtiset. Kerran on anoppi tehnyt niin, ettei ole lasta mulle antanut kun kotiin menin hakemaan, miehelle tehnyt useampaan kertaan..

Pelkään että kun uusi vauva syntyy, niin tilanne on ihan sama mikä teillä on ollut! Voimia jatkoon teillekkin! Meillä mies lupasi, että jos en tahdo, niin mun ei tarvitse enää olla tekemisissä anopin kanssa. IKINÄ.
 
LemonTea
Mie pelkään myös ihan hirveästi sitä että mitä sitten kun toinen lapsi tulee. Ja vielä pahempi... Jos se on tyttö! Minulle itselleni ei ole sukupuolella yhtään mitään väliä. Lapsi olisi kuitenkin erittäin rakas. Mutta... Anoppi tuntuu hirveän katkeralta siitä että hän sai vain kaksi poikaa. Syyttää nuorimmaistaan siitä, ettei heille tullut enempää esim. "kun tää oli niin hirveen vaikea lapsi ja blaa blaa..." On minun äidilleni hirveän kateellinen siitä kun meitä on neljä (kaksi poikaa ja kaksi tyttöä). Anoppi on myös päättänyt ehdottomasti että me saamme mieheni kanssa VAIN poikia. Ja tämä on hänestä ehdotonta.

Mutta jos tulisi tyttö niin anoppi pimahtaisi lopullisesti... Jos nyt jo tuntuu etten jaksa ja ahdistaa niin mitä sitten kun se anopin kauan kaipaama tyttölapsi syntyisi? Jos jo nyt leikkii esikoisellemme äitiä niin mitä sitten? Jos nyt jo tuntuu että minulta yritetään ryöstää elämäni tärkein asia.
 
hmmm
jännä juttu, itse olisin onnellinen jos lasteni isovanhemmat välittäisivät ja haluaisivat viettää aikaa lasten kanssa, "omisivat heidät". sisustaisivat (omalla kustannuksellaan) ja ostaisivat tavaraa (säästäisin itse).
meillä lasten isovanhemmat täysin välinpitämättömiä
 
Merivaahtoa
Alkuperäinen kirjoittaja hmmm:
jännä juttu, itse olisin onnellinen jos lasteni isovanhemmat välittäisivät ja haluaisivat viettää aikaa lasten kanssa, "omisivat heidät". sisustaisivat (omalla kustannuksellaan) ja ostaisivat tavaraa (säästäisin itse).
meillä lasten isovanhemmat täysin välinpitämättömiä
Entä tilanne jossa isovanhemmat päättävät, että he kasvattavat lapsenne. Syrjäyttävät oikeat vanhemmat ja jopa pyrkivät kontrolloimaan lapsen vanhempien elämää niin että muuttavat sen sellaiseksi mikä heidän mielestään on paras (vaikkei se sattuisi ollenkaan yksiin oman näkemyksen kanssa).

Mutta ymmärrän kuitenkin hyvin... Välinpitämättömyys on myös ääripää. Niin kuin yli innokkuus ja ihan yhtä ahdistavaa. Se kun ei saa mitään kaikua. Yhtä vahingollista.
 
huh huh
Alkuperäinen kirjoittaja hmmm:
jännä juttu, itse olisin onnellinen jos lasteni isovanhemmat välittäisivät ja haluaisivat viettää aikaa lasten kanssa, "omisivat heidät". sisustaisivat (omalla kustannuksellaan) ja ostaisivat tavaraa (säästäisin itse).
meillä lasten isovanhemmat täysin välinpitämättömiä
Jos siis toiset isovanhemmat eivät anna lasta takaisin omille vanhemmilleen, mustamaalaavat vanhempia lapsille jne. Kuulostaa pelottavatla. Itse en lastani päästäisi noin häiriintyneiden aikuisten vaikutuspiiriin ollenkaan. On rikos olla antamatta lasta takaisin. Uskomatonta!
 
Tanja
Jep... painiskelen itsekin anopintekeleeni kanssa. Alku vaikutti oudon lupaavalta mutta nyt, kymmenen vuoden ja kolmen lapsen jälkeen, on arki tullut todellakin esiin suhteessamme. Varsinkin tämän viimeisimmän odotusaikana tilanne kärjistyi aivan kamalaksi(mulla vaikea raskaus). Olisin todella tarvinnut arjen pyöritykseen apuja myös häneltä (asuu aika lähellä), kun hän vielä mainostaa joka paikkaan olevansa aina saatavilla, mutta rukoilla sain häntä edes pariksi tunniksi jeesaamaan lapsieni kanssa. Ja silloin kun tuli, niin hänellä oli minuuttiaikataulu - hän ei ole meillä ollut kuin sen max. pari tuntia, vaikka hänellä aikaa olisi/on ja lapset kuinka pyytäisivät. Ja nyt välejä hiertää se, ettei hän osoita minkäänlaista kiinnostusta kolmatta lastamme kohtaan, joka sattuu olemaan tyttö. Kun pojat syntyivät, niin vieraili luonamme useasti ja oli apuna, mutta nyt on hiljaiseloa - esimes. ristiäisjärjestelyissä ei ollut ollenkaan mukana kun taas poikien osalta lähestulkoon piti kunnia-asianaan järjestää ne toiveidemme mukaisesti. Hampaan koloon siis taas kertyy... Viimosta odottaessani kehtasin, mokoma, aukaista suuni ja sanoa mielipiteeni (kerrankin) rakentavaa keskustelua toivoessani mutta siitä kehkeytyikin varsinainen marttyyriuuden huippu anopintekeleen puolelta...

Lasten ja mieheni takia en viitsis millään ryhtyä kohkaamaan hänen kanssaan, kunhan nyt edes joten kuten toimeen tulisin mutta en voi sille mitään, että nykyään ahdistaa kovin jo pelkät yhteydenotot hänen puolelta. On matriarkka- tyylinen, pitää omiin lapsiinsa tiukastikin yhetyksiä ja jollain tapaa ei ole vielä päästänyt irti heistä. Lupailee turhankin paljon mutta sitten saamme pettyä, varsinkin lasten puolesta nämä turhat sanahelinät kismittävät. Vaan minkäs teet. Tuskin minäkään olen hänelle se unelmien miniäehdokas...
 
hmmm... tai tilanne, jossa isovanhempien "välittäminen" tuhoaa lasten oman arvon tuntoa? Kuten sanoin harmittelen, että olen joutunut anoppini sulkemaan pois elämästäni. Kadehdin ihmisiä, joilla on ne isovanhemmat auttamassa arjessa. Mutta anoppi tukehdutti minut. En koskaan voi tuomita kenenkään tekemiä ratkaisuja tai arvostella toisten elämäntilanteita. On harmi, että tasan ei käy onnen lahjat. Sinä olisit onnelinen minun anopistani, kun taas hän tuhosi järjestelmällisesti elämääni, sai oloni huonoksi ja arvottomaksi. Jos voisin antaa sinulle hänet niin taatusti saisit;).
 
LemonTea
Hui, hel**tti kun säikähdin!! En ollu vielä ehtinny yöksi lukita ovia ja istuin ihan rauhassa tässä koneella lukemassa juttuja. Ollaan nyt mun vanhemmilla kun mies lähti juhlimaan kavereidensa kanssa valmistumista. Kaikki muut jo nukkuu ja anoppipa kaahasikin äskettäin varoittamatta/koputtamatta/ilmoittamatta ovesta sisään tuomaan yhtä tavaraa jonka olin unohtanut heidän autoonsa! Sen tavaran olisi voinut tuoda vaikka huomenna! Ja mitä... Kello on puoli yksitoista ja jäi tohon vielä juttelemaankin jotain ennen kuin tajusi häipyä. Ei oo totta. Toi meni jo liian pitkälle! Saat**a! Ihan kuin en muutenkin ois ahdistunut siitä kun aamu seitsemästä asti joutunut anoppia kuuntelemaan koko päivän sen valmistumisjuhlan takia (oli 150km koululla toisessa kaupungissa niin mentiin kimppa kyydillä) ja kun vihdoin pääsee rauhassa olemaan niin tuleekin perässä! Pakko sanoo tolle miehelle miten hel**tin törkeä toi ihminen on!
 
johanna
Meilläkin alku anopin kanssa oli tosi hankala. Oli selvästi pojastaan mustis ja yritti kontrolloida paljon erinäisiä asioita. Soitteli pojalleen tooooooooooooooosi usein, piti häntä uskottunaan itsensä ja miehensä välisistä asioista, ilmestyi ovellemme aivan milloin sattuu - usein- ja tahtoi sanoa sanansa ihan kaikkeen.

Emme ole kihlautuneet, valmistuneet ammatteihin, viettäneet häitä/ristiäisiä emmekä ylipäänsä mitään hänen mielikseen. Ohjetta sataa, jos kuuntelee -etenkin kun on juhlista kyse.

Meillä tilannetta auttoi tosi paljon se, et puhuin ahdistuksestani miehelleni, joka ymmärsi pointtini ja kertoi, ettei itsekään pidä tilanteesta. Mieheni onkin siitä asti painottanut äidilleen sitä, että tämä on meidän elämä ja jos alkaa puhua jostain, mikä ei hälle kuulu (tai anopin ja apen asioista ei miehelleni), mieheni vain toteaa tiukasti, ettei tämä ole asia mistä jutellaan.

Jonkinlainen välirauha on saatu aikaan, mut se nyt sit heittikin tilanteen siihen välinpitämättömyyteen asti. Tyttäremme on 2v, mutta näkee mieheni vanhempia niin harvoin, ettei mitään luottamuksellista suhdetta ole syntynyt heidän välilleen. Sääli lapsen kannalta, mutta niiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiin paljon helpompaa meidän perheelle.

Itse en kuitenkaan ole vielä täysin kirvestä kaivoon heittänyt. Jospa tämä tästä hiljalleen ja saatas vielä sellaista tasaisempaakin arkea mieheni vanhempien kanssa elää.

Mut ap, loppujen lopuksi miehesi on tehtävä teidän perheen säännöt anopilleen selväksi. Ei sun puuttuminen asiaan välttämättä auta. VOIMIA!
 
LemonTea
Kyllä se on kait pakko puhua vielä kerran ton miehen kanssa. Asiaa on puitu monesti ja mies on kyllä puolustanut minua äitiään vastaan, muttei ilmeisesti tarpeeksi.

Eniten minua loukkaavat ne vihjaisut siitä, että olisin huono äiti. Mikään ei satu niin paljoa kuin sen jatkuva vihjailu vaikka kaikkeni yritän, että lapsen ois hyvä olla. Tiedän, ettei anoppia kannata kuunnella, mutta silti tuo tuntuu pahalta. Ja vihaan lausetta jonka appivanhemmat joskus heittivät kun oli tullut riitaa kahvin antamisesta alle puol vuotiaalle. "Jos ei sitä tiedä niin sitä ei ole koskaan tapahtunutkaan." tai sitten vetoamiset johonkin toiseen perheeseen.

Mutta jos sitä menisi nukkumaan ja miettisi asioita uudestaan jälleen huomenna. Varmasti näen painajaisia anopista. Taas.
 
ap
Alkuperäinen kirjoittaja johanna:
Meillä tilannetta auttoi tosi paljon se, et puhuin ahdistuksestani miehelleni, joka ymmärsi pointtini ja kertoi, ettei itsekään pidä tilanteesta. Mieheni onkin siitä asti painottanut äidilleen sitä, että tämä on meidän elämä ja jos alkaa puhua jostain, mikä ei hälle kuulu (tai anopin ja apen asioista ei miehelleni), mieheni vain toteaa tiukasti, ettei tämä ole asia mistä jutellaan.
Pitää niin tosissaan toivoa että mieheni ymmärtäisi myös miten paljon hänen äitinsä vaikuttaa elämäämme. Vaikka siis aiemmassa kerroin ettö on alkanut puolustamaan minua niin kerran kun kysyin miksi ei koskaan sano kunnolla vastaan niin mies vastasi. että "sen jälkeen äiti on pitkän aikaa kuin minua ei koskaan olisi ollutkaan tai suuttuu ja juoruaa pitkin kyliä." Ilmeisesti mitä ymmärsin niin kun mieheni oli lapsi tämä anoppini rankaisi lapsiaan pahoista töistä olemalla niin kuin heitä ei koskaan olisi ollutkaan..
 

Yhteistyössä