Mun ystäväpariskunta oli asumuserossa puolen vuoden-vuoden ajan, ja palasivat yhteen, eivätkä muuttaneet enää takaisin yhteen asumaan siihen samaan asuntoon jossa ennen asuivat. Hyvin selvisivät tuosta, ja nyt ovat onnellisesti yhdessä.
Taitaa olla sanomattakin selvää, että aumiseron "onnistuminen" riippuu siihen johtaneista syistä, mutta kyllä se mun mielestä on parempi vaihtoehto kuin ero, mikäli tunteita on vielä jäljellä, eikä tilanne ole toivoton.
Lasten suhteen olisi hyvä jos asumiseron osaisi järjestää niin, että lapsille tulee selkeä käsitys siitä, että kyse ei ole erosta, vaan hetkellisestä tarpeesta hengähtää omilla tahoillaan, tms.
Jos asumiseron jälkeen päädytään eroon, niin parhaassa tapauksessa tuo voi olla lapsille pehmeämpi lasku, mikäli vanhemmat osaavat käyttäytyä aikuismaisesti, ilman että tuo riitoja lasten eteen.
Jos ei päädytä eroon, on tuo lapsille hyvä esimerkki, että elämää ei tarvitse elää tietyn kaavan mukaan, vaan tarpeen tullen voi keksiä itsekin "pelisääntöjä". Nimittäin, tunnen yhden tällaisenkin, jonka vanhemmat olivat jonkun aikaa erossa, ja palasivat yhteen. Heidän lapsi (aikuisiässä olessaan) kertoi tuosta erosta, että hänen äiti tarvitsi hetken omaa aikaa. Mitään traumoja tms. ei kellekään tullut.