Ei varmaan oo ihan normaalia...

...jäädä aamulla itkemään miehen perään kun se lähtee töihin? Kunhan varmistan.


Mä kyll varaan huomenna ajan sinne neukkapsykologille. Eihän tästä tuu mitään.

 

Ootko synnyttänyt lähiaikoina?
Kyllä sitä silloin taisi itkettää ihan kaikki..

 

Ootko synnyttänyt lähiaikoina?
Kyllä sitä silloin taisi itkettää ihan kaikki..

Puolitoista vuotta sitten, oon raskaana just nyt.

 

No niin, hormoonit ne hyrrää.... Kyllä se siitä :hug:
Ja miksei nyt miestään sais ikävöidä??

 

No niin, hormoonit ne hyrrää.... Kyllä se siitä :hug:
Ja miksei nyt miestään sais ikävöidä??

En mä jäänyt ikävöimään sitä. En vaan halunnut jäädä hoitaan tätä arkea yksin.

 

Raskaushormoonit jyllää...ja taidat tykätä siitä miehestäs aika lailla

 

Raskaushormoonit jyllää...ja taidat tykätä siitä miehestäs aika lailla

Just tällä hetkellä? Onko pakko sanoa? :ashamed:

Mä olen sen äiti, kodinhoitaja, lastenhoitopalvelu...... No tykkään mä siitä, mutt oon niin stanan kyllästynyt tähän olemassa olooni juuri nyt.

 

Tuollaisia hetkiä tulee :hug:
Kieltämättä olen kelannut samantyyppisiä fiiliksiä minäkin joskus, mutta jos itken, itken lähinnä raivosta :xmas:

 

Tuollaisia hetkiä tulee :hug:
Kieltämättä olen kelannut samantyyppisiä fiiliksiä minäkin joskus, mutta jos itken, itken lähinnä raivosta :xmas:

Mä itkin jo edellisyön raivosta. Aamulla enää paniikista. :saint:

 

Varaa vaan aika, ei se ota jos ei annakaan ja jo ykskin keskustelu voi selvittää päätä.
Tunnistan täysin ton tunteen kun se tuntu ihan ylivoimaselta, että jäi yksin lasten kans kotiin kun mies lähti töihin jne. Voihan se olla hormooneista johtuvaa tai jotain, mutta mulla ei ollu.
:hug:

 

Varaa vaan aika, ei se ota jos ei annakaan ja jo ykskin keskustelu voi selvittää päätä.
Tunnistan täysin ton tunteen kun se tuntu ihan ylivoimaselta, että jäi yksin lasten kans kotiin kun mies lähti töihin jne. Voihan se olla hormooneista johtuvaa tai jotain, mutta mulla ei ollu.
:hug:

Joo niin voi olla. Mutta mä en tosiaan halua enää samanlaista meininkiä sitten kun vauva syntyy. En tosiaankaan.

Kaikkein hirveintä on se, että mun kavereita ei tunnu kiinnostavan pätkääkään tää mun fiilis, ei sitt yhtään. Ainoastaan yhtä, mutt siltä nyt ei voi paljoa vaatia, sillä on itsellään kaksoset ikää 2 kk: laitetaan viestiä päivittäin. Muut ei näe tätä tilannetta yhtään huolestuttavana. Täällä uudella paikkakunnalla ei sellasia olekaan, kelle nyt kertoisin näistä fiiliksistä. Mietin ett liioittelenko mä?

 

Mua ainakin helpottaa aina puhuminen vaik toi oiskin ihan normaalia hormoonipyörityksessä. Et suosittelen käymään juttelemassa sen psykologin kanssa, mitään haittaahan siitä ei ole. Turhaa vatvoa yksin ajatuksia, varmasti siellä käynti helpottaa niiden ajatusten kanssa arjen pyörittämistä..Jaksuja..

 

Kaikkein hirveintä on se, että mun kavereita ei tunnu kiinnostavan pätkääkään tää mun fiilis, ei sitt yhtään. Ainoastaan yhtä, mutt siltä nyt ei voi paljoa vaatia, sillä on itsellään kaksoset ikää 2 kk: laitetaan viestiä päivittäin. Muut ei näe tätä tilannetta yhtään huolestuttavana. Täällä uudella paikkakunnalla ei sellasia olekaan, kelle nyt kertoisin näistä fiiliksistä. Mietin ett liioittelenko mä?

Ethän sinä liioittele, jos sinulla kerran on huono olo.
Mene vain ammatti-ihmisen luo keskustelemaan! Voisitko puhua lähisukulaisille, esimerkiksi äidillesi tai siskollesi?

 

Milloin olet muuttanut uudelle paikkakunnalle? Onko pieni paikka?

Sekin itkettää, ainakin minua monta kuukautta kun oli ikävä kaikkia ihmisiä ja tuttuja rutiineja. Ja kaikki piti aloittaa alusta.

Tsemppiä!!

 

Kaikkein hirveintä on se, että mun kavereita ei tunnu kiinnostavan pätkääkään tää mun fiilis, ei sitt yhtään. Ainoastaan yhtä, mutt siltä nyt ei voi paljoa vaatia, sillä on itsellään kaksoset ikää 2 kk: laitetaan viestiä päivittäin. Muut ei näe tätä tilannetta yhtään huolestuttavana. Täällä uudella paikkakunnalla ei sellasia olekaan, kelle nyt kertoisin näistä fiiliksistä. Mietin ett liioittelenko mä?

Ethän sinä liioittele, jos sinulla kerran on huono olo.
Mene vain ammatti-ihmisen luo keskustelemaan! Voisitko puhua lähisukulaisille, esimerkiksi äidillesi tai siskollesi?

No siis äiti oli täällä yötä, kun mies oli viimeksi pois: mä pelkäsin taas niit paniikkikohtauksia, enkä uskaltanut jäädä yksin. Sisko tietää niistä kanssa, mutta sillä ei ole varsinaisesti ihan näppituntumaa tähän perhejuttuun, elää ihan toisenlaista elämää kuin minä. Mä luulen että edellisten perusteella äiti laittaa raskauden piikkiin tän: oon molemmissa raskauksissa ollut tosi väsynyt ja kiukkuinen ja kaikkea sitä mitä muuten en ikinä ole.

 

Milloin olet muuttanut uudelle paikkakunnalle? Onko pieni paikka?

Sekin itkettää, ainakin minua monta kuukautta kun oli ikävä kaikkia ihmisiä ja tuttuja rutiineja. Ja kaikki piti aloittaa alusta.

Tsemppiä!!

Kesällä. Ei musta tää paikka sinällään tunnu pahalta täällä, enkä oikeastaan kaipaa vanhaa paikkaa...

 

Kaikkein hirveintä on se, että mun kavereita ei tunnu kiinnostavan pätkääkään tää mun fiilis, ei sitt yhtään. Ainoastaan yhtä, mutt siltä nyt ei voi paljoa vaatia, sillä on itsellään kaksoset ikää 2 kk: laitetaan viestiä päivittäin. Muut ei näe tätä tilannetta yhtään huolestuttavana. Täällä uudella paikkakunnalla ei sellasia olekaan, kelle nyt kertoisin näistä fiiliksistä. Mietin ett liioittelenko mä?

Et liioittele. Varaa se aika. Ihan oikeasti.
Mitä mä nyt tässä olen ihmisten kanssa jutellu niin hyvin harva ymmärtää. Parhaiten ne joilla on omia kokemuksia. Mieskään ei ymmärrä, yrittää tosin ja hirmusesti onkin venyttäny omaa kärsivällisyyttään, mutta ei se vaan ymmärrä eikä sille minkään mahda.

 

Hitsi kun sä olet niin kaukana... :hug: Voisin muuten tulla useamminkin jakamaan sitä kaaosta sun kanssa.