aapeelle
Hei ap!
En jaksanut lukea ketjua, luin vain ekan viestisi. Omat kokemukseni ovat potenssiin kymmenen tuosta sinun kokemuksestasi. Meillä on silti kolme lasta. Kaksi nuorinta syntyivät sektiolla. Sellaisen saa traumaattisen synnytyksen jälken kun vaan pitää kannastaan kiinni eikä epäröi. Sektiot olivat kuin toiselta planetalta verrattuna alatiesynnytykseen. Pystyin hoitmaan vauvoja jo sairaalassa eikä tarvinnut syödä kilokaupalla särkylääkkeitä (ekan päivän jälkeen) ja ravata fysioterapiassa ym. lekureilla revenneen alapään takia.
Älä iheessä jätä lapsiluka yhteen vain synnytyksen takia. Minua lähinnä naurattaa (enää ei edes suututa) nuo "kunnon" nainen synnyttää alakautta.... Jep, kannattaa katsella vähän ympärilleen ja miettiä mitkä muut ihmisen ruumiiseen liittyvät toimenpiteet ovat vielä kvikautisella tasolla. En pidä rokotuksiakaan kovin luonnollisina ja silti niitä pidetään itsestään selvyyksinä-)
En jaksanut lukea ketjua, luin vain ekan viestisi. Omat kokemukseni ovat potenssiin kymmenen tuosta sinun kokemuksestasi. Meillä on silti kolme lasta. Kaksi nuorinta syntyivät sektiolla. Sellaisen saa traumaattisen synnytyksen jälken kun vaan pitää kannastaan kiinni eikä epäröi. Sektiot olivat kuin toiselta planetalta verrattuna alatiesynnytykseen. Pystyin hoitmaan vauvoja jo sairaalassa eikä tarvinnut syödä kilokaupalla särkylääkkeitä (ekan päivän jälkeen) ja ravata fysioterapiassa ym. lekureilla revenneen alapään takia.
Älä iheessä jätä lapsiluka yhteen vain synnytyksen takia. Minua lähinnä naurattaa (enää ei edes suututa) nuo "kunnon" nainen synnyttää alakautta.... Jep, kannattaa katsella vähän ympärilleen ja miettiä mitkä muut ihmisen ruumiiseen liittyvät toimenpiteet ovat vielä kvikautisella tasolla. En pidä rokotuksiakaan kovin luonnollisina ja silti niitä pidetään itsestään selvyyksinä-)
Hei AP!
Mä ymmärrän sua noissa tuntemuksissa kanssa. Olin aina unelmoinut ja haaveillut, että haluan kolme lasta. Mieheni haluaa ehdottomasti kaksi lasta ja olen suostunut lähtemään kahteen. Jos raskausaika ja synnytys on toisenkin kohdalla samaa luokkaa, kuin ensimmäinen, niin jää kyllä luku siihen, en halua toistamiseen kanssa samaa kokemusta mitä ensimmäinen oli. Itsellä papereihin on kirjattu yli 21h pelkkä avautumisvaihe ja sekin on aloitettu laskemaan siitä, koska minut siirrettiin synnytyssaliin. Olin ennen sitä jo yli 12h kärsinyt voimakkaista supistuksista, joihin ei auttanut kipulääkkeet ja niitä tuli säännöllisen epäsäännöllisesti. Tarpeeksi säännöllisesti avaamaan, mutta ei tarpeeksi säännöllisesti (kun välillä meni yli 10min) siirtämään saliin. Ilokaasu tuotti minulle migreeniä ja pahaaoloa ja ensimmäinen epiduraalipuudutuksen sain kanssa pitkän odottelun ja sorkinnan jälkeen, mutta kun oli yö ja saleissa oli muitakin. Toisen puudutuksen aikana huomasin, että sen ensimmäisen epiduraalin aikana tuntemani tuntemukset olivat kun olivatkin merkki, että kaikki ei ole hyvin. Epiduraali pääsi spinaalitilaan (olen yksi harvoista joille epiduraali ei sovi, vaan pääsee kalvojen läpi) ja sain ns. kokovartalo puudutuksen, muistuttaa lähinnä kokovartalo halvausta. En pystynyt liikkumaan, enkä nielemään, hyvä jos hengitin itse. Kaksi tuntia hirvittävää taistelua tajuissaan pysymiseksi ja kun puudutusaine hälvenee, jäljelle jää polttava kutina ja migreeni. Selkä ei ole vieläkään kunnolla parantunut epiduraalipistoksesta, saan vieläkin kokoselän kramppeja vähän väliä. Ainoastaan aamulla sain spinaalipuudutuksen tunnin itkun ja huudon jälkeen, että "EN JAKSA!". Ilmastoinnista ollut tietoakaan ja molempina päivinä oli yli 30 asteen helle ja huone kuin sauna. Kätilöt eivät meinanneet suostua edes imukupilla auttamaan, ellei miehenikin olisi käskenyt heitä auttamaan heti kun mahd. Vielä siinäkin vaiheessa kun yritin ponnistaa ja hän oli aloittamassa auttamaan imukupilla, oli naiivi asenne. Mutta kun imukuppi ei tarttunutkaan, vaan lapsi "plumsahti" takaisin sisälle (ja mä itkin ja huusin!) tajuttiin vasta, että äidillä ei olekkaan voimia enää. Ei ollut kuin yli 6 tuntia siitä, kun sanoin siitä. Loppujen lopuksi supparit alkoivat loppumaan kesken ja minua oli 4 kätilöä auttamassa ponnistamaan ja sekään ei meinannut riittää ja vasta sitten puhuttiin hätäsektiosta. Lapsi tuli maailmaan omilla viimeisillä voimilla, kun supistukset loppuivat siihen kun lapsen pää oli ulkona. Ponnistus vaihe kesti 1:59.
Sain kuitenkin vain muutamia repeämiä rankasta synnytyksestä huolimatta, mutta vaikka synnytyksestä on puolitoista kuukautta, ei paikat silti ole vielä normalisoitunut. Seksiä kokeiltiin ja tuntui ihan hyvältä. Siltikin, jos minulta kysytään menisinkö uudestaan, vastaan "vain pakon edestä, kun kerta haluaa toisen". Haluan toisen samanlaisen nyytin vielä, lapsi on niin hieno palkinto kuitenkin, vaikka synnytyksestä en pääsisikään kokonaan yli. Kun lapsi vielä vähän kasvaa, käyn juttelemassa ammattiauttajalla synnytyksen läpi. Seuraavassa raskaudessa aion keskustella mahdollisesta sektiosta, jos sen saisi "helpommin" jos tuntuu, ettei alatiesynnytys lähde enää käyntiin. Itse myös itkin päiviä kotona, kun pitivät viikon sairaalassakin vielä kaupan päälle ja olisin jo halunnut kotiin kullan kainaloon "pakoon pahaa maailmaa", että "miksi minä?".
Ymmärrän siis hyvin tunteesi. Yritä kuitenkin ajatella se niin, että yksi tai kaksi päivää elämässäsi ovat pelkkää kipua ja tuskaa, mutta loppuelämän saat nauttia jostain, mitä ei voi millään korvata ja jätät jotain jälkeesi, kun täältä poistut
.
Voimia sulle AP! <3
Mä ymmärrän sua noissa tuntemuksissa kanssa. Olin aina unelmoinut ja haaveillut, että haluan kolme lasta. Mieheni haluaa ehdottomasti kaksi lasta ja olen suostunut lähtemään kahteen. Jos raskausaika ja synnytys on toisenkin kohdalla samaa luokkaa, kuin ensimmäinen, niin jää kyllä luku siihen, en halua toistamiseen kanssa samaa kokemusta mitä ensimmäinen oli. Itsellä papereihin on kirjattu yli 21h pelkkä avautumisvaihe ja sekin on aloitettu laskemaan siitä, koska minut siirrettiin synnytyssaliin. Olin ennen sitä jo yli 12h kärsinyt voimakkaista supistuksista, joihin ei auttanut kipulääkkeet ja niitä tuli säännöllisen epäsäännöllisesti. Tarpeeksi säännöllisesti avaamaan, mutta ei tarpeeksi säännöllisesti (kun välillä meni yli 10min) siirtämään saliin. Ilokaasu tuotti minulle migreeniä ja pahaaoloa ja ensimmäinen epiduraalipuudutuksen sain kanssa pitkän odottelun ja sorkinnan jälkeen, mutta kun oli yö ja saleissa oli muitakin. Toisen puudutuksen aikana huomasin, että sen ensimmäisen epiduraalin aikana tuntemani tuntemukset olivat kun olivatkin merkki, että kaikki ei ole hyvin. Epiduraali pääsi spinaalitilaan (olen yksi harvoista joille epiduraali ei sovi, vaan pääsee kalvojen läpi) ja sain ns. kokovartalo puudutuksen, muistuttaa lähinnä kokovartalo halvausta. En pystynyt liikkumaan, enkä nielemään, hyvä jos hengitin itse. Kaksi tuntia hirvittävää taistelua tajuissaan pysymiseksi ja kun puudutusaine hälvenee, jäljelle jää polttava kutina ja migreeni. Selkä ei ole vieläkään kunnolla parantunut epiduraalipistoksesta, saan vieläkin kokoselän kramppeja vähän väliä. Ainoastaan aamulla sain spinaalipuudutuksen tunnin itkun ja huudon jälkeen, että "EN JAKSA!". Ilmastoinnista ollut tietoakaan ja molempina päivinä oli yli 30 asteen helle ja huone kuin sauna. Kätilöt eivät meinanneet suostua edes imukupilla auttamaan, ellei miehenikin olisi käskenyt heitä auttamaan heti kun mahd. Vielä siinäkin vaiheessa kun yritin ponnistaa ja hän oli aloittamassa auttamaan imukupilla, oli naiivi asenne. Mutta kun imukuppi ei tarttunutkaan, vaan lapsi "plumsahti" takaisin sisälle (ja mä itkin ja huusin!) tajuttiin vasta, että äidillä ei olekkaan voimia enää. Ei ollut kuin yli 6 tuntia siitä, kun sanoin siitä. Loppujen lopuksi supparit alkoivat loppumaan kesken ja minua oli 4 kätilöä auttamassa ponnistamaan ja sekään ei meinannut riittää ja vasta sitten puhuttiin hätäsektiosta. Lapsi tuli maailmaan omilla viimeisillä voimilla, kun supistukset loppuivat siihen kun lapsen pää oli ulkona. Ponnistus vaihe kesti 1:59.
Sain kuitenkin vain muutamia repeämiä rankasta synnytyksestä huolimatta, mutta vaikka synnytyksestä on puolitoista kuukautta, ei paikat silti ole vielä normalisoitunut. Seksiä kokeiltiin ja tuntui ihan hyvältä. Siltikin, jos minulta kysytään menisinkö uudestaan, vastaan "vain pakon edestä, kun kerta haluaa toisen". Haluan toisen samanlaisen nyytin vielä, lapsi on niin hieno palkinto kuitenkin, vaikka synnytyksestä en pääsisikään kokonaan yli. Kun lapsi vielä vähän kasvaa, käyn juttelemassa ammattiauttajalla synnytyksen läpi. Seuraavassa raskaudessa aion keskustella mahdollisesta sektiosta, jos sen saisi "helpommin" jos tuntuu, ettei alatiesynnytys lähde enää käyntiin. Itse myös itkin päiviä kotona, kun pitivät viikon sairaalassakin vielä kaupan päälle ja olisin jo halunnut kotiin kullan kainaloon "pakoon pahaa maailmaa", että "miksi minä?".
Ymmärrän siis hyvin tunteesi. Yritä kuitenkin ajatella se niin, että yksi tai kaksi päivää elämässäsi ovat pelkkää kipua ja tuskaa, mutta loppuelämän saat nauttia jostain, mitä ei voi millään korvata ja jätät jotain jälkeesi, kun täältä poistut
.Voimia sulle AP! <3
Viimeksi muokattu:
biaats
Mulle synnytys ei todellakaan ollut voimaannuttava, enkä muutenkaan saanut valaistusta tms. Mutta se sattui siis aivan perhanasti. Tätä ei kyllä painoteta riittävästi synnytysvalmennuksessa. Jos kaikki käyttäytyvät niin kuin sinulla ei pitäisi olla kipuja, sitä pelästyy: onko jotain vialla? Eihän tämän pitäisi sattua näin paljon? Tuntui, ettei kätilö ollut ihan ajan tasalla kipujeni kanssa tokaistessaan "suihku auttaa ja rentouttaa". Suihku? Enhän päässyt edes kylkeä kääntämään. Pitäisikö jonkun kantaa minut suihkun lattialle huutamaan?
Eikä kyse ole mistään kipukynnyksestä, väärästä asenteesta, tms potaskasta. Joillakin synnytys vain sattuu enemmän kuin toisilla. Monet kätilöt ovat täysin väärällä alalla, ja luulen ap että sulle on osunut yksi niistä "helmistä".
Eikä kyse ole mistään kipukynnyksestä, väärästä asenteesta, tms potaskasta. Joillakin synnytys vain sattuu enemmän kuin toisilla. Monet kätilöt ovat täysin väärällä alalla, ja luulen ap että sulle on osunut yksi niistä "helmistä".
yksinäkökulma
En lukenut aiempia, mutta olen oikeasti nauttinut synnytyksestä. Jos muisti hämärtyy, niin valokuvat ja videot ovat todisteena. Kipukynnystäni on sanottu korkeaksi, vaikka muualla pelkään kipua. Avautumisvaihe on suosikkini, ponnistamisesta en ole osannut nauttia, en tiedä miksi.
yksinäkökulma
Lisään tähän, että uskon kuitenkin aina jos joku sanoo oman synnytyksen olleen kamala.Alkuperäinen kirjoittaja yksinäkökulma;28766881:
Minun suvussani synnytykset ovat olleet siedettäviä, miehen puolen naisilla äärimmäisen tuskallisia. Uskon molempia.