Erilaiset kasvatusperiaatteet

Lapsen alkanut uhmaikä pistää liiton koville. Niin varmaan muissakin perheissä? Olis kiva kuulla, että miten olette onnistuneet perheessä sopimaan yhteisistä kasvatusperiaatteista ja tavoista?

Meillä on vielä ihan vaiheessa. Isä ei ole oppinut sanomaan "EI" ja ite olen meistä se jämäkämpi. Isä antais esim. lapsen lyödä mua tai heitellä tavaroita jos en ite puutu asiaan. Kahdestaan ollessa laps ei edes yritä mua lyödä mutta isän läsnäollessa sitä tapahtuu jatkuvasti, joten päättelen että hakee isänsä rajoja??

Miten näistä periaatteista vois yrittää sopia? Auttasko joku perhetyöntekijä? Ite oon muutamia kasvatuskirjoja ahminut, mutta kehotuksesta huolimatta ei mies kirjan kantta avaa. Ja oma "jäkätykseni" taitaa mennä kuuroille korville Neuvolastakin antoivat hänelle vinkin lyömiseen (ite en ollut paikalla), mut eipä sekään tuottanut tulosta...

Vinkkejä, vinkkejä? Auttasko joku kiellettyjen asioiden lista joka tehtäisiin yhdessä? Vai minkätyyppinen keskustelu? Tunnen paikallisen perhetyöntekijän ja mulle on jo luvattu, että voidaan mennä sinne asiasta keskusteleen. En vaan halua sitä asetelmaa, että mies kokis ittensä jotenkin syylliseksi, vaan että asioista vois keskustella ihan rauhassa ja hyvillä mielin.

Kotona näitä konfliktitilanteita on päivittäin ja meinaa ainakin allekirjottaneelta mennä hermot ihan totaalisesti aina välillä.

 

Siis miehelläsi ei ole mitään kasvatusperiaatteita? Teinä menisin jo perhetyöntekijän juttusille, ei siellä varmaankaan ketään syylliseksi leimata, mutta pitäähän miehesi oppia kasvattamaan lapsi!

 

Lun lapset olivat pieniä niin un mies teki niin pitkiä päiviä ja aika paljon työmatkoja, että kasvatusvastuu oli täysin mulla. Mä olen siis luonut periaatteet joiden mukaan muksuja ohjataan ja talon säännöt ovat myös aika pitkälle mun käsialaa... Ollaan juteltu miehen kanssa säännöistä ja rajoista ja jos jotain erimielisyyttä on ollut niin perustellaan molemmat omia kantojamme ja päästään yleensä johonkin ratkaisuun.

Jos lapsi lyö niin kyllähän sä voit kieltää vaikka isä olisikin paikalla. ? Ja joo, lapsen käytös voi olla myös rajan hakemista tai huomion halua isältä?

 

Kiitos! Kai miehellä jotain periaatteita on? Välillä kyllä sivustaseurattuna tuntuu et laps pompottaa häntä aika täysillä. Siis verrattuna minuun, joka olen jo rajat lapselle asettanut.

Oon lukenut vaan kamalasti siitä, mitä tapahtuu jos toinen vanhemmista on paljon tiukempi, mitä toinen. Laps rupee preferoimaan sitä kiltimpää ja hylkimään sitä ankarampaa ja se kuullostaa aika hurjalta!

Kaalimaan vartija: vähän sama tilanne on ollut täälläkin, oon ollut osittaisel hoitovapaalla ja enemmän lapsen kans kotosalla. Silti, voi olla mun periaatteissa myös korjattavaa!!

Eilen poika heitteli leluja suutuspäissään ja heti kun nostin sen latjtialta pois ja rupesin kieltämään, rupes hän huutaan hysteerisellä ääneällä "ISI, ISI!!!" - ikäänkuin iskä pelastais kamalalta kieltävältä äidiltä pienokaisen.

Sitten joutuisin (jos jaksaisin) koko ajan ohjaamaan miestä eri tilanteissa, mut sehän on ihan naurettavaa - täytyyhän nyt luottaa toiseen??

Lapsikin sen huomaa jos toinen koko ajan kommentois toisen tekemistä. Ja riitojahan tästä syntyy loppujen lopuks. Poju on vasta reilu 2, mut ihan taatusti ymmärtää et hänen joku tekemisensä kiristää vanhempien välejä.

Mut hei, on teillä muillakin näitä ongelmia ollut - ihan taatusti! Miten niistä on selvitty???

 

Tämä lause on jotenkin omituinen. Miten tämä salliminen oikein ilmenee, sanooko isä lyö vain?
Meillä aikuiset ihan "puolustaa" itse itseään, jos tenava jompaa kumpaa lyö, niin lyönnin kohde sen napakasti kieltää, eikä odota tyyliin... "odotas vain kun isäs tulee kotiin, niin.."

Isä antais esim. lapsen lyödä mua tai heitellä tavaroita jos en ite puutu asiaan.

 

Meillä minä olen kokeneempi lasten kanssa olija jo ennen omia lapsiamme. Miehen kanssa yhdessä keskustellaan paljon siitä millälailla halutaan kasvattaa lapsiamme. Usein mies luottaa minuun ja toimii samalla lailla. Mies on innokas osallistumaan lasten hoitoon joten ei ole tarvinnut riidellä.

 

Jos nyt kuitenkin keskustelisitte asiasta ensin keskenänne ennen perheneuvolaan menoa. Ei tuossa nyt vielä ole mitään järisyttävää ongelmaa. Aika usein perheissä menee juuri noin, että toinen osapuoli on jämäkämpi ja häntä uskotaan herkemmin ja toinen taas toimii lepsummin.

Yhdessä kannattaa löytää jonkinlainen kultainen keskitie ja sopia ääneen omasta mielestä tärkeimmät asiat, jos ne luonnostaan eivät onnistu, mutta minusta molempien ei tarvitse toimia aina ja kaikissa asioissa tismalleen samalla tavalla. Lapsikin sen asian oppii ja aikanaan oppii käyttäytymään asiallisesti, mutta tässä vaiheessa toki hakee niitä rajoja ja kokeilee. Molempien tulee tarvittaessa joustaa.

Lisäksi tossa saattaa olla vielä se, että jos sinä ap olet enemmän päivisin lapsen kanssa niin olet lapselle turvallisempi ja tutumpi. Sinulle hän uskaltaa kiukutella, kun tietää sinun olevan aina läsnä. Jos isä on enemmän työssä, on hänen seuransa harvinaisempaa ja ehkä usein hauskanpitoa. Lapsen täytyy oppia milloin pidetään hauskaa ja milloin on toteltava. Ilmeisesti myös miehen on hiukan mietittävä miten toimia, jotta lapsi tämän tajuaa.

 

Vieras: siis lapsi ei lyö minua muutoin kun isän ollessa paikalla. Olen tulkinnut sen niin, että laps testaa isäänsä siinä, eli reagoiko isä tähän mitenkään. Tuo lyöminen nyt oli vaan yks esimerkki. Laps myös heittelee tavaroita, repii isän kaikki työvälineet pakista yms. asioita joita se ei tee mun kanssa. On siis yksinkertasesti paljon vallattomampi. Kyökkipsykologiminä tulkitsee tämän niin, että laps hakee niitä rajoja isänsä kanssa ja kun isä ei niitä osaa/ymmärrä laittaa niin se koko ajan vaan pahenee...

 

Meillä myös mies oli esikoisen uhman alkaessa lepsu, ja välillä ääneen ihmetteli, että kuinka jaksan "pikkuasioista" kieltää jne. No kuinkas ollakkaan, aikaa kului ja uhma tietysti paheni, sitten syntyi vielä vauva taloon... Kyllä siinä jo pikku hiljaa mieskin alkoi ymmärtää, että suossa ollaan, jos annetaan lasten hyppiä nenille ihan miten heitä huvittaa. Nykyään taitaa mies olla meistä kahdesta kovempi pitämään jöötä. Etenkin esim. näin lomien aikana ja jälkeen, kun mieskin on kaiket päivät arjessa mukana ja näkee, mitä se lasten kanssa oleminen on.

 

Jälkimmäinen vieras, siis on yritetty keskustella paljon ja pitkään. En mä edes miettis perheneuvolaa, jos en olis yrittänyt asiasta jo pitkän aikaa keskustella. Mutta kun keskustelu ei vie mihinkään. Neuvolasta antoivat vinkkejä isälle - ei oo auttanut. Mulla on myös yks tosi hyvä kirja rajojen laittamisesta ja pyysin et lukis sen...tossa se lojuu avaamattomana. En usko, että ilman ulkopuolista tämä siis etenee mihinkään. Ainakaan niillä keinoin joita minä tiedän. Siks mä vinkkejä täältä kyselenkin.

Ja siis lapsi ei kiukuttele minulle, vaan kiukuttelee isällensä. Meillä on lapsen kanssa aika hyvin rajat jo määritelty ja kaksistaan ollessa on aika rauhallista ja leppoisaa mutta siis tosi kivaa, halitaan ja pusitaan paljon jne.

Mut isän tullessa kotiin alkaa kova kiukkuaminen ja huomionhaku, iskä ei sais tehdä yhtään mitään ja siis ei tosiaan edes yritä tehdä vaan antaa huomionhakuiselle lapselle periksi. Ja mullehan se kiukuttelee se isä sitten, kun turhautuu siihen tilanteeseen. Mä en taas halua puuttua heidän keskinäiseen olemiseen, koska saan vain päänsärkyä sen huutamisen kuuntelemisesta.

Toinen asia mikä tuntuu ainakin tälle miehelle (ja varmasti useille muillekin) olevan vaikea sisäistää, on se että oma elämä on nyt tässä vaiheessa (ainakin suurinpiirtein) aikataulutettava taaperon mukaan. Päiväuniaikana on saatava taapero nukkumaan ja illalla ei voi mennä takapihalle touhuamaan yhdeksän aikaan kun laps pitäs olla syötetty ja nukkumassa. Lounas on syötävä ajallansa jne. Se rutiini vaan helposti unohtuu omien touhujen ohessa. Aika monta kertaa oon nytkin ihan viime viikkoina saanut selitellä että miks me ei voida lähteä zombailemaan kauppakeskukseen 18-19 aikaan illalla Tietysti väsynyt lapsi kiukuttelee entistä enemmän.

Kyllähän näistä aina selviäis, kun menis ite väliin, hoitas iltapalat ja nukkumaanmenot, neuvois isää koko ajan tilanteissa ja komentais lasta kun se kiukuttelee itselle. Mut mä en näe siinä mitään kestävää ratkaisua. Haluan lapsella olevan isän, jonka kanssa on myös turvallinen ja hyvä olla ja joka osaa hoitaa lastaan. Varsinkin, kun nyt on toinen pulla uunissa ja tiedän, et iskä joutuu tulevaisuudessa entistä enemmän olemaan esikoisen kanssa.

Mut siis neuvoitte keskusteleen. Kaipaisin nyt siihen vinkkejä ja perusteluja. Oon kaikenlaisia jo kokeillut ilman tulosta.

Ja siis, isä on muilta osin upea aviomies ja hyvä isä lapselleen, tämän uhman myötä vaan on nyt tullut tämmönen ongelma esiin.

 

Meillä on samantapaista. Minä olen jämäkämpi, mies ei kestä uhmaikäisen huutamista ja antaa periksi. Lapsi myös alkaa koetella enemmän rajoja ja rettelöidä, kun kotona ovat molemmat vanhemmat - vähemmän, kun on vain minun kanssani. Olen kuitenkin tulkinnut tämän ihan toisin, en siis rajojen hakemiseksi isältä, vaan huomion hakemiseksi minulta.

Lapselle on selvästi vaikea löytää yhdessä olemisen, tekemisen ja juttelun dynamiikka, kun minä puhun myös isän kanssa, siis että aikuiset esim. puhuvat keskenään. Eräänlainen arkipäivän kolmiodraama Lapsi alkaa tehdä kiellettyjä asioita jne., mutta rauhoittuu kun saa minun huomioni - ja kun esim. otan vähän ekstraa syliin, juttelen ja selitän tyyliin, että "sinua nyt harmittaa kun äiti puhuu isän kanssa, mutta nyt pitää odottaa, kun aikuisilla on välillä aikuisten juttuja".

Välillä lapsi nauttii aivan älyttömästi, jos isänsä kanssa molemmat pelleilemme täysin häneen keskittyen, hellimme jne. Esim tänään painiskeltiin sohvalla ja likistettiin lapsi meidän väliin, halittiin ja pussailtiin ja kutiteltiin. Taas oli uhmis onnellinen jonkun aikaa, kun oli tankannut vanhempien yhtäaikaista huomiota :-D

 

en jaksanut lukea kaikkia vastauksia joten en tiedä onko tätä jo ehdotettu? Yritä saada taottua miehesi päähän se että lepsuilulla on seurauksensa. Ja kun mies ei ole niin paljoa kotona, niin ei varmaan ota niin tosissaan just tuota, miten pitäisi lapsella olla rajat.

Mun mies sanoi minulle aikanaan, että "älä anna mulle mitään oppaita luettavaksi, koska en kumminkaan niitä lue. Vaan kerro mulle mitä niissä luki niin kuuntelen." Kyllä meilläkin seisoisi kirja 5vuotta hyllyssä pölyyntymässä, jos käskisin hänen lukea jotain. Joten olen sitten kertonut esim. näistä kasvatusasioista ja ollaan yhdessä tuumailtu, että niinhän se asia muuten meneekin. Asioista pitää päästä yhteisymmärrykseen, ennen kuin ne sisäistää ja niiden mukaan alkaa toimia. "Jäkä jäkä"tyyli ei toimi ollenkaan, ainakaan meillä
Keskustelua peliin!

 

Tarkennan vielä, ettei uhmis siis saa koko ajan "keskeyttää" aikuisten tekemisiä ja varata kaikkea huomiotani. Mutta siis opettelemme tätä olemista ja seurustelemista niin, ettei äidin huomio ole aina lapsessa.

 

Mitä jos laatisit(te) ihan paperille lapsen päivärytmin? Siis eihän elämä tietenkään koskaan ole tasan kellontarkkaa, mutta noin suunnilleen. Siitä mieskin havaitsisi, että ei voi lähteä kauppakeskukseen lapsen kanssa hengaamaan, jos nukkumaanmenoon on tunti, ja vielä pitäis iltapala ja iltapesut hoitaa.

Minäkin odotin, että mies ois lukenut kirjoja, sanoi aina joojoo eikä tullut lukeneeksi. Keksin sitten alkaa aina välillä kirjoitella vihkoon kysymyksiä lastenkasvatuksesta, ja pyysin vastaamaan saman päivän aikana, jotta voisimme illalla jutella asiasta. Korostin, etten hae "oikeita" vastauksia, vaan hänen mielipiteitään.

 

Jälkimmäinen vieras, siis on yritetty keskustella paljon ja pitkään. En mä edes miettis perheneuvolaa, jos en olis yrittänyt asiasta jo pitkän aikaa keskustella. Mutta kun keskustelu ei vie mihinkään. Neuvolasta antoivat vinkkejä isälle - ei oo auttanut. Mulla on myös yks tosi hyvä kirja rajojen laittamisesta ja pyysin et lukis sen...tossa se lojuu avaamattomana. En usko, että ilman ulkopuolista tämä siis etenee mihinkään. Ainakaan niillä keinoin joita minä tiedän. Siks mä vinkkejä täältä kyselenkin.

Ja siis lapsi ei kiukuttele minulle, vaan kiukuttelee isällensä. Meillä on lapsen kanssa aika hyvin rajat jo määritelty ja kaksistaan ollessa on aika rauhallista ja leppoisaa mutta siis tosi kivaa, halitaan ja pusitaan paljon jne.

Mut isän tullessa kotiin alkaa kova kiukkuaminen ja huomionhaku, iskä ei sais tehdä yhtään mitään ja siis ei tosiaan edes yritä tehdä vaan antaa huomionhakuiselle lapselle periksi. Ja mullehan se kiukuttelee se isä sitten, kun turhautuu siihen tilanteeseen. Mä en taas halua puuttua heidän keskinäiseen olemiseen, koska saan vain päänsärkyä sen huutamisen kuuntelemisesta.

Toinen asia mikä tuntuu ainakin tälle miehelle (ja varmasti useille muillekin) olevan vaikea sisäistää, on se että oma elämä on nyt tässä vaiheessa (ainakin suurinpiirtein) aikataulutettava taaperon mukaan. Päiväuniaikana on saatava taapero nukkumaan ja illalla ei voi mennä takapihalle touhuamaan yhdeksän aikaan kun laps pitäs olla syötetty ja nukkumassa. Lounas on syötävä ajallansa jne. Se rutiini vaan helposti unohtuu omien touhujen ohessa. Aika monta kertaa oon nytkin ihan viime viikkoina saanut selitellä että miks me ei voida lähteä zombailemaan kauppakeskukseen 18-19 aikaan illalla Tietysti väsynyt lapsi kiukuttelee entistä enemmän.

Kyllähän näistä aina selviäis, kun menis ite väliin, hoitas iltapalat ja nukkumaanmenot, neuvois isää koko ajan tilanteissa ja komentais lasta kun se kiukuttelee itselle. Mut mä en näe siinä mitään kestävää ratkaisua. Haluan lapsella olevan isän, jonka kanssa on myös turvallinen ja hyvä olla ja joka osaa hoitaa lastaan. Varsinkin, kun nyt on toinen pulla uunissa ja tiedän, et iskä joutuu tulevaisuudessa entistä enemmän olemaan esikoisen kanssa.

Mut siis neuvoitte keskusteleen. Kaipaisin nyt siihen vinkkejä ja perusteluja. Oon kaikenlaisia jo kokeillut ilman tulosta.

Ja siis, isä on muilta osin upea aviomies ja hyvä isä lapselleen, tämän uhman myötä vaan on nyt tullut tämmönen ongelma esiin.

Tuosta isän käyttäytymisestä päätellen sä olet varmaan hoitanut lapsen suurimmaksi osaksi yksin? Kun on taas ihan vastakohta meidän ukolle joka on ollut PALJON lasten kanssa...

 

Eep: isän ollessa kotona, mä en saa edes katsoa lasta päin kun hän loukkaantuu mulle. Jos isä on ollut kotona ja ite töissä, niin töistä tullessa laps kommentoi "äiti mene takaisin töihin". Joo ja kyllä mä silti tarvittaessa kuitenkin otan lapsen, hoidan iltarutiinit, syöttämiset jne. eli ei hän meillä täysin määrää sitä kuka hoitaa. Mutta myönnän kyllä, että olen vähän väsynyt siihen. Jos haen muksun hoidosta neljältä ja isä tulee kuudelta kotiin niin mielelläni "ojennan" lapsen hänelle vuorostaan kahdeksi tunniksi hoitoon että saisin vähän touhuta omianikin. Ja yritämme suurinpiirtein vuorotella nuo iltarutiinitkin. Nekin vaan tuntuu menevän paljon paremmin kun olen lapsen kans kahdestaan

Varmasti meillä on tuotakin, että laps ei kestä aikuisten keskenään juttelemista, mutta siihen en voi itse puuttua. Jos edes yritän ottaa lapsen syliin isän läsnäollessa, tulee hirveä kiukku/itkukohtaus ja isää huudetaan hysteerisenä.

iipunen: voin kertoa, että oppaan antaminen hänelle oli mun viimeisin yritykseni Sitä ennen on yritetty puhumista ja takomista vaikka kuinka paljon. Ja olen myös briiffannut ko. kirjan hänelle vailla mitään tulosta.

Kirja on muuten Tuulia Matilaisen kirja "Lapsi elää rutiineista- Helppo ja hyvä arki" ja suosittelen lämpimästi

 

Lapsen ekan vuoden aikana palasin töihin pojan ollessa 7 kk ja isä oli hoitovapaalla lopun vanhempainvapaan - yritin jo tällä kannustaa häntä olemaan lapsen kanssa. Tämän jälkeen tän toisen vuoden oon ollut osittaisella hoitovapaalla, eli on kyllä pojan kans ollut enemmän yhteistä aikaa kun isällä (oon ollut 1-2 arkipvää/vko kotosalla).

 

Paperille päivärytmin laatiminen - kiitos hyvä idea. Sen teinkin tossa vuosi sitten kun laps meni hoitoon ja kyllä siitä silloin oli apua. Meidän päivärytmi vaan on aika iltapainotteinen, kun päivät poju on hoidossa

 

2-v uhma ei kyllä ole vielä mitään sitten verrattuna esim 6-v uhmaan...

Tarkoitan vaan, että 2-vuotiaalla on vasta se "suuri kuolarauhanen" päässä, ei tapahdu vielä mitään vahinkoa jos olette hieman epäjohdonmukaisia...

Mutta noin muuten... Olisko teillä jotain tuttavia joilla olisi vähän isompi lapsi? Jos tämän parin isä sanoisi jotain kasvatusperiaatteista ja johdonmukaisuudesta, se saattaisi upota mieheesi paremmin... (miehet nyt vaan on semmoisia)

 

Anteeksi jo etukäteen, tiedän että tämä on ilkeä kommentti. Pakko vain kysyä, että onko miehesi jotenkin älyllisesti rajoittunut kun ei tajua mitä useampi taho yrittää selittää... Itse kuulostat tosi fiksulta. Eikö ole vaikeaa elää yhdessä ihmisen kanssa joka ei ole samalla tasolla henkisesti?

 

Joo tiedän kyllä, että uhmaa on eri iässä ja erilaisia. Veljeni on nyt just murrosiässä ja sekös vasta uhmaa onkin..

Valitettavasti ei taida oikeen olla tuttavaisiä, oma äitinsä yritti asiasta hänelle puhua kyllä kun huomas tän saman mut ei se tainnut auttaa

 

ilkeä ilkimys: ei tietääkseni ole. Siis toki "henkisemmissä asioissa" olen syvällisempi kuin hän, mutta minusta on kyllä vallan älykäs. Todennäköisesti itseänikin älykkäämpi

Minusta vaan tuntuu, että tämä on vaikea paikka hänelle. Olemme senverran iäkkäitä jo, että omat vanhempamme ovat kasvattaneet perinteisemmin ja varsinkin appiukko tuskin on kasvatukseen koskaan osallistunut joten sieltä se varmaan puskee se arkuus tän asian suhteen...